No onkos tullut kesa nyt talven keskelle???

Nytpa olisi melkein kuukausi lapikaytavana, kolme viikkoa olen avokadofarmilla jo ollut! Aika on taas kulunut nopeasti... Ensimmaisella viikolla oli jannittavaa poimia ja pakata avokadoja, enpa tiennyt ennen, etta avokadot kasvavat puissa saati etta ne kypsyvat vasta poimimisen jalkeen. Kypsymista voi hidastaa pitamalla hedelmat viileassa, ja toisaalta edistaa pitamalla niita lahekkain banaanien kanssa. Ekan viikon elimme ilman maistiaisia naista farmin makunsa perusteella palkituista avokadoista, mutta saadessamme ekat kolme juuri poimittua hedelmaa hautasimme ne heti banaanien alle ja muutaman paivan odottelun jalkeen saimme jo herkutella. Ja kylla, hyvalta maistuivat!

Itse poimiminen on rentoa ulkoilmahommaa, pakkaaminen sen sijaan pikkutarkkaa ja taiteellista. Farmin saamien palkintojen takia hedelmien on paitsi oltava ensiluokkaisia laadultaan myos ykkosluokkaisesti pakattuja. Niita ei siis heitella pahvirasiaan summanmutikassa vaan yleisvaikutelman on oltava harmoninen ja jokainen vihrea suikula asetellaan paikalleen hienovaraisesti. Voi kun voisin laittaa tanne kuvia, saisitte paremman idean asiasta. Olen ilmeisesti vakuuttanut farmin omistajat taidoistani, silla minulle on tarjottu palkallista tyota avojen pakkaajana. Pohdin juuri korvaako raha farmin syrjaisen sijainnin...

Paikka on siis syrjassa kuten olen huomannut niin monen farmin Australiassa olevan. Onneksi seuranani on ollut kanadalainen kimma, jonka kanssa olemme jakaneet paitsi asumuksen myos iltapaivat, viikonloput, olemme kayneet kavelyilla ja uimassa tekojarvessa. Uimaan ja kaupungille mennessamme olen saanut ajaa farmin avolava-autoakin ja siis saanut praktiikkaa vasemmanpuoleisesta liikenteesta seka vaihteiden vaihtamisesta vasemmalla kadella. Hengissa ollaan ja auto naarmuton! Kanadalainen lahti kuitenkin tanaan eteenpain ja jaan tanne viela ainakin viikoksi kolmen uuden ranskalaisen helpperin kanssa. Taalla lansirannikolla tuntuu olevan paljon working holiday-vuottaan viettavia nuoria (ja nuoria aikuisia) juuri Ranskasta ja heita kuunnellessaan heraa pakostakin mieleen kysymys edustavatko he vihdoin sukupolvea, joka on kyllastynyt Ranskan kielipolitiikkaan ja lahtenyt parantamaan englannin taitoaan aitoon ymparistoon? He eivat puhu englantia useinkaan kovin haavisti ja myontavat sen itsekin, toteavat etteivat koskaan ole joutuneet kielelle alttiiksi mm. tv-sarjojen ja leffojen dubbauksen takia, ja ihailevat samalla tapaamiaan skandinaaveja ja heidan kielitaitoaan. Mina taas ihailen ranskalaisten rohkeutta ja paattavaisyytta, hyvin he tuntuvat parjaavan, vaikka suppeammallakin sanavarastolla.

Seuran vaihtumisen lisaksi huomenna olisi joulun juhlinnan aika. Tein eilen piparkakkuja aidin reseptilla ja jossain vaiheessa tanaan, ilmeisesti saatuani taman kirjoituksen paatokseen, saan kiehauttaa isantaparille riisipuuron. He ovat vierailleet Norjassa ja ja tuntevat taman Pohjoisen herkun, katsotaan vaan miten se onnistuu risottoriisista keitettyna... Taloon saapuu joulupaivaa juhlistamaan viitisentoista vierasta: ystavia, naapureita ja heidan ulkolaisia helppereitaan. Tuntuu mukavalta, kun ei tarvitsekaan viettaa pyhia itsekseen vaan saa juhlia seurassa. Poydassa on nailla tiedoilla kokonainen pikkupossu, perinteinen kinkku seka kalkkuna! Siina riittaa syomista muutamalle vieraalle. Jatkan nyt paivaa hyraillen Sylvian joululaulua ja No onkos tullut kesaa, molemmissa on sakeita, jotka sopivat niin hyvin tahan ei kovin jouluiseen maisemaan. Kaikkia muita joululauluja tuntuukin sitten ihan hompalta edes miettia, kun ulkona ei pauku pakkanen vaan elohopea uhkaa tanaankin kivuta reilusti yli kolmenkymmenen.

Jos saisin laitettua nyt kuvia, ohessa olisi maisemakuvia farmia ymparoivasta Karri-metsasta. Karri on eukalyptuspuulaji, joka kasvaa suorana, korkeana ja harvaoksaisena, ja tuottaa superkovaa puuainesta. Kyseista puuta kasvaa vain tietyilla alueilla Perthista etelaan ja taalla monet Karri-metsat onkin rauhoitettu luonnonsuojelualueiksi. Toisessa kuvassa olisi australialainen joulukortti nallesta, jolla on surffilauta kainalossa ja tonttulakki paassa. Sodein kortti on tahan mennessa kuvannut hiekasta tehtya lumiukkoa, jonka paassa tonttulakin virkaa toimitti punainen ampari. Mutta nyt puuron tekoon!

Oikein hyvaa Joulua kaikille!

Tällä hetkellä mielessä ;)

Legendaarinen junamatka

Indian pacific on todellakin silmät avaava kokemus. Kun kerrankin matkaa valtavan mantereen halki verkkaisesti junalla lentokoneella suhahtamisen sijaan tajuaa kuinka paljon kuivaa, asumatonta erämaata tähän maahan mahtuu. Lähdössä oli oikeaa lentoon lähdön tunnelmaa, kun pakaasin sai tsekata sisään pari tuntia ennen lähtöä ja junaan käveltiin pelkän käsipakaasin kanssa. Rinkkani sai punaisen painavaa-merkinnän, kannan rautatievaa'an mukaan selässäni 21,5kilon lastia! Mutta pariin päivään siitä ei tarvinnut huolehtia, sillä reppuun ei päässyt matkan aikana käsiksi ollenkaan. Junassa sain ikkunapaikan ja viereeni puheliaan englantilaisen kundin. Ajattelin ensin, että hänen seurankipeytensä estäisi minua nauttimasta matkasta, mutta jo perjantai aamuna olin tyytyväinen hänen olemassa olostaan! Ja lopulta hän päätyikin viihdyttämään lähellä istunutta hollantilaiskimmaa, ja minä osallistuin keskusteluun vain siellä täällä. Lippuni tosiaan oikeutta tuoliin joskus 70-luvulla sisustetussa junavaunussa. Istuin kaatui nukkuma-asentoon ja valot sammutettiin kymmeneltä. Tämän punaisen-luokan lipun hinta oli 270euroa reppumatkalaiselta, sängyn hytistä olisi saanut reilulla kahdeksalla sadalla dollarilla. Kultaluokassa hinnat lähtivät 1700dollarista ylöspäin, parin yön matkasta se olisi jo ollut liikaa.

Lähdöstä iltaan saakka ikkunasta näkyi vihreää kasvillisuutta, mutta perjantai aamupäivästä alkaen maisema muuttui erämaaksi, tyhjäksi, tasaiseksi ja kuivaksi kitukasvillisuuden peittämäksi hiekkatasangoksi. Ja sitä jatkui iltapäivään saakka. Puolilta päivin pysähdyimme Cookin aavekaupungissa, missä oli joskus ollut sairaala, koulu ja kauppa, mutta jotka nykyisin viihdyttivät enää viikottaisia junaturisteja rapistuneilla julkisivuillaan. Autiutta oli kuitenkin aika mukava katsella, leputtaa silmiä, koittaa etsiä elämää tyhjyydestä. Yhden kamelin bongasimmekin sekä dingon, ja pari kotkaa. Illan pimetessä saavuimme Kalgoorlien kaivoskaupunkiin ja hyppäsimme junasta suoraan kylmän oluttuopin ääreen.

Yhdeksältä lauantaiaamuna olimme perillä Perthissä, oikein mielenkiintoisessa kaupungissa. Ehdin viettää Perthissä vain pari päivää, ja maanantaina otin dösän etelään, Pembertoniin, helppiäkseni avokaadofarmilla. Saavuin farmille kreivin aikaan, sillä avokaadot ovat juuri nyt sadonkorjuuvaiheessa ja viime päivinä olemme niin poimineet hedelmiä (avokaadot kasvavat puissa) kuin lajitelleet ja pakanneet niitä. Tila on sertifioitu orgaanisten avokaadojen tuottaja, ja välillä hedelmien lajittelu tuntuu tähtitieteellisen vaikealta, mutta ainakin tässä oppii miten valita keosta parhaat ykkösluokan edustajat, joissa ei ole auringonpolttamia, tuholaisten jälkiä eikä muitakaan hedelmänlihan laatuun vaikuttavia vahinkoja. Yhtään tilan tuotetta emme todin ole vielä saaneet maistaa. Ottaen huomioon, että heidän avokaadonsa ovat maun perusteella palkittuja hedelmiä, odotan innolla milloin pääsen kauhomaan edes yhden suuhuni. Sitä odotellessa ei auta kuin ihailla niitä katseella...

Matka jatkuu jalleen

Piti tulla ulos kokeilemaan, miltä +40asteen lämpötila tuntuu. Jonkun mittarin mukaan Adelaidessa olisi vielä ainoastaan +32, mutta minä äänestän tuota neljääkymppiä lähestyvää lukua. Ei viitsi edes lähteä minnekkään ilmastoidusta hotellista, ainakaan pidemmälle kuin tähän parvekkeelle. Eilen kävin maistelemassa Australian parasta suklaa Haigh'sin myymälässä ja sivistin itseni Migration museossa. Tiesittekö, että Australiassa on 60-luvulle asti suosittu valkoisia, mieluiten Englannista tulevia siirtolaisia ja muilta on maahan pääsy estetty kielikokeen avulla. Kielikokeessa kun ei ole ollut kyse englannin osaamisesta vaan filipiiniläiselle maahanpyrkijälle on voitu antaa tulkittavaksi teksti ruotsin kielellä! Tai millä tahansa Euroopan kielellä, jota ei haluttu henkilö ei varmasti osannut. Australian haluttiin pysyvan valkoisena, englantilaisena maana. Loppupaivan kavelin puistoissa, ja loysin vihdoin toivomani Adelaiden. Ei tama hassumpi paikka olekaan. Sateenkaariloreja lentelee puissa ja koulujen soutujoukkueiden harjoituksia on mukava seurata kaupunkia halkovalla joella.

Jonkinlaisia kaupungin maskotteja ovat nama pronssiset possupatsaat.

Maan parasta suklaata!

Eilen sain siis kyydin takaisin kaupunkiin isäntäperheeltä ja kahden viikon rupeama caravan parcissa oli ohi. Paikan eristäytyneisyydestä johtuen meille kehittyi helpperiden kesken todella hyvä yhteishenki, ja jengi oli taas vaikea jättää taakse. Maanataina järjestimme illanistujaiset, joihin olimme hakeneet kunnon tarjottavia kaupungista (keskuudessamme oli hetken kaksi kunida, joilla oli avain vapauteen eli auto!): neljää eri suklaata, kahta laatua keksejä, kaksia sipsejä ja karkkia. Emme olleet kukaan syöneet suklaata viikkoon, ja kerrankin bileistä tuttu "voinko ottaa lisää, jos kukaan muu ei ota" oli tiessään. Napsimme kaikki tarjottavia tasaiseen tahtiin, tyytyväisinä riittävästä valikoimasta ja hyvistä mauista. Tiistaina taas kävimme kuutamouinnilla ja ihailimme melkein täytenä mollottavaa taivaan edamia. Paikka oli kyllä luontonsa ja meren läheisyyden takia aika makee, ja merivesi lämmintä kuin kylpyammeessa.

Meidan paikkamme ei nay kuvassa, vaan taustalla siintaa viikonlopun viettajien pienia taloja.

 Kuvat on otettu eri paivina, silla nousuveden korkeus vaihtelee, mutta tassa on laheinen rantamme. Mangrovekasvuston valista avautuu aava meri.

Tassa caravan parcin yhteyteen rakennettu kavelyreitti, jonka avulla voi tutustua paremmin paikan kasvustoon ja elaimiin, tai seurata auringon laskua horisonttiin...

Aamupalapaikkamme.

Mutta koska matkustuksesta tässä on kyse, on tänään aika vaihtaa täysin maisemaa. Astunkin tänään Perthiin menevään Indian pacific-junaan, joka on perillä maan toisella laidalla vasta lauantai aamuna yhdeksältä. Hyvin jännittävää!

Middle Beach caravan park

En paassyt loggautumaan langattomaan nettiin puhelimellani, joten teksti jaa lyhyeksi ja kuvattomaksi. Mutta paljon terveisia taas!!! Taalla hengaan 40minuutin automatkan paassa Adelaidesta joskus 1970-luvulla rakennetulla karavanalueella. Seutu on hienoa magrovekasvustoa ja nousuveden aikaan meri nousee melkein kynnyksellemme. Meita on nyt 5 helpperia kitkemassa ja puunaamassa uusien omistajien kolme kuukautta sitten hankkimaa mestaa: kaksi on Saksasta, yksi Kanadasta, yksi Englannista ja mina Suomesta. Epailin ensin ryhmadynamiikan onnistumista, mutta on osoittautunut, etta mita enemman jengia sita hauskempaa! Paikan ainoa miinus ovat karpaset, joita oli eilen tuulen puhaltaessa kymmenen solmun voimalla suoraan pohjoisesta silti ihan kiusaksi asti. Aamupalan sentaan saamme nauttia pienella pihallamme ilman siivekkaiden arhentelya, tosin kahdeksan aikaan lampotila ei ole viela saavuttanut Australian normaaleja mittasuhteita... On siis viileaa!! Kuka uskoisi, haha! No eilen oli toisin, oli ensimmainen todella kuuma paiva ja total fireban eli taysi tulentekokielto ja erittain suuri riski metsapaloille. Eika se pohjoistuuli paljoa viilentanyt, hieman vain kuivatti pahinta hikea iholta. Jossain taalla lahella metsaa paloikin, mutta onneksemme palo ei saavuttanut meidan paikkaamme. Luultavasti kostea maasto ja meren laheisyys auttavat myos.

Barossa Valley

Maanantaiksi sain kuin sainkin varattua paikan Barossa Valleyn viininmaisteluretkelle. Päivä alkoi tutustumisella maailman suurimpaan keinuhevoseen ja jatkui neljän viinitilan maistelusessioilla. Kävimme Wolf Blassin, Stanley Lambertin, Grant Burgen ja Kies family vinesin paikoissa maistelemassa usein kahta punaista ja kahta valkoista sekä jotain erikoisviiniä. Yhdessä oli tarjolla suklaaporttia, parissa ihanan makeaa Muscatia, viimeisessä sain lasiini spacklin rediä eli kuplivaa merlot-punaviiniä. Se oli erikoista! Koko päivän kierrokselle tuli hintaa 90dollaria tuhdin lounaan kera, joten retki kannattaa ehdottomasti. Taittaessamme välimatkoja eri tilojen välillä kuskimme myös kertoili kaikkea viininvalmistuksesta ja Barossa Valleyn seudusta.

Eilen ja tänään olen taas kuluttanut aikaa kaupungilla pyörien ja ilmaisia museoita koluten. Täällä muunmuassa luonnontieteenmuseossa oli elävä ampiaispesä ja terraarioissa vaikka mitä matelijoita ja hämähäkkejä. Ei tarvinnut tyytyä pelkkiin täytettyihin eläimiin... Nyt kuitenkin jännitys tiivistyy, sillä kahdelta minut ja kaksi saksalaista kimmaa haetaan isäntäperheeseen, missä meidän on ruokaa ja punkkaa vastaan määrä autella perheen pitämän Middle beach caravan parkin ylläpidossa ja ympäröivän luonnon siivouksessa. Paikka on kuvauksen mukaan vain 40 minuutin matkan päässä Adelaidesta, mutta silti keskellä "puskaa" niin kuin täällä sanotaan. Uuteen seikkailuun siis syöksytään!

Spåralla biitsille

Tänään lähdin rannalle, sillä lämmin päivä ei olisi muuhun sopinut! Hyppäsin keltaisen ratikan kyytiin ja puolen tunnin jälkeen olin Glenelgissä, pienessä merenrantakylässä Adelaidesta etelään. Minulla oli taas onnea matkassa, sillä satuin paikkaan juuri keskelle siellä järjestettäviä kansainvälisiä vesipelastuskisoja. Pohjoisista hengenpelastuskilpailuista nämä poikkesivat ainakin siinä, että yhtenä lajina oli juoksu hiekkarannalla. Kisaajat starttasivat makuuasennosta ja pinkoivat muutaman kymmenen metrin matkan niin nopeasti kuin pystyivät - matka varmaan imitoi matkaa hengenpelastustornista veteen... Muina lajeina oli tietty uintia, surffilaudan tyyppisellä laudalla kilpaa melomista sekä kumiveneellä ajoa. Saloissa liehui myös Suomen lippu eli ilmeisesti joukossa oli myös kotimainen kisaaja.

Ah, oli virkistävää olla taas meren ääressä pitkästä aikaa ja tuntea viilentävä tuuli iholla. Vaikka keskipäivän auringossa oranssin pallon voiman kyllä tuntee! Silloin ei rasvat riitä vaan kuljen ympäriinsä huiviin kietoutuneena. Ja rannalta löytyi paikka varjosta jykevän laiturin alta, muiden ei-niin-auringonpalvojien vierestä. Kummasti ei ollut kiire minnekään.

Ohessa myös kuva nyt lilana kukkivasta puusta.

Adelaide

Saavuin eilen illalla Adelaideen, Etelä-Australian osavaltion pääkaupunkiin. Leuto ilma ja ratikoiden kolina lupailivat hyvää, mutta toisena iltana tunnen jo nähneeni kaiken tarpeellisen.

Lähdin aamulla toiveikkaana liikkeelle ja katsastamaan joka vuotista jouluparaatia, joka Adelaidessa järjestetään. Oli huvittavaa, kun tontut pyyhkivät hikeä otsiltaan meikkien valuessa pitkin pulleaa naamaa. Minä odotan kesää ja kalenterin mukaan on joulu tulossa! Ihan friikkiä! Mutta kulkue oli hieno, ja pitkä. Pari tuntia. Monta soittokuntaa joululauluineen ja erilaisia esiintyjiä. Ja kaiken kruunasi tietysti joulupukki... Hou, hou! Paraatin jälkeen jatkoin hortoilua pitkin keskustaa, katsastin Art Gallery of South Australian. Ilmaisessa museossa (useimmat museot täällä on ilmaisia) oli esillä mm. australialaisen Anna Platten huikaisevan tarkkoja, mielikuvitukseltaan ja teemoiltaan hieman Dalin taiteeseen verrattavia maalauksia, suosittelen googlaamaan tuon nimen!

Muun ajan kiertelin katuja, poikkesin kaupungin puutarhaan ja tutkin vihannesmarketin notkuvia kojuja. Mutta päivässä nämä pääasiat on jo nähty. Ennen tänne tuloani pari kehui kaupunkia ja pari haukkui tylsäksi, minä yhdyn tylsään kantaan. Tänne kannattaa poiketa, mutta ei jäädä. Huomenna suuntaan rannalle, Glenelg-nimiseen merenrantakohteeseen ja alkuviikosta meinaan lähteä maistelemaan viinejä läheiseen viinilaaksoon... Ehkä nämä virkistävät niin, että kaupungista jää postiivinen jälkimaku.

Hostellisuositus Adeleideen matkaaville on Hostel 109. Siisti ja rauhallinen, hostelli, jossa ilmainen netti, tee ja kahvi. Sijainti lähellä keskustaa. Yö neljän hengen dormissa 27€. Ja mikäs tässä hostellin parvekkeella on nostaa jalat tuolille ja nauttia pimeän illan tunnelmasta...

Melbourne cup

on ohi ja samoin on pian ohi oleskeluni Halls Gapissa. Todella haikeaa ja samalla aivan mahtavaa! Odotan innolla pääseväni näkemään uuden kaupungin, Adelaiden, uuden luontokohteen eli Kengaroo Islandin ja mahdollisesti uuden HelpX-perheen, pyyntö on jo läheletty. Mutta ennen näitä viimeisten päivien tapahtumiin. Viimeiset työpäivät olivat todella hulluja ja sunnuntai kassalukujen mukaan vilkkain päivä koko kaupanpitäjien 40-vuotisessa historiassa! Voitte siis kuvitella, että väänsimme palloja tauotta kello 11 ja 17 välillä koko sunnuntain ja jono tiskille kiemurteli taukoamatta kynnykseltä asti. Mutta nyt ne velvollisuudet ovat ohi, ja autan enää siivoamaan hostellin huoneita parina viimeisenä päivänä ja saan yhden ilmaisen yöpymisen. Täältä lähteminen tuntuu kyllä kuin lähtisi kodista, mutta kuten sanottua, niin paljon on nähtävää ja koettavaa, että liikettä ei voi kokonaan pysäyttää.

Jäätelöä myydään joko tötteröön tai kuppiin.



Eilen oli sitten se kauan odotettu Melbourne cup-päivä. Minä olin ostanut yhteiseen pöytaan kaksi isoa viipaletta vesimeloonia ja lainannut pomon vaimolta vihrean topin ja pinkkilierisen olkihatun juhlistamaan tilaisuutta. Juhlapaikalla videotykistä näytettiin jokainen lähtö, joita mahtui päivään kymmenen. Siinä istuttiin pöydän ympärillä, juteltiin, syötiin kaikkien tuomia hyviä napostelravia, juotiin kuplivaa ja lyötiin vetoa kunkin kisan voittajahevosesta. Yksi veto maksoi joka kaksi tai viisi dollaria, ja päälähtöön eli kello kolmen Cup raceen sai hevosen kahdellakympillä. Minulla ei ollut onnea vedonlyönnissä, mutta esimerkiksi pääkisan voittajan veikannut sai palkinnoksi 250dollaria. Ei paha..

Melbourne Cupin fiilista.

 Hattuni

 

Tänään pöyräilimme Hong Kongilaisen kimman kanssa piknikille järven rannalle ja pian olisi iltapäivä aktiviteetin aika. Arvon tässä lähteäkö uudelle pyörälenkille vai kävelylle Venuksen kylpyaltaille, mutta sitä ennen hieman vesimeloonia.

Odottavalla kannalla

Viikolla niin hiljaiseksi käpertynyt pikkukaupunkimme herää huomisesta alkaen eloon Melbourne cupin merkeissä. Tiistaina Melbournessa järjestetään isot laukkakisat, jotka saavat koko Australian juhlatuulelle. Päivä on kansallinen pyhä, ja siis hyvä syy pitkään viikonloppuun. Tulevina päivinä tänne odotetaan oikeaa yleisöryntäystä, jokainen hostelli ja karvaaniparkki on täynnä ja minäkin muutin viikonlopun ajaksi hostellia pitävän pariskunnan luo asunaan. Sain oman huoneen, parivuoteen ja mikä parasta, suihkuun ja vessaan ei tarvitse kävellä ulkokautta!

Töissä pakastimet on tilattu pullolleen jäätelöä ja huomisesta povataan hullua päivää. Ehdin tuskin istua sillä jädeä on saatava asiakkaille liukuhihnalta. Mutta enää on kolme päivää töitä jäljellä, joten eiköhän tähän loppurutistukseen riitä voimia! Tänään olikin kuin tyynyä myrskyn edellä, hiljaista kuin huopatossutehtaassa.

Muutenkin viikko on ollut hiljainen. Yhden luontokävelyn tein tiistaina Venus baths-nimiselle pienelle vesiputoukselle, mutta muun ajan olen ahminut suklaata ja suunnitellut seuraavaa siirtoa. Hostelli Adelaidesta on varattu, seuraavaksi täytyy ostaa dösälippu...

Olet ruskettunut!

Näin totesi yksi asiakas viime viikolla ja tiedusteli mistä päin tulen. "Varo vaan ettet pala, kun menet Queenslandiin". Vihdoin tänne eteläänkin on tulossa kunnon kevät ja kesän lupaus on todellisena ilmassa. Aurinko paistaa ja lämpötila nousee kahteenkymmeneen. Paikallisille se ei ole vielä kovin lämmintä, mutta kaikki matkailijat hostellissa ovat tyytyväisiä. Huomiseksi tosin lupaavat +30astetta ja kesällä lämpö nousee jopa +40asteeseen, huh... Totuttelua tulee vaatimaan.

Menneellä viikolla tuli oltua töissä tiistaista lauantaihin, mutta kyllä sitä duunipäivän jälkeen vielä ehti elokuviin kylän leffakerhon vieraana ja Avoimen mikin-iltaan paikalliseen menomestaan, missä jokainen kykenevä sai väläyttää muusikontaitojaan.

Eilen sunnuntaina, ansaittuna vapaapäivänä koitti sitten viikon paras juttu, retki etelä Grampiansin alueelle. Halls Gap, missä asun ja työskentelen sijaitsee siis keskellä Grampiansin luonnonpuistoa, joka on pitkalle etelaan j apohjoiseen ulottuva alue. Työkaverini lupautui näyttämään minulle ja Hong Kongilaisella ystävälleni hieman kaukaisempaa puiston kolkkaa ja kurvasi aamusta hostellin pihaan kiiltävällä, sinisellä maasturillaan. Eikä siis millään citymaasturilla vaan kunnon pelillä! Sillä päästeltiin 80km/h punaisella soratiellä, väistettiin kenguru ja useita Stumpy tail-liskoja, ja nähtiin hienoja maisemia. Retken varsinainen kohde oli nousu (täällä ei muuta taideta harrastaa kuin rinteillä kävelyä) korkealle kalliolle ja siellä hienoon luolaan, josta avautui jälleen järkyttävän mahtava ja kauas kantava näköala yli Victorian lakeuksien aina horisontissa siintäville vuorenhuipuille asti. Näkymä, ja nousun aiheuttama polte reisissa, pisti taas istumaan hetken hiljaa paikallaan.

Koska oppaamme oli paikallinen, vei hän meidät katsomaan paria muutakin ihmettä kuten seudun vanhinta puuta, kuusisataa vuotista eukalyptusta, kahlaamaan järvessä ja ihailemaan paria kuin suoraan luontodokumentista otettua paikkaa. Se on hienoa, että täällä ihmiset ovat niin avoimia, auttavaisia ja ylpeitä maastaan, että kuskaavat matkalaisia mielellään tällaisiin paratiiseihin.

Ennen hienoa maisemaa, oli kiivettava myos tama kallionrinne ylos. Nayttaa pahemmalta kuin oikeasti oli.

 

Ja tassapa se huipulta avautuva maisema, ja kiva tuuli vilvoitti.

Naihin maisemiin on kuulemma kiva tulla melomaan, en ihmettele yhtaan.

Puolivälissä yhtä etappia

Kaksi viikkoa jäätelönmyyntiä on nyt takana ja toiset kaksi vielä edessä. Kauppa käy yhtä vaihtelevasti kuin alueen sääkin muuttaa mieltaan. Onnekseni kuumaa on ollut vasta parina päivänä, muuten lämpö lähentelee kahtakymmentä ja vilvoittava tuuli puhaltaa laakson läpi. Eilen kävin työpivän jälkeen huiputtamassa toistamiseen The Pinaclen huipun. Käytimme Hong Kongista kotoisin olevan kavelykaverini kanssa tällä kertaa toista reittiä, joka vei meidät läpi Grand Canyonin vuorisolan ja Silent streetin ahtaan, kivisen käytävän. Oli hieno laskeutua Silent streetille, jylhien kallioiden väliin ja yhtäkkiä kuulla vain oma huohotus, joka kiperän nousun jälkeen on jokaisen huiputtajan kaverina koko kolmituntisen patikoinnin ajan. Mutta huipulle päästessä aina muistaa, miksi sitä viitsii tätäkin rääkkiä harrastaa! Maisemat ovat huikaisevat. Urakan loputtua kävimme hakemassa kaupungista perhe-kokoisen mexican-chorizzo/kana-ananas-pizzan ja tulimme hostellille nauttimaan venyvästä juustosta ja kylmästä oluesta. Mmmmh!

Tänään maanantaina on sitten vapaapäivä ja toisten ihanien aktiviteettien vuoro. Aamupäivä kuluu näin netissä ja iltapäivällä tartun kirjaan. En tosin laske puhelintani hetkeksikään käsistäni... Sain läksiäislahjaksi ystävältäni Australian löytymisestä ja asuttamisesta kertovan Tamara McKinleyn kirjoittaman trilogian ensimmäisen osan  Merten taa (Land Beyond the See). Kirja kertoo yhtäällä englantilaisen perheen matkasta Australiaan, luvattuun maahan ja heidän taistelustaan aloittaa elämä uudelleen kaukaisessa siirtokunnassa. Toisaalla kirja seuraa kaukaiseen rangaistussiirtolaan lähetettyjen vankien, ja etenkin yhden vangin matkasta ja selviytymisestä vaikeista olosuhteista laivalla ja Australiassa. Kolmantena tarinana kulkee aboriginaalien eloa seuraavat kappaleet ennen ja jälkeen brittivalloittajien saapumisen. Kaikki kolme tarinaa nivoutuvat lopulta toisiinsa muodostaen avartavan ja sujuvan lukukokemuksen Terra Australiksen lähihistoriaan. Nautintoa ei onneksi tarvinnut jättää kesken ensimmäisen kirjan loputtua, menin nimittäin ennakkoluuloni unohtaen Applen iBook storeen ja latasin trilogian toisen osan, A Kingdom of the Braven, sähköiseksi kirjaksi iPhoneeni. Puhelimen näyttö on ehkä hieman pieni oikean lukunautinnon saavuttamiseen, mutta mikä parasta, voin sujahtaa peiton alle ja huonekaverin nukkuessakin ottaa kirjan esiin ja jatkaa hyvän stoorin ahmimista. Paperiton versio valaisee itse itsensä eikä paina paljon mitään. Ja vain 6,90 euroa, kannatetaan!

 

Tässä hostellin pihalle hiljaiseen aikaan eksyviä vieraita.

 

Muuten elämä jatkaa kulkuaan kuten viimeksi totesin, pienessä kuplassani kuljen tyon ja hostellin väliä ja nautin jokaisesta päivästä yksi kerrallaan. Siihen en pystynyt kotona, olin aina suunnittelemassa huomista ja ensi viikkoa. Täällä iloitsen, jos joku, joka on jo aikaa sitten jatkanut matkaa uuteen kohteeseen, on jättänyt jääkaappiin avaamattoman jogurttipurkin ja omin sen hymyssä suin itselleni. Tänä aamuna perin hauskan kundin Nutella-purkin jämät ja toissa päivänä loysin kaapista avaamattoman pussin suolakeksejä, joiden tiedän kuuluneen englantilaisille tytoille, jotka bunkkasivat täällä 10päivää sitten. Eikä tässä ole kyse rahasta, vaan hauskasta vaihtelusta ja ilmaisesta ruoasta, jota ei kerrankin tarvitse heittää roskiin. Taidan olla siinä backpackin ei flashbacking-mielentilassa täällä, lähellä luontoa ja ekoilua!

 



Tässä tie, kylä ja jätskibaari, jossa tyoskentelen (Newsagency on myymälä-kioskin nimi).

Pikku kuplassa

Piti taas patikoida korkealle, että tajusi miten tällaisessa pienessä kylässä tottuu niin äkkiä oman arjen kulkuun ja alkaa vain sokeasti kulkea hostellin ja työn väliä välittämättä muusta maailmasta. Jos täällä olisi kunnon ruokakauppa, en varmaan poistuisi mestasta koko kuukauden työrupeaman aikana.

Pohdin samaa asiaa Aasialaisen kimman kautta, jonka kanssa jaan hostellihuoneen. Hän tuli tänne aikanaan kahdeksi viikoksi. Nuo kaksi viikkoa ovat nyt venyneet kahdeksi kuukaudeksi ja tulevat vielä venymään neljäksi, ties vaikka pidemmäksikin. Ennen kuin kiipesin tuonne kukkulalle, en ihan tajunnut miksi. Korkealla istuessani vasta hogasin itsekin joutuneeni paikan rauhan ja turvallisuuden lumoihin. Minulla on ympärilläni upeat maisemat, joka päivä työpaikka, mihin mennä ja viikottain palkka, joka pitää hyvin leivässä. Reilussa viikossa se oli jo ehtinyt viedä mieleni tilaan, jossa olin unohtanut yöpaikan varailut, rinkan rahtaamiset, isäntäperheen etsimiset ynnä muut matkaajan normaalit toimet. Toivottavasti en liikaa ihastu tähän fiilikseen, paljon on vielä nähtävää...

Alla kuva itselleni kääräisemästä tätteröstä. Meillä vakiokysymys kuuluu: "Haluatteko ilmaisia strösseleitä tai phkinärouhetta jäätelön päälle?" Sunnuntaina oli kaunis päivä, vanhojen autojen kokoontumisajot ja jädekiskassa ekaa kertaa jatkuva jono ovelle saakka, ja välillä uloskin.

The Pinnacle walk

Eilen oli vapaapäivä ja pääsin taas asian ytimeen eli kävelykierrokselle luonnonpuiston reiteille. Tällä kertaa vuorossa oli melko kuuluisa Pinaclen huippu, 5,6 nkilometrin reitti, joka nousi noin 400metrin korkeuteen. Oppaanani oli hostellia valiaikaisesti pyorittavan pariskunnan vaimo, joka kiipeaa huipulle kuusi kertaa viikossa. Maasto oli paikoin melkoista patikointia, kiipeilya ja jalkavoimaa vaativaa, mutta näkymät huipulta maksoivat vaivan aivan kuin maisemat, joissa reitti kulki. Tämä on maastoa, jollaista en ole muualla nähnyt: hiekkakivikallio on toisaalla liuskottunut ja toisaalla taas kuin kupruilevaa, tummanpuhuvaa muovailuvahaa eykalyptus-metsien toisen vuoren rinteella muodostaessa pehmeän kontrastin tälle kovuudelle. Ja kun horisontti siintaa kaukana, kaukana, tuntee todella olevansa vapaa. Aikaa matkan taittamiseen edes ja takaisin kesti reilu kolme tuntia ja kylla lounas ja suihku sen jalkeen tuntuivat hyvalta!

Korkeimmalta kohdalta, kavelyn lakipisteelta, nakyi hienosti kylalle pain.

 

Kavelyn maaranpaa, nakoalatasanne. Tuuli korkeuksissa oli pureva, joten visiitti tasanteelle jai lyhyeksi.

 

Hiekkakivikalliota ja sen liuskoittuvaa muotoa.

 

Valilla reitti kulki tallaisen solan lapi, siita vaan ponnistamaan ylospain!

Iltapaivalla samainen rouva viela ajoi minut lahimpaan kaupunkiin, jotta paasin tekemaan ruokaostoksia suurempaan markettiin. Koska taman mestan ainut kauppa on huimaavan kallis, paatin ostaa ruokaa varastoon, mutta silti loppusumma 102dollaria hieman huvitti. Kaupassa tuntui kuin en olisi koskaan ruokaa nahnytkaan! Kavelin hyllyjen valeissa ja otin karryyn kaiken, mita mieli teki. Mutta nyt on sitten makkaroita, jauhelihaa, kasviksia ja kaikkea muuta sekalaista koko viikolle. Kavimme myos nuorten, lukion vikalta valmistuvien taideopiskelijoiden nayttelyn avajaisissa, ohessa yksi mielestani mielenkiintoinen edustava teos. Nuolen sisalla oli nippu vilkkuvia jouluvaloja.

Duunissa ja vapaalla

Täällä siirrettiin eilen kelloja kesäaikaan eli tunti eteenpäin. Hostellin asukkaat ihmettelivät eikö oikea aika olisi tehdä siirto kuun lopulla, mutta kalenteri todisti 7.10. olevan oikea päivä. Kesäaikaan siirtymistä täällä on ennenkin aikaistettu, kuulemma Sydneyn olympialaisten aikaan jopa yli kuukaudella.

Minua ei kellojen siirto suuremmin haitannut, sillä eilinen oli vapaapäiväni. Menimme saksalaisen kimman kanssa kävelylle pienelle vesiputoukselle ja siitä kiipesimme huiputtamaan yhden kylää ympäröivistä kukkuloista. Ylös päästäkseen sai tehdä oikeasti töitä ja korkeilta paikoilta pudotusta alas olisi kertynyt pari sataa metriä, ja aitoja tai kaiteihan ei missään näkynyt... Huimat näkymät vain hivelivät silmää.

Tänään oli vaihteeksi työpäivä. Harmaan ja viileän sään takia kauppa oli hiljainen, mutta kauppiaan rouvan ranskankielisten sähköpostien korjaaminen, kieliopin selittäminen ja oikeiden sanontojen löytäminen kyllä
pitivät kiireisinä. Sain vaivanpalkaksi tehdä itselleni jäätelön, tällä kertaa pyöritin minttusuklaatötterön sinisten strösselien ryhdittämänä. Ehdottomat suosikkini ovat kyllä kermainen passion ja villin makea purkka. Kyllä täällä jäden valmistus osataan!

Backpacking vs flashbacking

Viedessäni tavaroita Melbournen hostellin pakaasihuoneeseen ennen mustikkafarmille lähtöä huomasin jännän ilmiön, minkä olin itseasiassa katukuvassakin jo pannut merkille. Säilytyshuoneesta, kuten kaduilta, puuttuivat rinkat ja tilalla oli huoneellinen neljällä pyörällä pystyssä kuljetettavia melko tilavia matkalaukkuja. Oma rinkkani oli ainut selässä kannettava matkalaukku noin 30 laukun joukossa. Ihmetellessäni asiaa hostellin kundille hän totesi aikojen muuttuneen. Nykyään ei kuulemma näy enää paljoa (huonosti käyttäytyviä ja paljon dokaavia) reppureissaajia vaan jengi kulkee paikasta toiseen isoa pakaasiaan vierellään rullaten. Tälle ilmiölle on jopa kehittynyt oma termi, flahsbacking. Miettiessäni asiaa, vastaanoton kundi on aivan oikeassa. Milloinkaan ennen ei niin monella reppureissaajilla ole ollut mukanaan isoa, hyvää kameraa JA kannettavaa tietokonetta. Omien huomioideni mukaan tällä matkalla tapaamistani ihmisitä 70 prosentilla on pakaasissaan läppäri, yli puolella järjestelmäkamera, mutta alle kolmasosa kantaa omaisuuttaan selässään. Vasta yksi heistä on harmitellut matkalaukkuvalintaansa ja haluaisi mielummin kulkea rinkka selässään. Itse olen ollut tyytyväinen valintaani, rinkka on juuri niin kätevä kuin tarvitaan, vaikka 18kiloa välillä painaakin hartioita ja selkärankaa kasaan. Ja noista kahdesta, kamerasta ja tietokoneesta, minulla on mukanani vain kamera. Lähtiessäni päätin jättää toisen kotiin ja arpa osui kameraan. Olen ollut tyytyväinen ratkaisuuni.

Laukun ja mukana kuljetettavien arvokkuus kertoo hieman nuorten varakkuudesta. Selvästi ihmisillä on nykyään enemmän rahaa, myös nuorilla, lentää pallon toiselle laidalla lomailemaan ja tekemään ehkä hieman työtä. Ulkoinen habitus on myös tärkeä ja silloinhan 75litran rinkkaan ei mahdu kaikki tarvittava. Working holiday ei ole enää retkihenkinen seikkailu, siitä on tullut moniulotteinen elämys. Yksi kertomus kulutuksen kasvusta ovat myös matkapaketit, joita reissaajille myydään. Jos et halua vuokrata tai ostaa autoa, me viemme sinut näihin upeisiin kohteisiin tonnin tai kahden pakettihinnalla. Kun paikkoja halutaan nähdä ja must-kohteita on ympäri maata, paketit ovat käytännöllinen tapa suorittaa tietyt retket (kuten Uluru tai Iso valliriutta) turvallisesti muiden reissaajien kanssa. Silti yhden kohtalotoverin kulutettua 2500puntaa kuukauden reissupaketteihin sai pohtimaan rinkkamatkailun ja working holidayn luonnetta nykypäivänä. Monikohan on matkassa omilla säästöillä, kuinka moni lahjarahoilla ja kuinka moni enää tarvitsee työtä rahoittaakseen matkansa?

En kuitenkaan tiedä ovatko hostellit muuttuneet turvallisemmiksi mukana kuljetettavan tavaran arvon noustessa. Kahdessa paikassa, missä olen yöpynyt on ainakin ollut älyavaimet ja lukolliset lokerot jokaiselle yöpyjälle. Flahbacking suuntaan sitä ollaan varmasti monella tasolla menossa. Melbournen YHA-hostelleissa on molemmissa kattoterassi ja hostellin oma ravintola ei ole vain halpaa olutta varten vaan sinne voi mennä viettämään kunnon diskoiltaa tai syömään laadukasta melko edullista lounasta. Lakes Entrancessä taas hostellin suihkutilat olivat ensiluokkaiset ja Sydneyssä koko mestan fiilis oli kuin hotellissa, kaikki oli puhdasta ja sävysävyyn sisustettua. Halvat murjut ovat luultavasti siirtyneet historiaan asiakaskunnan vaatimusten lisääntyessä ja kilpailun kiristyessä. Kuka ei flashbackerin rahoja haluaisi...

Takaisin vuorille, ja töihin

Kymmenen päivää mustikkafarmilla hävisivät kuin ilmaan. Suuri syy lienee, että viihdyin siellä niin hyvin. Isäntäpariskunta kaksine kokerspanieleineen oli aivan mahtava ja miljöö upea. Koska mustikat ovat Australiassa kesämarjoja, päiväni kuluivat poiminnan sijasta puutarhassa kykkiessä, kakkua vääntäessä, rouvan autoa siivotessa ja lakanoita silittaessa. Iltapäivän vapailla olin vapaa kiertelemään Dandenong-aluetta kuten isoa ja hienoa rhododendron puutarhaa tai pientä Olindan kylää söötteine kauppoineen. Joinain päivinä rouva myös kuskasi minua katsomaan Melbourneen antavaa näköalaa vuoren korkealta kohdalta, Mount Dandenongilta (Melbournekin näytti huvittavalta, pieneltä tornitalokeskittymältä aavan maiseman keskellä). Yksi iltapäivä kävimme myös William Ricketts sanctuaryssa ihailemassa veistäjän aboriginaaleja kuvaavia veistoksia ja patsaspuiston seesteistä tunnelmaa. Veistokset on tehty kivien paalle kuin ne olisi tehty samaisesta kivesta, vaikka ne on oikeasti muotoiltu savesta. Alue on ehdottomasti käynnin arvoinen, ja majapaikaksi voin suositella isäntäpariskuntani pitämään bed&breackfast-majoitusta Folly farmilla, linkki tässä.

Kasvihuoneesta ei tarvinnut kuin hakea kastelukannuja, taustalla nakyy verkolla katettu mustikkaviljelma.

 

Tassa miehen itse rakentama B&B-talo, jonka vanhan Englannin tyylinen sisustus oli todella manee. Taustalla oleva pienempi mokki on tarkoitettu rauhalliseen hetkeen iltapaivateen merkeissa.

 

Tassa kuva William Ricketts patsaspuistosta. Teosten aiheena ovat aboriginaalit, joita Rickettsin mukaan valkoinen mies on sortanut taysin syytta. Veistokset olivat paikallaan keskella metsaa hyvin vaikuttavia.

 

Viime sunnuntaina tutustuin Melbourne Royal Show'hun, jonkin tapaiseen maatalousnayttelyn ja huvipuiston sekoitukseen. Kavellessani sisaan nayttelyalueella oli ensin vastassa liuta huvipuistolaitteita ja hattarakoneita, mutta syvemmalla alueella sai ihmetella maatalon elaimia ja sonnien arvostelua. Tuomari muunmuassa kehui yhden voittajasonnin liikkuvan kuin kissa. Enpa ole ennen moista nahnyt... Seuraavissa halleissa sai ostaa Victorian-alueen herkkuja, seurata halonhakkuukisoja (halkojakin voi hakata monella tapaa!), silittaa elaimia, kirittaa koiria palloleikkiin, katsella mita erilaisimpia kanoja, ankkoja ja kukkoja (nekin arvosteltuina) hakeissaan, adoptoida vinttikoiran tai seurata lammaskoiraa tyossaan... Jannaa menoa!

 



 

Nayttelyssa oli myos kakunleivonta-osio, jossa kunkin kilpailijna oli tullut tehda samoista raaka-aineista tietty peruskakku, kuten tassa sokerikakkupohja, jonka tuomarit maistamatta arvostelevat koostumuksen perusteella. Vitriineissa oli naytilla kilokaupalla halkaistuja kakkuja, kekseja, leipia, muffineja... Ja jokainen arvosteltuna.



 

Mutta kuten sanottua, ne kymmenen paivaa kuluivat nopeasti, ja ryhdynkin ekaa kertaa ihan palkkatyohon. Palasin Gramppiansin kansallispuistoon Halls Gap:iin ja myyn seuraavat muutamat viikot jaateloa paikan turistikaupassa. Paasin tanaan jo kokemaan kevaan kiireista menoa ja tein muutamat totterot asiakkaille. Viime kerrasta onkin jo yli kymmenen vuotta, mutta ihan ok ne silti luonnistui.

 

Tanne minut toi The Overland-juna...

Paivakavelylla

Kavin tanaan vahan tuulettumassa vaellusreitilla, joita kaupungissa on joka lahtoon. Taas pitaisi vaan olla auto, jotta paasisi parhaille apajille, mutta olipahan 200 metrin nousu jyrkannetta sen laelle jo ihan mukava suoritus ja maisemat varsin palkitsevat.

 

 

Tata kuvaa ottaessani nousu ja lasku oli tehty, ja kavelin joen vartta hostellille.

Lammafarmilta vuoristoon

Tällä kertaa oli sitten tuuria HelpX-isäntäperheen suhteen. Hyppäsin tiistaina aamujunaan ja perillä keskipäivällä minua odotti oikea Aussi-mum! Puhelias perheenäiti otti minut halauksin vastaan ja toivotti tervetulleeksi perheeseen. Farmilla oli keritseminen menossa, puolet tilan 4000:stä lampaasta oli kerittävänä ja minun duunini oli lakaista lattiaa jokaisen kerittävän lampaan välillä. Oli maneeta päästä katsomaan hommaa aivan vierestä ja itse asiassa kokeilla sitä itsekin! Sain keritä (yritin tarkastaa miten keriä verbi taipuu, mutten löytänyt vastausta!) kahta lammasta, hakea lampaita sisään vajaan ja "järjestellä" niitä keritsemiskarsinaan odottamaan toimenpidettä, hakea lampaan toimenpiteeseen ja vaikka mitä, niin no muniakin hain kanalasta. Ja rouvan kanssa teimme joka päivälle uuden jälkiruoan, nyt sain myös tehdä sen juustokakun ilman uunia... Siitä tuli helakan pinkki ja hurjan makea tekele!

Yhdessä lampaassa on yllättävän paljon villaa ja kerittäessä se leikkautuu irti muodostaen hienon, ohuen ja seittimäisesti yhdessä pysyvän "taljan". Talja kerätään sitten lattialta ja heitetää putkista tehdylle pöydälle, jolla villan laatu tarkastetaan ja villa putsattaan. Niin sainhan myös kerätä taljoja lattialta ja heittää niitä pöydälle, ja istua lämmittävissä ja pehmoisissa villakasoissa. Yksi osa lammasfarmin vuotta tuli siinä katsastettua.

Tänään oli keritseminen ohi ja aika vaihtaa paikkaa. Onneksi rouva suositteli tunnin bussimatkan päässä olevaa The Grampianssin vuoristo ja luonnonsuojelualuetta. Ehdin tänään rentoutua hostellilla ja muunmuassa katsastaa seudun rikasta eläimistöä. Ohessa kuvia läheisellä urheilukentällä ruokailevista kenguruista! Muutamalla oli poikanen pussissaan ja pussin suusta pilkisti ohut häntä tai nenän pää. Täällä vietän aikaa sunnuntaihin, maanantaina sitten mustikkafarmille. Ei duuni lopu!