Jos et sä soita...

Näin laulettiin menneen vuosikymmenen mainoksessa. Oliko se HPY:n vai Fazerin sinisen mainos, en muista, mutta Anna Hanskin ääni kaikuu nyt mielessäni odottaessani soittoa. Olen odottanut sitä jo torstaista lähtien, kun työmatkalla minulle sattui jotain aivan yllättävää ja aivan ihanaa. Minua pyydettiin treffeille.

Lähtiessäni himasta tuli fiilis, etten kulkisikaan tänään Pasilan sillan kautta vaan Hartwall Arenan vierestä. Se on hiljainen reitti, ei paljoa ihmisiä eikä liikaa autoja. Kun olin alittanut Hakamäentien toiseen kertaan, käveli vastaani suunnilleen ikäiseni kundi. En kiinnittänyt häneen mitään huomiota ennen kuin hän kysyi neuvoa Ilmalaan. Jaah, Ilmalaan, minä melkein tulen sieltä, ja mites sinne sut nyt neuvoisin. Tuollahan se on, viistossa oikealla viitoin kädelläni. Helpommin pääsisit kyllä Pasilaan ja sieltä junalla Ilmalaan.

Hogasin kyllä, ettei kundi ehkä niin kiinnittänyt huomiota neuvoihini vaan tuijotti minua, mutta lopettaessani hän todella tuojotti minua. Kysyi nimeäni, käteltiin, mutten kuollakseni muista kertoiko hän omaansa. Sitten hän sanoi, että olen kaunis. No siihen vaan naurahdin ja kiitin, mutta huomasin kyllä, että hän alkoi olla todella jännittynyt ja sillä hetkellä sai suustaan kysymyksen lähdenkö kahville. En voinut vastustaa kiusausta, kuka nyt saa treffikutsun puoli kahdeksalta aamulla kävellessään töihin hiki päässä, lenkkareissa, tuulihousuissa ja raitapaidassa, joka lihottaa ainakin viisi kiloa aikana, kun kaikkien sinkkunaisten pitäisi kuulemma pukeutua naisellisesti ja tuoksua hyvältä! Tukka mulla oli sentään pesty ja auki, ehkä se oli se jokin?

Siis kyllä, lähden kahville, otatko numeroni. Vatkaakin käsin hän kaivoi Lumiansa ja näppäili numeroni ruudulle, mutta Lumian tuntien ei saanut sitä noin helposti tallennettua. Minä pönttö kysyin vain mistä alkunumerosta voisin odottaa soittoa, 045 oli vastaus. Erotessamme hän halasi, lämpimämmin kuin valehtelematta kukaan on ikinä halannut minua ja hän lupasi soittaa illalla. Mutta kuten otsikosta näkyy, soittoääni ei ole soinut.

Päästessäni töihin kerroin tapahtuneesta kollegoilla, joiden jokaisen reaktio oli, ettei tällaista tapahdu! Ainakaan Suomessa! No ei niin! Tällaista ei vaan tapahdu, vaikka nyt kyllä uskon, että tapahtuu, kun vaan on avoimena ja iloisena liikenteessä. Kysymys kuuluukin, miten himputissa saan tähän kundiin yhteyden, sillä tiedän hänestä vain kotipaikkansa Lahden ja työpaikkansa Ilmalan raksan, silta- tai talotyömaan. Jos hän ei odota minua maanantaina samaan aikaan samassa paikassa, lähden varmaan levittelemään nimeäni ja numeroani noille työmaille tai laitan Sinua kaivataan-ilmoituksen johonkin Lahden paikallislehteen. Vai löytäisikä Facebook hänet minulle? Ei tarviis kuin yhdet kahvit juoda, mutta jos tää jää tähän, tulen hulluksi! Ja kuka ties yhdet voisi johtaa toisiin, ei hänkään hullumman näköinen ollut ja kädenpuristus oli jämäkkä.