Keräilyerä

Siltä tää päivä pyhän ja viikonlopun välissä tuntui. Ei ehtinyt lähteä käyntiin, kun jo tuli uusi vapaa. Nyt illalla oli Sannin keikka Tavastialla. Se kimma osaa kyllä olla energinen ja laulaa hyvin, sekä tekee maneeta musiikkia. Aloitti vaan hyvin harvinaisesti tasan siihen aikaa kun lippuun oli kirjoitettu, joten ekat soundit jäi kuulematta. Kuka uskoo nykyään, että keikka ei alkaisi ainakin vartin myöhässä?

Postissa kävin iltapäivällä, hain uuden Pom Amsterdam-huivin, jota nyt mallailen kaulalle. Pitääkö vai palauttaako, siinä nettikauppojen pulma.

Kotiin päästyäni meinasin saada halvauksen, kun padini ei inahtanutkaan. Luulin jo, että 14kuukautta on näiden odotettu eliniänennuste, mutta onneksi nollaus auttoi ja kaveri saatiin henkiin. Mun koivuallergia ei sen sijaan ole talviunelta herännyt ja lääkkeeksi epäilen kevään aikana aamupalalla napsimaani hunajaa. Reilu ruokalusikka päivittäin ja on kutinat ja aivastelut jääny sikseen. Ja näinpä ruokiksella punaisen Audin, jonka rekkari oli FB-1. Et sellaset päivän keräilyt.

Makeaa väliin

Nautintoa sen olla pitää, siksi kokeilin kaverin kanssa suositeltua Kuppi ja muffini kahvilaa Kalevankadulla. Paikka tuntui hassulta hipsteri-kahvilalta eripari tuoleineen ja muinekin kirppari kalusteineen. Muodikkaasti epämuodikasta ja yhteensopimatonta, kuten kuuluu. Comme il faut. Kuvan suklaa-vadelma cupcake oli huikea. Työkkärin kurssilla yksi kimma teki juuri tällaisia leivoksia, joissa muffinin päälle pursotetaan löysähköä marenkia ja hattu kastetaan tummaan suklaaseen. Tämä oli aivan pienoinen leivos, ja riitti hyvin iltapäivän makeannälkään. à 2,90e

Paikkaa minulle suositellut kertoi hakevansa sieltä smootheja ja tästä innostuneena otin kahvin sijaan kyseisen juoman mustikkan ja inkiväärin makuisena. Huikean hyvää, ei auta kieltää. Ja smoothie-lista näytti juuri siltä, että niitä voisi kahvilaan palata hakemaan toisen ja kolmannenkin. à5,90e

Kuitenkin vain hakemaan, sillä miinustakin paikasta on sanottava. Palvelu oli nimittäin harmittavan nuivaa ja innotonta, mitä ei tällaiselta paikalta ikinä odottaisi! Hieman oudoksutti myös, että asiakkaat käännytettiin ovelta puoli tuntia ennen sulkemisaikaa. Tuli olo, etteikö raha kelpaa? Muista myös, että jos ihastut heidän herkullisiin cupcakekeihin et voi ostaa niitä kuin rajatun määrän ilman ennakkotilausta, "jotta kaikille riittää" kuten kauniisti laminoidussa ilmoituksessa vitriinin päällä lukee. Hipsteriyden vielä kestän, mutta miksi on ryhdyttävä lapselliseksi... Business on businesstä ja tyhjän vitriinin luulisi olevan menestyksen merkki. Ruuhkista päätellen tämä businesstyyli kuitenkin kannattaa. 

Purjehduskausi avattu!

Enpä olisi uskonut, että näin aikaisin voisin todeta purjehduskauden avatuksi. Ja missä kelissä! Hieno tuuli, niin mahtava auringon paiste että naama punottaa jo ja omaksi onnekseni olin ainut paikalle kiiruhtanut innokas oppilaspurjehtija. Löysin Naispurjehtijoiden kautta väyläni purjehdusakatemia Pärskeen ensimmäiselle maanantaipurjehdukselle Särkkään ja sieltä Helsingin edustalle nautiskelemaan. 

18 eurolla voi lunastaa itselleen paikan pariksi tunniksi Pärskeen Melges 24-purjeveneestä, joka on reilut 7 metriä täyttä purjehduksen nautintoa. Minäkin olen matkan varrella välillä eli 13vuoden on/off harrastamisen lomassa välillä unohtanut, mikä tässä lajissa oikeasti kiehtoo. Tänään hogasin jälleen, että niinä unohduksen hetkinä olisi aina syy ottaa askel tällaiseen ketterään, mutta vakaaseen paattiin, jolla pääsee lähelle veden pintaa. Lähelle ydintä. Tekee fiboja, korjaa ne; oppii ja onnistuu!

Ulapalla en paljoa ehtinyt nappailla kuvia, sillä kuten sanottua olin veneessä kaksin Pärskeen iloisen ja sympaattisen opettajan kanssa. Siinä sai muistutella mieleen pinna-ajoa, vendoja ja skuttausta oikein aktiivisesti unohtamatta juttelua ja purjehduksesta nauttimista. Kerrankin ei tarvinnut purra huulta ja uskaltaa ajaa kovempaa kryssikulmaa vaan sai ihan naurussa suin todeta, että hitto nyt vähän jänää, mites mä taas saisinkaan tän paatin takas lähemmäs vaateria. Eli suosittelen oikein todella tätä akatemiaa kaikille lajista kiinnostuneille ja jo harrastaneille, itsellä meni heti kymmenen kerran kortti ostoon ja ensi maanantaiksi on varattu uusi aika ulapalle. Lisätietoja http://www.parske.fi

Ennen yhteysaluksen kyytiä takaisin Ursulan laituriin tutustuin Särkkään. Siellä ei kumma kyllä ole koskaan enne tullut käytyä.

Suokkiin on esteetön sihti.

 

Mastot järjestyksessä.

 

Saarella on oma sektoriloisto.

Saarikoira pitää kuulemma paikan hanhettomana; tässä hän odottaa yhteysalusta ja isäntäänsä.

Miten täältä pääsee alas???

Hyvää äitien päivän iltaa. Omalleni ostin lahjaksi liput syksyn Slava! - näytöksen/musikaalin esitykseen ja kokkasin lounaaksi wokkia. Eilen taas kaipailin häntä ja suhisin halaavani äitiä kaksi kertaa lujemmin, kunhan vain pääsisin turvallisesti alas puusta. Mm-m, kaikkia tapoja kun sitä voikaan keksiä viikonlopun viihdykkeeksi tai itsensä ylittämiseksi. Ja nyt onkin kropan syvät lihakset kipeät. 

Lihaskipeyden ja äidinkaipuun aiheutti se seikka, ettei tuohon otsikon kysymykseen ollut kuin yksi vastaus: jatkamalla radan loppuun asti. Olin lauantaina Vierumäellä viihtymässä ja yhdeksi ohjelmanumeroksi oli valikoitunut Flowpark-seikkailupuisto. Äänestin mahdollisista vaihtoehdoista alas muunmuassa paintballin, koska siinä olisi saanut tiukkoja mustelmia väripanosten posahtaessa kehoon. Sillä hetkellä en tosin tajunnut, että äänestäessäni Flowparkin puolesta äänestäisin itseni viime aikojen tiukimpaan selviytymiskamppailuun.

Flowpark on liikunnallinen "huvipuisto", missä seikkaillaan puiden väliin viritettyjä ratoja pitkin kiipeillen, puusta puuhun edeten. Radat on rankattu neljään vaikeusasteeseen, mutta kokemuksemme mukaan helppo on helppo, toiseksi helpoin on kauhea, kolmanneksi listalla oleva rata on hyytävän järkyttävä ja vaikein yksinkertaisesti kuoleman pelottava. Puusta puuhun edetään siis monen metrin korkeuteen viritettyjä vaijereita pitkin tasapainoillen, köysiverkkoa tai kiipeilyseinää sivuttain edeten, skeittilaudalla korkeuksissa viilettäen, erilaisilla laudan tai pölkypalasilla tasapainoillen (vertaa esim tukinuittoon, niin lipevä alusta oli), laudalta laudalle korkeuksissa pomppien (!!!). Muunmuassa.

Puisto on ensinnäkin upea tapa ulkoilla ja pitää lihaskuntoa yllä. Se tarjoaa kaupunkitartzanille haastetta mahdollisiin fyysisiin extremtehtäviin. Ja tavalliselle ihmiselle se antaa aika ainutlaatuisen tilaisuuden päästä lähelle jotain alkeellista taistele tai pakene-moodia silloin, kun pakeneminen ei ole vaihtoehto. Puista ei tule tikkaita alas vaan lopussakin on vielä uskallettava istua turvavaljaiden varaan ja viilettää köysiliukua alas maahan. Adrenaliini jyllää, aivot askartelevat selviytymisen ja primitiivisten pelkojen parissa, alas ei voi katsoa vaan on keskityttävä ponkaisemaan hieman pidemmälle ja vielä vähän jäntevämmin kuin koskaan ennen. Sillä vaikka turvavaljaat ovat moitteettomat, ei stiplua ja sitä seuraavaa hetken pudotusta halua kokea. Haluaa vain selviytyä, haluaa alas, vaikka seuraavaksi haluaa taas uudestaan ylös. Sillä maasta katsottuna radat eivät näytä pahoilta. Mutta kun siellä metrien korkeudessa on jaksettava hollata painoaan ja yllättävän kömpelöä kroppaansa (tai kauhusta kankeaa mieltään) ihan uudella tavalla, esimerkiksi vapaasti ees taas vispaavien ja toisiinsa vahvoilla, mutta ohuilla naruilla päistään kiinnitettyjen lankkujen päällä, ja vieläpä edetä sinne seuraavaan puuhun ja lopulta maankamaralle turvaan, päättäväisyys ja kylmäpäisyys on kultaa. Samoin nauru. Ja kiroilu, hiljaa ja sisään päin. 

Tämä on sitä, mitä jokainen lapsuuden seikkailuleikkejä kaihoava aikuinen tarvitsee. Täällä mieli nollautuu, ongelmanratkaisu aktivoituu, tahto selvitä kirkastuu ja hymy leviää kasvoille. En olisi uskonut tuntevani näin syvästi puissa kiipeilystä, suosittelen kokeilemaan. 

Varovaisuutta kuitenkin tarvitaan ja cooliutta jättää leikki kesken, kun siltä tuntuu. Meidän porukasta yksi jouduttiin laskemaan köyttä pitkin alas kesken radan suorituksen, sillä hänellä jalka lipesi ja askelman ilmassa huojuva kakkosnelonen pamautti silmäkulman ikävästi auki. Ihmettelen, ettei näinkin potenttiaalisesti vaarallisessa paikassa ole edes teleskooppi tikapuita saati ensiaputaitoisia henkilöitä kaiken varalle. Kun sinne kiipeätte, ymmärrätte mitä tarkoitan. Mutta silti, kiivetkää. Ja nauttikaa niistä primitiivisistä selviytymisen ja makeista kauhun tunteista!

Tavoitteet - ansako?

Tavoitteet ja saavututkset kulkevat käsi kädessä ja ainakin yleensä johtavat yhdestä toiseen. Haluan, siis toimin ja saan. Minun viimeisin tavoiteeni oli VHF-radiotutkinto, jonka läpäisin sunnuntaina pistein 96/100. Vielä maanataina teki mieli hyppiä ja iloita, niin kauan olin stressannut ja treenannut koetta varten, ja vuosia odottanut sopivaa tilaisuutta. Nyt olin vapaa katsomaan leffan ja istumaan aloillani, ei tarvinnut päntätä. Ihana rauha, julma tekemättömyys. Tiistaina todellisuus iski. Mitä varten sitä sitten olisi olemassa? Mikä seuraavaksi tavoitteeksi? Elämisen tavoite on onnellisuus, mutta saavuttaakseen onnellisuuden tarvitsee muita, pienempiä tavoitteita, joista onnellisuus koostuu. Onnellisuus ei siis välttämättä olla mikään tavoite itsessään, se on elämän tavoitteellisuuden summa.

Pitää osata asettaa tavoitteita ja saavuttaa niitä tullakseen onnelliseksi... 

Jotkut jäävät tosin kiinni yhteen tavoitteeseen ja tekevät siitä onnellisuutensa, tai onnettomuutensa, miten vaan, olemisensa sisällön. Pelko tavoitteen saavuttamisesti, tavoitteen tavoitteluun jumahtaminen, voi helposti estää koko homman siis saavuttamisen. Estää hitto onnellisuuden. Kuulin dösässä kahden kundin juttelun, jotka puhuivat keskenään koulun käynnistä ja jotka molemmat olivat tahoillaan kauhuissaan mahdollisesta (siis siitä jos ei kun) koulun loppumisesta. Mitä he tekisivät koulun loputtua? Elämää ilmeisesti määrittelelvän tavoitteen saavutettuaan? Ja siis kyseessä eivät olleet 18-vuotiaat, joiden "kohtaloon" kuuluu mennä kouluun ja valmistua sieltä, potea sitä ihanaa nuoruuden tuskaa, pohtia miksi sitä haluaa isona tulla. Ei, he olivat jotain kolmikymppisiä, toinen ilmeisesti iltalukiossa, toinen yliopistossa ja molemmilla puheissaan kysymys miten he sitten osaisivat elää, kun se tuttu ja turvallinen tavoittelu lakkaisi ja käsissä olisi saavute, jonka jälkeen olisi alettava vihdoin elää sitä aikuisen elämää. Parikymppisenä välivuodet hoituvat vanhempien tuella ja pikkuduuneilla, vaikka kituuttamalla. Nauttimalla nuoruudesta. Hieman vanhempana odotetaan, että valmistut ja menet töihin, tiedät mitä haluat, olethan jo pohtinut niin kauan... Ja kun seuraavaa etappia ei ole tai siihen ei usko, edellisen paketoiminen on kumman raskasta. Mahdotonta, etten sanoisi.

Voiko haaveesta, tavoitteesta, siitä super maneesta asiasta siis tullakin ikävä hirviö, johon ei halua sotkeutua. Asiat kun ovat ihan ok juuri näin, tavoitellen vain. Sillä kun sen tavoittelu on päättynyt, ei siitä ole enää itsensä määrittelijäksi. Tavoite on saavutettu, nyt on itsestä kiinni, mitä seuraa.

Jotta elämän mielekkyys säilyisi, on mielestäni tärkeää asettaa itselleen joku mukava määrä tavoitteita, erilaisia, tehdä listoja ja unelmoida. Kaikkia ei saavuta, kaikkia ei tarvitse saavuttaa, mutta onpahan mistä ammentaa seuraavaa kurssinmuutosta varten. Ja myös ainesta niihin tilanteisiin, kun yksi ajateltu polku ei natsannutkaan. Eikä siten putoa tyhjän päälle, kun kauan himoitun asian osaa tai saa. Kun tärkeästä tavoitteesta on tullut se saavute. Tavoitteet ja unelmat ovat sellainen turvaverkko, jonka avulla voi aina todeta olevansa lähtöviivalla; korkeammalla kuin viimeksi, mutta alempana kuin tekisi mieli. Rauha heidän sielulleen, jotka ovat tyytyväisiä olevaan. Minä olen sellainen levoton sielu, joka jaksaa tavoitella. Enkä oikeastaan tiedä miksi. Saan tyydytystä tavoittelemisesta. Ja jännimmät tavoitteet ovat itse asiassa tulleet ulkopuolelta. Kannustuksesta tai toteamuksesta "en mä ainakaan tota uskaltais/jaksais/osais."

Toisaalta toisten tavoitteet eivät toimi omina eikä niihin tule tarttua vain tavoittelemisen takia. Tai siksi, että on oltava kuten kaikilla muillakin. Muiden tavoitteet voivat lievittää tuskaa omien puuttumisesta tai ne helpottavat kateutta, mutta niiden saavuttamisessa ei ole sitä oikeaa mieltä. Ne eivät paranna minun elämäni laatua, niillä voi parhaimmillaankin vain kehua tuntematta mitään enempää. Oli sitten kyse kaverin, vanhempien tai yhteiskunnan asettamista tavoitteista. Ne omat hullut tai yksinkertaiset on ne aidosti tavoittelemisen arvoiset.

Lopuksi: kuljetulle matkalle tulisi myös muistaa antaa pisteitä ja arvostaa sitä. Tyylit ja stiplut jäävät yhtä hyvin mieleen kuin ne lopulliset palkintohetket.