Kirjoitushaaste Frendit ja some

Olen muutaman kerran postannu Instagramiin kuvan jostain kivasta drinkistä kesken työpäivän tai aamupalan nauttimisen ja saanut nopeasti vastauksia  tyyliin "missäs sitä nyt ollaan nautiskelemassa". Sillon on ollu pakko kommentoida, että kuva on vanha - ainakin vuorokauden vanha - ja vahvistaa, että tässä tätä enteriä vaan naputtelen yhtä kuivin suin kuin kommentoijani. Tästä pienestä huijauksesta tai väärinymmärryksestä aloin miettiä asiaa eteenpäin, siis somen mahtia ja vaikutusvaltaa mielikuvien luojana, "totuuden" kuvatorvena.

Useinhan sitä postaa someen vain yhden puolen totuudesta, jos ei muuta niin täysin väärän aikamerkin saattelemana. Tämä on toki vanha kikka, koska ikävästäkin asiasta saa ihan siedettävän, kun jättää kertomatta muutamia yksityiskohtia ja tylsästä arjesta halutessaan menevän muutamilla kauniilla kuvilla, ei tarvitse edes mennä kuin puhelimen kuvagalleriaan. Ja kukapa ruudun toisella puolella osaisi epäillä mitään. Pitää tuntea postaaja aika hyvin, että osaa lisätä  some ”totuuteen” elämän totuutta.

Tunnemmeko siis ystävämme ja tuttavamme paremmin some-aikana vai luommeko heistä vain laajemman, falskin tai kuvitteellisen (mieli)kuvan? Mitä kavereistani siis oikeasti opin ja mitä asioita heistä oikeasti tiedän heidän sometiliensä kautta? Ja mitä he tietävät tai luulevat tietävänsä minusta? Jo tähän blogiin tiedän kirjoittavani välillä hyvinkin kryptisesti, ihan tarkoituksella toki, koska haluaisin vain jonkun yhden tietyn poimivan rivien välistä jotain harvinaista. Luommeko siis aina jotain kuvitteellista ja vähintään hieman väritettyä, jotain haluttua vai aitoa ihmistä, kuka tietää rajan? Onko se aina edes postaaja itse... Mikä vain kuva tai teksti voi olla postattu jossain mielessä, josta katsojan silmä erottelee omaan katsantoonsa sopivat näkökulmat. Ehkä yhteistä historiaa peilaavat tai jostain kuullut asiat.

Hohdokkaita kuvia postaava frendi saattaa oikeasti olla yksinäinen samoin kuin hiljaisuudessa hilluvan tyypin elämä täynnä meininkiä. Somen yksi tarkoitus on kai tuoda tarjolle joskus siloteltu, välillä ravisteltu kuva meiningistä, riippuen postaajan tarpeista. Se voi olla taikasauva oman elämän kiillottamiseen tai koivunvitsa elämän epäreiluuksien esille lyömiseen. Harva kuitenkaan kertoo etenkään tylsiä fiiliksiä raakoina totuuksina odottamatta mitään vastakaikua. Some on mielikuvien luomista, mutta parhaimmillaan se voi olla jopa omana itsenään olemista.

Muokkaako ihminen myös itse itseään somen avulla tai somen vaatimuksesta? Nappaako joskus tarve elää niin, että on jotain näytettävää...

Yksi vähän postaava kaverini jopa pohti minulle, luullaanko hänen elämänsä olevan juuri niin tylsää kuin Insta-tili antaa ymmärtää.  Pelkkiä hyvännäköisiä ruokakuvia ja satunnaisia terassiotoksia. Yleisin arvio lienee, ettei kyseisellä ihmisellä vain ole tarvetta postata mitään, hänellä on elämä mielenkiintoista muutenkin. Hän ei harrasta somea, sillä täysiverinen harrastus tämä blogi ja Insta minulle ovat. Täysi hiljaisuus ja poissaolevuus kun on valinta, jonka entistä useampi tietoisesti tekee. Siinä missä Facebookin syntyaikana kaikki olivat uteliaita ja jakoivat faceen ties minkä hupsun yksityiskohdan itsestään, nykyisin poissaolo tuntuu olevan melkein viisas valinta. En kuitenkaan koe tuntevani somesta poissa olevaa frendiäni sen huonommin kuin somessa majailevaa ystävää, päin vastoin ehkä tajuan tuntevani somen kautta kustakin vain yhden puolen muiden piiloutuessa kameralta.

Tietenkin some on myös kätevä tiedotuskanava, joka tavoittaa suuren kaveripiirin, mutta lataa viestiin myös sellaisen tirkistely-efektin. Sain tietää asian somesta, voinko siis jakaa sitä eteenpäin henkilölle, joka ei ole postaajan seuraaja tai ollenkaan somessa? Probleemaksi onkin yhdellä tavalla nousemassa myös luulo, että kaikki käyttävät somea. Olen bongannut Instasta monia raskauksia ja kihlauksia, mutta onko se sama onnitella viestillä kuin halaamalla? Taitaa se nykyään olla. Sydämiä tulee ainakin jaeltua useammin kuin suomalaiselle olisi tyypillistä. Entä onko tiedolla ja toisaalta onnittelulla yhtä paljon arvoa kuin henkilökohtaisesti vaihdetuilla? Mielestäni ei ole, kyllä edelleen onnitteluhalaus tavatessa on se mielekkäin tapa. Se vaatii pientä sosiaalista rohkeutta, mutta sellainen rohkaistuminen tekee vain hyvää. Entä miten reagoida uutiseen, jota ei ole tiennyt, vaikka kaikkien oletetaan se tienneen? Jos en olekaan somessa, jos olen jäädyttänyt jonkun tyypin seuraamisen, jos katsonkin vain ne ekat kuvat ja pari live-julkaisua… onko se sitten minun vikani, kun elän pimennossa enkä onnittele ajoissa? Tässä on mahdollisuus myös suurelle harmille, molemmin puolin. 

Milloin isoista asioista onkin tullut niin pieniä, että ne mahtuvat someen? Varmaan silloin, kun me kaikki tänne rynnimme!

Rohkeus

Pari frendiä nimitti mua rohkeaksi menneillä viikoilla, yksi oikein huutomerkin kera. "No ku sä oot!" oli vastaus ihmettelyyni, et miten niin rohkea? "Meni just yöunet, kun aloin miettiä, mikä voi mennä pieleen, kun lähden yksin purjehtimaan. Yritän kuitenkin olla rohkea ja pakko tonne on nyt yksin kyllä lähteä." oli lisäykseni keskusteluun. Ja niin, kai mä sit oon, meen yli sen kauhun ja kohmeuden, läpi jonkun minkä eteen voisi vaan jäädä ihmettelemään, koska mun mielestä siellä takana vaan on oltava jotain makeempaa ja hienompaa, jotain kokemisen arvoista. Ja kun ne huonotkin kokemukset ottaa kokemuksina, rohkeudesta tulee helpommin käsiteltävä asia.

Aloitin aiheesen pureutumisen näiden hämmentävien kommenttien jälkeen kaikille tutusta Wikipediasta. Sen mukaan rohkeus on yksi neljästä kardinaalihyveestä, jotka on määritelty jo ennen ajanlaskumme alkua. Muut kolme alkuhyvettä ovat viisaus, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Aika kovassa seurassa siis painitaan, kun puhutaan näinkin perustavanlaatuisista ominaisuuksista. Nämä kaikki neljä hyvettä ovat paitsi konkreettisia samalla myös abstrakteja ja kulttuuri ellei jopa ihmissidonnaisia. Jollekin yksinpurjehdus on piece of nakki, ei mitään erikoista. Toiselle se on jotain ihan maagista, ja mulle se nyt on vaan kauhistuttava ajatuskin, mutta ehkä käsiteltävissä, kun vaan pään saa taas oikealle raiteelle. En toki ole aina rohkea, mutta oikeana päivänä saatan ehkä ollakin, oikeinkin rohkea.

Jos mietin yksinpurjehtijoiden lisäksi muita rohkeuden lajeja, voisin sanoa, että näyttelijät ovat rohkeita. He uskaltavat puhua ja esiintyä suuren yleisön edessä. He uskaltavat heittäytyä, mikä suuresti ihailemani piirre ihmisessä. He ovat valovoimaisia ja valovoimaisuus jos mikä vaatii rohkeutta. Sellaista rohkeutta, mitä minussa ei ole. 

Mikä sitten yhdistää keskiajan ritareita, jotka olivat eittämättä rohkeita ja joihin kardinaalihyve rohkeus varmasti viittaakin ja näyttelöijöitä, jotka ovat aivan eri tavalla rohkeita, itseään ilmaisevia ihmisiä? Ritarien rohkeuden näen tietyllä tavalla rahan, käskyn ja säätyluokan alaiseksi toiminnaksi. Ritarien on ollut pakko olla rohkeita. Näyttelijät ovat rohkeita, koska heidän sisälläään palaa näyttelemisen tuli. Aivan samoin nykyajan extrem-ihmiset ovat rohkeita. He haluavat olla rohkeita. He elävät rohkeutta, rohkeuden kautta. He tekevät outoja ja jännittäviä asioita ihan vapaasta tahdostaan. Varmasti ritaterissakin oli niitä sydämen ritateita, rohkeita miehiä, jotka paloivat halusta päästä taistelemaan ja puolustamaan linnaansa. Nykypäivänä valinta on kuitenkin korvannut kohtalon, ja samalla rohkeudestakin on riisuutunut pois ripaus hyvettä ja siitä on tullut enemmän itsensä ilmaisua ja valintaa, kuin säätyyn ja arvoon sidottu hyve. Tietyllä tavalla rohkeus on nykyisin tapa elää omannäköistään elämää.

Rohkeus on osaltaan elämänvalintoja. Ja hogaamista, milloin niitä valintoja tulee tehdä.

Yksi ystäväni kiteytti asian mainiosti sanoen, että rohkeus on oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista. Rohkeus on uskallusta. Ja se ehkä parhaiten kuvaa, mitä itse käsitän rohkeuden määritelmänä ja millaisena sen nykyaikana näen. Aistimme rohkeutta usein siinä, mitä emme ikinä itse uskaltaisi tehdä ja heissä, jotka tekevät juuri sitä, mitä ihailemme. Huomaammeko kuitenkaan, että tämä toinen ei mahdollisesti pidä itseään yhtään rohkeana, koska omasta mielestään hän vain toimii vaistonvaraisesti ja itseään ilmentäen. Hänen elämänsä ja ajattelunsa boksi vain on rohkeuden suhteen aivan erilainen.

Yksi esimerkki rohkeudesta voisi myös olla ulkomaille muutto. Se voi tuntua toisesta kamalan rohkealta, hänellä käntää vatsaa jo pelkkä ajatuskin, että joutuisi vieraaseen kulttuuriin ja ympäristöön, kieleen ja ihmisjoukkoon selviämään arjen askareissa. Silti useille muuttajille muutto tuntuu olevan vain oman arjen siirtämistä toiseen maaahan. Työkaverini totesi, että ulkomaillakin arjessa selviää puhumatta yhdellekään ihmiselle ja ruokaa saa kaupasta vaikka omatoimikassaa käyttäen. Jos sitten haluaa integroitua kulttuuriin, astuu rohkeus kuvioon. Tuppisuuna ei tutustu ja kotoa ei kukaan hae, joten siinä hetkessä on alettava astua rohkeuden rajan ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ryhdyttävä sosiaaliseksi vieraalla kielellä. 

Ulkomaille muuton voi selittää toisilla myös suunnaton kaukokaipuu, jolloin rohkeasta teosta tulee tekijälleen oikeastaan vain suuri nautinnon lähde. Rohkealta näyttävä toiminta voikin siis olla tarpeen tai kaipuun tyydyttämistä, jossa tämä kaipuu tai tarve ajaa toimimaan ulospäin rohkealla tavalla. Tästä on jälleen mielestäni kardinaalihyveenä rohkeus kaukana. Siinä operoidaan pikemminkin sen hyveen kanssa, joka liittyy tarpeeseen elää oman näköistään elämää.

Rohkeus on juuri niin pientä tai niin suurta kuin on oman elämänsä rajat.

  

Rohkeus on myös usein ulkoa annettu tunnustus, jota ei itse välttämättä tunnista omakseen. Tämä osaltaan vaikeuttaa rohkeuden tunnistamista ja siitä nauttimista. Kaikissa meissä sitä nimittäin on, jotkut vaan eivät ole saaneet kokea iloa tavat ihmisiä, jotka tunnistavat sen sinussa ja vieläpä kertovat sen sinulle. Itsellesi se tosin saattaa näyttäytyä sinnittelynä, vaikka ulkopäin katsottuna henkilö näyttäisi rohkealta ja uskaliaalta. 

 

Ottaakseni vaihteeksi ulkoisen kommentoijan, amerikkalainen sosiaalityön professori Brené Brown yhdistää rohkeuden vastakohdaksi häpeän, ja tästä päästäänkin vähän eri urille rohkeuden suhteen. Onko sittenkin rohkeutta uskaltaa jättää lähtemättä yksin purjehtimaan ja myöntää, että pelottaa? Vai onko rohkeaa sittenkin myöntää, että mahdollisuus epäonnistumiseen on aina olemassa, mutta ilman epäonnistumisia rohkeakaan ei ole oikeasti rohkea eikä virtuoosi oikeasti virtuoosi. Kaikki tarvitsevat kokemuksia ja harha-askelia, ehkä siitä ponnistaa rohkeuden siemen. Uskalluksesta yrittää ja hyväksymisestä, ettei aina heti ekalla osu maaliin. Toteamuksesta, että häpeä on osa rohkeana olemista.

 

Rohkeutta on myös tunteiden näyttäminen, vaikka tietäisi tulevansa torjutuksi ja osaltaan se on myös tunteiden vastaanottamista, vaikka tietäisi, ettei toisen tunteisiin pysty vastaamaan. Rohkeus on sinänsä tunnepuolella suurta diskreettiyttä. Rohkeus kardinaalihyveenä ei bengihyppymäisenä repäisynä, asuu aikuiseksi kasvaneessa sielussa, joka ei tarvitse sulkia sosiaalista hattuaan koristamaan. Rohkeus on kunnioitusta ja nyt tajuan myös, miksi rohkeus voi olla Brownin mukaan osaltaan häpeän voittamista. Rohkeus on ikään kuin omana itsenään elämistä ilman, että rohkeudesta välttämättä on tehtävä numeroa. Häpeää voi tuntea, mutta se on turhaa, jos voi seistä tekojensa takana. Nykyisin liika innokkuus on ainakin parisuhdemarkkinoilla huono homma. Joskus kuitenkin sinnikäs yrittäjä palkitaan siksi, että harva enää uskaltaa panna itseään likoon. Mätsin on tunnuttava heti eikä siinä voi jakseta jäädä pohtimaan, että ehkä parin kuukauden tapailun jälkeen toisen voisikin nähdä eri valossa. Ja niinä kertoina, kun olen ollut se rohkea hullunkurinen itseni, olen solminut yhdet opettavaisimmista sosiaalisista suhteistani. Sellainen itselle nauraminen, mahdollisen toisen kokeman häpeän sietäminen ja seurasta iloitseminen ovat yhdet avaimet onneen. Kirjaimellisesti. Et voi olla kuin sinä, mitä vaan toiset sinusta sanovat.

Myös uskallus ja uteliaisuus on rohkeutta. Rohkeutta on paljaana oleminen. Siksikin se tunteiden tunnustus ja toisen tunteiden vastaanottaminen on nykypäivän suurta rohkeutta. Olla nolo, olla paljas, uskaltaa olla niitä molempia ja luottaa, että toisellakin on rohkeus olla.

Noloudesta päästyämme mietin seuraavaksi sovinnaisuutta. Se iskee osaltaan syvälle rohkeuteen ja voi tehdä rohkeudesta vaarallista. Naisen ei esimerkiksi kuulu lähteä vieraiden miesten matkaan - eikä varmaan usein kannatakaan, mutta mitä, jos uskaltaessa sitä kokeekin elämänsä seikkailun? Nämä edelleen vallalla olevat sovinnaisuuden roolit, kun tuntuvat tulevan jostain menneestä hetkestä kaukaa takaapäin. Ihmisten kokemuksista, peloista ja olettamuksistakin toki, mutta myös siitä ylivallasta, että naiselle voi mies tehdä mitä haluaa, jos nainen on sovinnaisuudesta poiketen lähtenyt humputtelemaan ja asettanut istensä vaaraan. Koska oikein arvoiden sen sovinnaisen pahvihahmon taakse mennessään voi löytää elämästä ihmeellisiä asioita ja uskomattomia kohtaamisia. Joskus on otettava riski, jotta voi kokea jotain potenssiin otettu riski. 

Voi löytää vaikka vastakkaisen sukupuolen edustajan, joka haluaa olla ystäväsi. Tai ihmisen, joka johdattaa sinut eheämmälle tielle, vaikket koskaan niin uskonut. Uteliasuus on iso osa rohkeutta, melkein sen paras polttoaine, ehtymätön ja elävä. Mutta onko rohkeutta myös oman halunsa kieltäminen tai missä menee toisaalta liian mässäilyn raja? Rohkeus voi huonolla tuurilla tappaa ja samoin se voi särkeä jotain kaunista. 

Joskus rohkeus siis "pays off", kannattaa ja toisinaan lopputulos on jotain ihan muuta. Koskaan ei ennakkoon voi tietää, miten kokemus heittelee. Laskuvarjohyppy voi johtaa kuolemaan tai uskallus uuteen seuraan seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Mutta samoin vakituinen parisuhde voi johtaa henkiseen kärsimykseen ja hyvä ystävä voi satuttaa. Parhaassa tapauksessa kaikki tiet johtavat johonkin, missä voi todeta olevansa ainakin yhtä kokemusta rikkaampi. Rohkeus ja hyvät kokemukset kulkevat parhaassa tapauksessa käsikädessä. Ja mahatunne erottelee jyvät akanoista. 

Itse olen kokenut, että ellen ole rohkea, elämä kävelee ylitseni ilman, että se edes huikkaa heippoja mennessään. Ajalla on nimittäin ikävä tapa hävitä ennen kuin huomaammekaan, ellemme itse rohkeasti tartu siihen kiinni. Aikaa ei voi kesyttää, niinpä sen kelkkaan on vain heittäydyttävä. Rohkeus on aikaa ja katoavaa, niin kuin kaikki muukin ympärillämme. Niin paljon on koettavaa ja niin hirmuisesti se on vain itsestäni kiinni, mihin energiansa kohdistaa. Se voi olla pelkäämiseen, se voi olla varovaisuuteen, toisen huomioon ottamiseen, itsensä ensimmäiseksi pistämiseen... Se voi olla olemassa olon ihmettelyyn. Mitä väliä, kunhan itse on onnellinen. Minut tekee onnelliseksi rohkeus.

Joku, josta ei tarvitse olla huolissaan

Mietin joskus kirjan juonta, jossa ihminen syntyy valtava lankakerä sisällään. Lanka on yhteydessä vanhempiin, mutta aina kun perheenjäsenten välistä kävelee joku vieras, lähtee lankakerä  keriytymään auki vieraan mukana. Näin tapahtuu lopulta lukemattomia kertoja. Elämän aikana lankamme sekoittuvat äärettömään määrään ihmisiä. Uudestaan ja uudestaan.

Tapaamme muita, kävelemme heidän ohitseen ja heidän rinnallaan. Tapaamme, kohtaamme, kuulemme ja kuuntelemme. Se on monesta kiinni keiden kanssa sidomme pysyvämmän rusetin ystävyyden tai parisuhteen merkeissä, tai saamme lankakerämme syntymään uudessa ihmisessä. Jostain lankasyheröstä, johon on kiltteyttään sattunut kävelemään, haluaisi äkkiä eroon. Toista syheröä ei huomaakaan, ja miljoonat kohtaamiset näiden lisäksi vain kiertyvät hiljaa auki sen suurempaa ääntä pitämättä. Ja ne, joista haluaisi pitää loppuun asti kiinni, tulee rakkaampia kuin rakkaat. Hyväiltyjä, hellittyjä.

Kaikista kohtaamisista ja jalkoihimme sotkeentuneista langoista huolimatta on paljon ihmisiä, joista ei tarvitse olla huolissaan. Heillä on, kuten meillä kaikilla, jaloissaan se suuri syherö tavattuja kohtaamisia, mutta pitävämmät solmut ovat jossain vaiheessa uaenneet, rusetit pettäneet ja yhteiskunta näyttänyt paikalle, josta katsellaan arkea vain yksien menojen kautta. Ei tällaisesta ehkä tarvitse olla huolissaan, mutta näytäpä kuitenkin sitä lankasi kudetta, niin teen oman arvioni. Olet kiehtova, vaikka eriväriä kuin minä. Olet huoleni arvoinen, vaikka kiellätkin sen. Olet kiinnostukseni kohde, vaikka toisin ehkä meinaat. Vaikka rusettini on pitävä, aion tehdä muunlaisia solmuja tulevaisuudessakin. Sopisiko se?

Ja jos sen tarpeen näkee, voiko siltä sulkea silmiään? Kannattaakokaan. Sillä kaikissa lankavyyhdeissä on sisällään enemmän kuin osiensa summa.

Korreloiko solmujen määrä rohkeuteen? Mitä on rohkeus, jos ei uskalla hypätä veneestä maihin, mutta uskaltaa lähteä uusien tuttavuuksien matkaan purjehdukselle. Vai onko se vain sellaista harvinaisempaa rohkeutta? Tai sellaista tyhmempää rohkeutta? Tai ehkä hyvää tuuria, kun saakin vain kaksi hentoa paalusolmua, eikä yhtään umpinaista pirunnyrkkiä. Kuten minä haluaisin rohkaistua hyppäämään, toinen toivoo rohkeutta sitoa solmuja. Näyttää keräänsä, alistua jollekin aidolle, ihmiselle.