Elämän ruuhkavuodet

Kirjoitin joskus parikymppisenä päiväkirjan tapaiseen

Mitä jos on elämän ruuhkavuodet 

- ja on ihan hiljaista.

Muistan miettineeni naista, koska olen itsekin nainen, joka on reilusti kolmikymppinen, mutta ei aiemmista kuvitelmistaan huolimatta elä parisuhteessa, jolla ei ole vielä lapsia, jolla ei ole elämässään sitä kiirettä, joka kolmikymppisen elämään kuuluisi. Naista, joka ei elä hedelmällisimmän, parhaan ja tuotteliaimman ikänsä mukaisesti. Ajatus oli pelottava, ei sen takia, että joutuisin itse siihen, mutta sen kannalta, mitä nainen tässä tilanteessa, ja iässä ajattelisi. En muista olleeni huolissani siitä, että itse joutuisin kyseiseen tilanteeseen, en kai uskonut, ettei kymmenen vuotta riittäisi... Enkä kyllä silloin, kuten en nytkään, tunne kutsumuksekseni perhe-elämää ja lapsia kohtaan. Tunnenko silti hieman tarvetta määritellä itseäni sitä kautta mihin olen elämässäni tällä perhe- ja ura-akselilla päässyt ja mihin olisi jo pitänyt päästä? Eihän tässä ole näköpiirissä parisuhdetta... Ei edes duunia. Ei sitä unohtaakaan voi, aina niitä mahdollisuuksiaan miettii. Ja tuota "ruuhka-aikaa", ja tätä tämän hetkistä hiljaisuutta.

Jos mietitään tietokirjamaisesti, tämä elämän ruuhka ajoittuisi varmasti niinkin laajalle kuin 20-50 ikävuoden ajalle. Siinä haarukassa käydään muut kuin pakolliset koulut, löydetään kumppani, ostetaan koti, johon perustetaan perhe, luodaan uraa ja ehditään mahdollisesti saattaa lapsetkin pois kotoa tai ainakin itsenäiseen elämäntilaan. Näin se jonkin normin mukaan menee ja näin se parikymppisen mieleni mukaan juuri meni. Tanssi tähtien kanssa-ohjelmassa Jenni Pääskysaari siteerasi Raakel Lingneliä ja totesi kuinka on tosiaan hienoa, kun on tässä iässä ja voi katsoa taaksepäin todeten, ettei elämä onneksi mennyt niinkuin nuorempana suunnitteli. Raakel oli juuri ennen tätä kommentoinut, miten itse kaksikymppisenä oli suunnitellut, ettei hankkisi perhettä nuorena, matkustelisi vain ja kokisi kaikkea villiä ja uutta. Hänellä elämä meni toisin, ja hän löysi puolisonsa ja tuli ison perheen äidiksi. Hänellä oli yhdenlainen suunnitelma ruuhkansa toteuttamiseen, mutta hän löysi toisen. Pääskysaari ei kommentoinut omia, muuttuneita suunnitelmiaan tarkemmin. Molemmat olivat kuitenkin elämiinsä tyytyväisiä.

Pohdin aikanaan myös vahvasti miten ulkoa asetetaan elämälle - hyvälle ja hyväksyttävälle - tietyt tavoitteet. Kolmikymppisenä sitä olisi tosiaan oltava uraputkessa, suhdeputkessa, perhe vähintään mielessä ja sormus hyvin lähellä toisen taskussa... Ja miten murtunut sitä nainen olisi, jos tätä ei elämässä olisi. Miten mahdotonta olisi elää kaikkien muiden eläessä ruuhkavuosiensa ruuhkaa! Onneksi muiden hiljaisista ruuhkavuosista saa nykyään lukea joka paikasta. Näin ei kai ollut 2000-luvun huumassa ja nousun johteessa, silloin syrjäytyminen oli muistaakseni jo otsikoissa, mutta yleensä nuorison tulevaisuus näytti valoisalta. Ja valoisaltahan kaikki edelleen näyttää, aina ja niin kauan kuin niin itse ajattelee! Tuntuu välillä, että olen hautautunut noiden laina-DVD:den taakse ja pyydän välillä serkkua Ikeaan heittäen olevani jo epätoivoinen työtön ja erakoituvani täysin. Ei tämä ole täysin valhetta, muttei täysin tottakaan. Yksinäisyydestä täytyy jossakin määrin nauttia, jotta siihen jaksaa jäädä ja työttömyyden putken pää saattaa olla jo huomisen kohdalla. Se ruuhka ja ruuhkan tarve onkin lopulta ympäristön määrittelemä, mutta aina oman itsen hyväksymä. Ajatelma, että kyllähän munkin nyt jo pitäisi... Mmm, pitääkö,  jos ei haluu? Senkin joku on jo sanonut ennen minua, mä vaan vahvistan, ei tarvi. Siis uskoa muita vaan olla itselle rehellinen.