maanantai 23. huhtikuuta 2018

Ei me ihmiset tavata enää

Tässä siis tapaamisella tarkoitan romanttisessa mielessä toisen löytämistä eli parinmuodostusta. Paljon on puhutta sinkuista, lapsettomista, lapsikadosta ja yksinäisyydestä. Ja siitä, etteivät ihmiset enää tapaa toisiaan. Olen kuullut tämän useasti. Vastannut mielessäni "joo, joo". Ja sitten viime sunnuntaina spårassa se kolahti. Ei me ihmiset oikeasti enää tavata. Mulla oli keltainen takki ja hymyilin, hiukset pesty, olemus avoin, muttei olis tullut mieleenkään, ei uskallus noussut, mennä juttelemaan kivan oloiselle kundille. Joku toinen käänsi päätään minua kohden, mutten aurinkolasien läpi nähnyt tuijottiko hän minua ja takanani näkyvää Stadikan tornia. Näimme ehkä toisemme, muttemme tavanneet.

Ei ihmisille enää tule mieleen tutustua. Haluttaisi ehkä, muttei tiedetä miten. Tinder on hyvä, sillä tarjolla on ainakin on periaatteessa tutustumaan haluavia,  mutta sielläkin on yksi ongelma ylitse muiden. Haetaan, muttei tiedetä mitä. Tai haetaan jotain, ei tätä, ei tätä, ei ainakaan tätä, ehkä toi, miksei, otetaan toi, mut ei tätä taas sit... Ja sit se yksi repliikki riittää, olet idiootti. Olkoon, seuraava! Kandidaattejanhan riittää. Halua tapaamiselle siis on, mutta onko kykyä?

Ihmiset hakevat kyllä paria, onnea, muttei tiedetä mitä se onni itselle on tai mistä se tulee. Etsitään, muttei tiedetä minkälainen ihminen sen voisi minulle suoda. Tongitaan, muttei osata kertoa toiselle tai edes itselle millaisia olemme, mitä haluamme, mistä sytymme, miksi itseasiassa haemme jotakuta elämäämme. Siksikö vain, kun kuuluu? Koska muuten Suomi ei enää ole suomalaisten? Vaikkemme lopulta ole valmiita edes tapaamaan itseämme, rehellisesti. Ei se mielipiteen kertominen niin kaukana totuudesta ollut. Kun tietää mitä mieltä on, se on helppo kertoa paitsi muille myös muistuttaa itselleen. Mielipiteistä voi sitten lähteä tutustumaan itseen ja omiin tarpeisiin. Ja näin kanssakäynti tulee helpommaksi, paljon iisimmäksi. Sitä avautuu luontevasti, ei jännitä. Tällänen mä oon, oon jo tutustunut itseeni, hyväksynytkin ehkä. Alkanut löytää elämäni tärkeimmän ihmisen, ja sen kautta rauhan. Ja ehkä löydän joskus jonkun toisen, mutta ainakin olen avoimempi ottamaan vastaan vieraita. Poistan muurini luonnollisesti, kasvan naamiaisasustani ulos.

Kun tiedät itse kuka olet, mitä tarvitset luultavasti siitä johtuen tiedät myös mitä elämässäsi arvostat, tavoittelet ja haluat. Ja nämä ei ole materialistisia asioita! Vaan sitä, mitä sinä onnellisuuteesi tarvitset. Silloin alkaa tapahtua. Ja alkaa tapahtua vaikka niin, ettet enää etsi etsimästä päästyäsi vaan löydät.

Aiemmin kai parisuhteissa kasvettiin yhdessä aikuisuuteen ja itsetuntemukseen; lähdettiin vahingossa kulkemaan samaa pellon laitaa ja asetuttiin lopulta koivuiksi vierekkäin kasvamaan juuret yhdessä, vahvasti parina, vaikka erillään. Nykyään pariudutaan muka aikuisina, kaiken nähneinä ja kokeneina, vaikka nuorinakin, ja itse ja toinen asetetaan valmiiseen parisuhteen ja aikuisen muottiin. Oli muotti sitten alitajunnan, yhteiskunna, kaveripiriin, perheen, minkä lie luoma... Ei mennä yhdessä eteenpäin vaan yritetään yksin eriteitä niin, että kuitenkin vaatteet ja kaikki tärkeät tavarat säilytetään saman katon alla. Leikitään kotia ja perhettä ilman, että puhuttaisi tunteista ja tarpeista, otettaisi toinen huomioon ja nöyrryttäisi hieman. Molemmin puolin taivuttaisi ja taivutettaisi. Ei katkaista, vaan venyttäen pyydetään ja venyen annetaan.

Vai onko toisen etsiminen jäänytkin sen jalkoihin, että etsitään niin vimmatusti itseä? Ei olla koskaan valmiita, ja epävalmiina ei kenellekään uskota kelpaavansa. Ei ehkä uskaleta tai oikeasti ryhdytä edes valmiiksi. Tai ei uskota kenenkään olevan valmis minulle. Kypsyttelyyn ei ole aikaa, kun on kiire kiire kiire siihen täydelliseen elämään. Monelle elämä on pikajouksua, mutta päämäärän sijaan se on juoksua jotain karkuun. Kerätään kolikoita kuin Mario Brossissa, mutta vaikka kolikoilla  pääseekin seuraavalle levelille, ei siellä pelin sisältö muutu, vaikka puitteet ja hahmon varustelu paranevatkin. Päähenkilö pysyy.

Minä juoksin 35vuotta, kunnes törmäsin viime syksynä ihmismuuriin. Pääsin siitä vain läpi tunkemalla, enkä ole sama ihminen enää. He veivät naamiasasuni, vaikken sitä heti tajunnut. He ainakin avasivat vetoketjun, ja siitä lähin olen astellut vähä vähältä ulos roolista. Tämä on sitä aikuistumista, joka jollekin tapahtuu viisitoista vuotiaana, jollain siihen ei ole koskaan tarvetta - yhdellä ei koskaan kykyä. Kaduilla kävelee niin vauvan asteella kuin ikuisessa elämässä olevia. Yksinäisiä ja pariutuneita. Yhteisöllisyyden kokeneita sinkkuja ja parisuhteessa yksin jääneitä, samoin alastomia ja tiukkaan henkiseen vällyyn kietoutuneita. On oltava avoin ja onnekas, että tapaa ihmisiä, jotka avaavat sinut, vaikka väkisin. Se on hienoa. Kun uskaltaa.

 Eikä aikuisuudessa ole kyse iästä. Aikuisuus on itsetuntemusta. Joillain sitä on aikaisemmin, joillain myöhemmin, joillain ei koskaan. Joillain ei vaan ole tarvetta siihen, mutta mahdollista se on kaikille. Sillä mielestäni on hienoa mennä yhteen lapsina ja kasvaa yhdessä itsetuntemukseen, vaikka ratkaisuna sitten olisikin eriävä tie. Ja miksei ole upeaa on mennä yhteen kahtena aikuisena. Mutta jos yhteen menevät pseudo-aikuinen vahvoine suojamuureineen ja vakuuteltuine mielipiteineen ja lapsen tasolle jäänyt myötäilijä heikkoine itsetuntemuksineen, ei suhteessa ole tasapainoa. Siinä on ehkä kehitysmahdollisuuksia, mutta työtä se vaatii. Ollaanko sitä valmiita tekemään? Työtä itsen ja toisen kanssa, yksin ja yhdessä. Se on välillä kipeetä, ajoittain upeaa ja silti lopussa saattaa toisen lento lähteä eri maahan kuin oma senkin ollessa ihan ok homma.

Aikuinen osaa juoda hunajajuomansa itse, hän ei tarvitse nokkamukia saati hopeavatia ja palvelijaa sitä hänelle tarjoilemaan.

Kimmokkeita tekstiin sain luettuani viimeisestä Kirkko ja kaupunki lehdestä "Oletko rakastunut? Toimi näin!" kiitos sailing sisterini! Samoin Kimmo Takasen kirjat Päästä irti, vapaudu läsnäoloon ja Tunne sydämesi - matka uuteen rakkauteen ovat antaneet ajateltavaa.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Heinäsirkat roviolla

Keikka kuussa-haasteeni ajoi minut viime torstaina G livelabin lasikuutioon kuuntelemaan fuusio jazzia. Työpäivä oli ranka ja pelkäsin illasta tulevan vielä rankemman. Olen kieltäytynyt avautumasta jazzille, sillä olen luullut sen olevan pelkkää rytmitöntä venkoilua. Fuusio on juuri sitä, vaikka taitavissa käsissä tällaisesta hullusta improvisoinnistakin voi nauttia. En tiedä mikä jazz-diggarien aivoissa on erilaista, kun he saavat kiinni välillä täysin melodiottomasta soitosta, mutta sitä livenä kuunneltuani en ole mielipiteessäni enää näin jyrkkä. Cameron Graves trionsa kanssa sai minutkin hieman jopa diggaamaan tästä heinäsirkkojen roviota muistuttavasti musiikkigenrestä.


Ensimmäiset kappaleet kuunneltuani en voinut kuin ihmetellä, miten näihin biiseihin kirjoitetaan nuotit? Miten niitä voi soittaa samanlaisina uudestaan ja uudestaan eri keikoilla, vai onko hienous se, ettei ihan tasan voikaan? Biisi on aina uusi uusien improjen kanssa uudella keikalla... Siinä eka haaste, joka vaatii lajiin paneutumista, jos tästä alkaisi enemmänkin pitämään. Torstain keikalla huomasin jossain vaiheessa saavani rummun kompista kiinni ja sen rytmin hävitessä keskityin hetkeksi ihailemaan pianistin nopeita sormia. Triosta paistoi soittamisen nautinto, he tuntuivat luovan kunkin kappaleen uudelleen tänäkin iltana. Diggarien hymyt ovat myös pakitsevia, mutten edelleenkään tajua, missä rytmissä he polkivat jalkaansa. Eivät ainakaan kappaleen. Ehkä siis jonkin soittimen, jonka taajuuden poljentoa korvani ei erottanut.


Taputtaminen kappaleen keskellä oli myös alkuun täysi mysteeri, kunnes hiffasin, että käsiä tulee lyödä yhteen mahdollisimman mahdottoman improkohdan loputtua. Ja se taas edellyttää hieman kipaleen tuntemusta ja tyyliin paneutumista. Biisien nimien mukaan soittajat ajattelivat syleilevänsä koko universumia, joten ei kai sitä muuta tarvitakaan kuin fuusiojazz. Sille tasolle kun pääsisi! Vaikka ehkä juju on siinä, että tämä on erilaista musiikkidiggausta kuin normaalisti. Jokainen saa tästä irti jotain, kukin eri asiaa. Jokainen jammaa eri tahtia ja omaa fiilistään. Tämä on sivistynyttä, hillittyä eikä sitten kuitenkaan. Yhdellä kuulijalla oli täydellinen jakaus, hillitty olemus ja yläruumis pysyi täysin liikkumatta oikean jalan vispatessa hervottomasti johonkin täysin absurdiin tahtiin vedoten. Hän oli pukumies, joka kai riehaantui.

Mieleen jäi kiehtomus, miten on erikoista, että joku osaa ilmaista itseään fuusiojazzin kautta. Tästä tulee ottaa selvää lisää.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Mielipiteitä Keski-Euroopasta

Pääsiäisen yli viihdyin miljonäärien seurassa Keski-Euroopassa. Me ei olla vielä voitettu lotossa niin kuin oli tarkoitus, mutta nimi on jäänyt. Miljonäärejä olemme, ainakin henkisessä omaisuudessa mitattuna. Seura on sama kuin syksyllä töissä kaiken pyörityksen ja pohdinnan keskellä eikä tämäkään matka jäänyt vain nähtävyyksien katseluksi. Kaivelimme toistemme epäkohtia ja annoimme palautetta tässä turvallisessa yhteisössä. Pohdintaan pääsi niin maalaisjärki kuin porno, suorittaminen matkustaessa, onnellisuustutkimus, mielipiteiden kertominen, ystävyys...

Minä sain palautetta, etten anna itsestäni ja etenkin, etten jaa oikeaa mielipidettäni, mikä johtaa siihen, ettei minusta saa kiinni. Ei saa selvää, kuka tai millainen ihminen oikeastaan olen. Kaikilla on mielipiteitä, sen taakse ei siis pääse piiloon. Ehkä mielipidettä ei ole kaikesta, mutta useista asioista kyllä. Vähintään omista rajoista ja odotuksista, ja jos ei ole ne olisi ihan hyvä selvittää itselle. Se antaa ymmärrystä. Ensin itse itsestään ja sen jällkeen muille sinusta. Kun näitä näkemyksiä sitten pidättää, naamasta kyllä näkee, että silmien takana on liikennettä, mutta suu ei suo sitä ulos. Mielipiteet menee usein tunteisiin, ne ovat itsen rakennusaineita ja niiden jakaminen saattaa pelottaa. Etenkin, kun ystävyys on syvää, voi toisen eroava ajatus tai vähättelevä kommentti itselle tärkeään asiaan osua kipeästi. Silti, jos aina myötäilee ja varoo satuttamasta tai saamasta itse siipeensä, tulee ihmissuhteista vain kaveruuksien keräilyä. Kenenkään, edes itsensä kanssa ei pääse sen syvemmälle. Koskaan ei saavuta syvempää ystävyyttä, jossa olisi turvallisesti samaa tai eri mieltä, vaihtaisi mielipiteitä, tutustuisi toiseen ja itseen. Sitä vain kuuntelee, nyökyttelee ja kotona puhisee, miten sekin voi olla tuota mieltä. Yrjöttävän tuttua minulle!

Parikymppisenä julistin, että ihan hyvä tai ihan sama ovat paljon pahempia kannanottoja kuin ihan paska. Mihin tämä piirre on kadonnut, hautautunut? No nyt hiekka alkaa taas kaikota karttani päältä, jota en koskaan hävittänyt, piilotin vaan.

En tiedä montako syvää ihmissuhdetta minulla on, yksi edes? Itseeni? Kohta ehkä, mutta ei vielä. Tästä lähtee projekti tutustua omiin mielipiteisiini, rajoihini ja itsekunnioitukseen. Pohjan tälle myötäilylle ja hukkumiselle on pelko toisen ja itsen satuttamisesta ja vielä sen alla lymyää konfliktin pelko. Se on iso peikkoni, konflikti. Ja varmasti myös väärässä olemisen pelko vaivaa. En pidä väittelystä. Tai jos mielipiteeni onkin tyhmä, naurettava, arvoton. Mielipiteilläni on kuitenkin painoarvoa, minulla on arvoa. Ja "väärän" mielipiteen voi aina vaihtaa, ja se on mahdollista vasta kun joku sen epäkohdan minulle osoittaa. Ja osoituksenkin jälkeen voin todeta, että ei se pohdinta ehkä päivänvaloa kestä, mutta jään silti sille tielle. Perustellusti. Olen omasta mielestäni oikeassa, etenkin niissä mielipiteissä kun ei ole absoluuttista oikeaa tai väärää.

Kuinka usein olenkaan tullut kotiin pohtimaan frendin edesottamuksia, eikä aina kauniiseen sävyyn. Negatiivisia tunteitahan tässä etenkin välttelen, sillä niillä juuri päästää toisen lähelle ja antaa hänellekin mahdollisuuden loukata. Antaessaan rakentavaa palautetta avaa itsen samalle, myöntää, että toisella ja toisen mielipiteillä on väliä. Sillä kyselijänä olen myös säilöjä ja pyörittelijä, on kiehtovaa pohtia ihmistä ilman häntä, mutta yksin pohtiessa ihmmissuhteen hedelmä jää raa'aksi. Poimin sen ja katselen, en välitä kuoria ja maistella, nuuhkin ja nuolen korkeintaan, jos sitäkään, ja ihan hyvin joskus kannattaisi iskeä kulmahampaalla kiinni. Ihailemalla en salli yhteistä ateriaa.

Olen perustellut meilipitteetömyyteni myös kohteliaisuudella. Olen pyhä kyselijä, kuten minut tuntevat ihmiset tietävät. Olen loputtoman kiinnostunut muista, mutten usko, että muut olisivat kiinnostuneita minusta, elleivät esitä kysymyksiä. Koukkuhan on siinä, ettei kysymyksiä aina tarvita. Ei sitä aina jaksa onkia toisesta tietoja, kyllä ne pitää haluta ihan itse jakaa muille. Kysymykset voivat aloittaa jutun, mutta sen jälkeen kullakin on vastuunsa keskutelun edistämisestä ja siinä se tulee, siis kullakin on vastuunsa oman mielipiteensä esiin tuomisesta. Ei kukaan luotaa sisälleni ja hogaa, että nyt tolta pitäis kysyä, mitä se miettii. Kyllä se on uskallettava itse tuoda esiin. Haluttava tuoda esiin. Sitä on pidettävä niin painavana, ettei leuka avautumatta jaksa pointtia kantaa vaan ajatus on saatettava kaikkien tietoon.

Millainen suojamuuri mielipiteettömyys myös onkaan! Miellyttämisen halu ja mielipiteen nieleminen tulisi sisällyttää tautiluokitukseen ja lääkkeeksi määrätä oleskelua hyvien ihmisten keskuudessa, jotka uskaltavat antaa ja vastaanottaa mielipiteitä. Kollegani huomautti hienosti, miten mielipiteettömyys estää aidon kanssakäymisen. Minä muka suojelen itseäni ja muita, ja muut kokevat, että vetäydyn. Etten halua heitä lähelleni. Ja niinhän se onkin. Aito minä on minä, jolla on mielipide ja joka uskaltaa tuoda sen esiin. Ei ole väärää mielipidettä eikä varsinkaan sellaista, jota ei voisi muuttaa. Sehän on sitä kanssakäymistä. Mielipiteiden vaihtoa, ystävyyttä ja ihmisyyttä. Suhteita! Ehkä hiljainen tai ujo odottaa kykenevänsä aina puhumaan painokasta sen kerran kun suunsa avaa. Mä en tosin ole hiljainen enkä ujo, vaikka joskus niin luulen, joten ei sen puheen tarvitse sen järkevämpää olla kuin kellään muullakaan. Matkalla mentiin jopa siihen, että selitettyäni, etten tunne saavani ääntäni kuuluville, koska kolme kimmaa luontaisesti äänekkäinä kelasi asioita niin intensiivisesti, he lopettivat puheensa kuin seinään jo huuliani roatettuani. "Nyt se puhuu! Joo, sano vaan!" kuulin ja näin heidän odottavista katseistaan. Ihana fiilis, joku halusi kuulla minut. Kuulkaa kaikka tulevaisuudessakin, minulla on asiaa!

Mielipiteedöttymyyden kautta ja ilmeisen hyvävänä kuuntelijan, sinä pyhänä kyselijänä olen myös tottunut keräilemään ihmissuhteita ja miellyttämään kaikkia. Enkä kykene päästämään irti, vaikka mikä olisi; korkeintaan annan laimentua, mutta välirikkoa vältän. Sen kerran, kun olisi ollut aihetta sanoa kaverille kiitos ja hei, en kestä seuraasi enää, jätin vain kylmästi vastaamatta hänelle millään yhteydenpitovälineellä. Hävisin. Se hävettää vieläkin, yhdeksän vuoden jälkeen, vaikka kaveruuden poikkaiseminen onkin luonnollisesti epämiellyttävää. Toisen satuttaminen ei ole koskaan mieluista, vaikka se voisi olla ainut tapa, jolla tarjota toiselle mahdollisuus kasvaa ihmisenä, tai ainakin kurkata omiin pimeisiin puoliinsa. Tästä rehellisyydestä olisi varmasti tuloksena kuin vain parempia ja syvempiä ystävyyksiä, myös niiden muuten vaan mukana roikkuvien karsiutuminen. Laatu ennen määrää, kyllä se tässä iässä alkaa olla arvokkaampi järjestys. En minä kaikkia ihmisiä tarvitse, tai heidän hyväksyntäänsä, eivätkä he minua tai minun hyväksyntääni. Ei kaikkea tarvitse saada ja kokea, vaikka itsepintaisesti olen tähän asti ajatellut.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Kolmen keikan viikko

Tässä on luultavasti koko vuoden kiireisin keikkaviikko kasassa. Uuden vuoden lupaus pitää, keikka kuussa ellei kolme viikossa - vaikka helmikuu nyt jäikin välistä. Viime lauantaina oli ihanan suomalaisduon ensimmäinen kerta täyteen myydyn Tavastian lavalla. Ida Paul ja Kalle Lindroth muodostavat ehdottomasti minua eniten kiinnostavan nuoren parivaljakon tämän hetken suomenkielisen musiikin saralla.



 Duo on muutenkin kiinnostava, etenkin kimman ja kundin muodostama, sillä hekin laulavat parisuhteista ja rakkaudesta, joten sukupuolien vaihdellessa, äänen vaihtuessa naisesta mieheen ja takaisin tulee kipaleisiin vuoropuhelua. Olen pitkään tykäänyt fiittaajista eli muiden kappaleissa vireilevista artisteista, duossa vuoropuhelu tulee omasta takaa. Äänten sointuessa yhteen tämä pari on mitä miellyttävintä kuunneltavaa, erittäin makeeta musiikkia!

Maanantaina seurasi Ruotsin maailman maineeseen kulkenut sisarusduo First Aid Kit, joka toi mukanaan maailmanluokan kokemuksia!

 Lämppärinä oli Van William, hyvin intohimoinen muusikko Jenkeistä. Kappaleista en aina saanut kiinni, mutta laulajan ja basistin fiilis oli hyvin musiikille antautuva. Intohimo on aina jännää katseltavaa, siitä voi itsekin imeä paljon.


First Aid Kitin musiikki on folkkia, mutta naistenpäiväksi tehty ärjyvä kipale oli hyvää vaihtelua soljuvaan iltaan. He soittavat niin upeasti ja äänet sointuvat toisiinsa makeesti, että puolentoista tunnin keikka oli ihan liian lyhyt. Mutta loppuun myydyssä Kulttuuritalossa riitti tunnelmaa ja eri-ikäisiä kuulijoita, sukupuolijakaumakin miesten ja naisten kesken oli melkein fifty-fifty. 



 Eilen käytiin vielä serkun kanssa Hartwallilla Sunrise Avenuen Euroopan kiertueen Heartbrake Century tourin päätöskeikalla. Heidän uusi levynsä on taattua kamaa ja tuttua linjaa, suosittelen leppoisaan kuunteluun. Haberin lämmin läsnäolo kantoi keikan ja hienot valot- ja videotehosteet tekivät siitä ihastuttavan. Piippuhyllystä huolimatta perjantaina menin nukkumaan hymy huulilla ja korvissa.

Musiikki elävänä on paras investointi. Läsnäoloa ja nautintoa yhtä aikaa.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Ei rikas, ei köyhä. Kylliksi.

Olen tässä työpäivän kuunnellut työkaverin paapatusta, miten "sinäkin varmasti pyrit kohta pidemmälle" ja "eikös niillä kaikilla uusilla naisilla ole korkeakoulututkinnot, että ei nekään täällä enää kauaa pysy. Kyllä ne pyrkii ylemmäs ja paremmilla palkoille." Tekisi mieli joskus lyödä nyrkki pöytään ja kysyä, mihin hiton paremille palkoille tässä pitäisi pyrkiä? Mikä on koskaan tarpeeksi? Mistä tämä koko diskurssi tulee, että kaikki koulutetut haluavat korkeisiin tehtäviin ja kansainväliselle uralle ja korkeille palkoille? Jos vaimosta akkana puhuessa tulee vahvistaneeksi omaa ajatustaan naisista akkoina, eikö palkasta valittaessa tule vain vahvistaneeksi käsitystä, että kaikki alle viiden tonnin liksat on huonoja, kaikki muut varmasti saa parempaa palkkaa kuin minä ja lopulta mikään palkka ei ole kyllin hyvä? Ei pysähdy miettimään, että hei omassa työpaikassani on esimerkiksi pitkät lomat ja hyvä työterveyshuolto. Tietysti hirveän kiva, kun ei sitä terveyshuoltoakaan koskaan tule käyttäneeksi, mutta siinäkin on vain bonus sinulle! Olet terve! Nauti!

Tällä negatiivisella asenteella myrkytetään sisältäpäin, tässä kohtaa työyhteisöä. Työnnetään injektioruiskulla propagnadaa suoraan suoneen. Ei anneta ihmisille itselleen valtaa päättää, kun ilmapiiri sen jo sanelee. Olet koulutettu, et kuulu tänne. Et voi tyytyä tähän. Niin mihin?

En voinut olla jatkamatta tätä keskustelua kahvitunnilla toisen työkaverin kanssa, ja hetken mietittyään kollega totesi, että onhan meillä huonot palkat. Siihen inttäessäni, että mitä sillä on väliä, jos olet muuten tyytyväinen, yleisesti onnellinen ja sinulla on rahaa tarpeeksi? Mihin sitä hiton rahaa tarvitsee, jos sitä on jo elämiseen ihan kylliksi? Ei paljon, ei vähän, sopivasti. Tästä voisi kai luulla, että olen rikas tai tyhmä. Nimittäin pankkitilille mahtuu, paljonkin, tarkistin viimeksi eilen. Niin, mutta... Mihin sitä rahaa tarvitsee, jos työ on kaikkialla suht samaa. Työ on työtä.

Vaihtaakko ainoastaan sen takia, että saisi enemmän euroja tilille? Jos sitä pyrkii eteenpäin vain koska niin kuuluu ja kuten aiemminkin totesin, huomaa vasta lopun lähestyäessä, että olisi pitänyt keskittyä olennaiseen silloin, kun olisi voinut ei ole kaikki kondiksessa ja mietittynä. Se mikä kunkin olennainen on, riippuu yksilöstä. Ihmistä ei tulisi yhteiskunnallisesti niputtaa samaan yhteisöjäsenyyteen vain ihmisyyden ja yhteisvastuun perusteella. Kaikki koulutetut eivät halua diplomaateiksi vaan puutarhuri voi olla unelmien valinta. Jos toiselle raha on tärkeää, toiselle se on vapaa-aika; jos yksi arvostaa yksinäisyyttä, toinen elää seurasta. Kunha tajuaa panna pisteen sille diskurssille, että näin kuuluu haluta. Tajuta kysyä itseltään haluanko minä tätä vai haluaako koko muu maailma minunkin haluavan tätä?

Elämän lanka on niin ohut ja se katkeaa niin helposti totesi kahvilla kollega. Minä pohdin jonnekin, että sitä elää ilman määräpäivää, vaikka joskus tulee reuna vastaan. Ihmisen elo on vaan määreellistä, se tekee siitä hienoa ja sen takia on syy pohtia.

Sama homma on kiireen kanssa. Onko sinulla oikeasti kiire vai tunnetko vain, että sinulla on oltava kiire? Kaikillahan on kiire. Kiire on osa elämää. Koko ajan. Siitä lähtein on kiire, kun aamulla on ehdittävä spåraan, vaikka se söisi sulkeutuvan oven väliin työnnetyt sormet. Kiire on, kyytiin on ehdittävä. Yksi parhaista elämänohjeista tuli enoltani, joka kertoi jo nuorena päättäneensä, ettei koskaan juokse bussiin. Hän kai myöhästyi joskus sen takia, mutta mitäpä siitä Minä olen noudattanut samaa ohjetta. Mielummin herään ajoissa, jotta olen rauhassa ja ajoissa perillä, mutta bussiin tai muuhunkaan yleiseen kulkuneuvoon en ole vuosikymmeneen juossut. Miksi juoksisin? Ei minulla ole kiire. Jos myöhästynkin, ei kiire auta asiaa.

Ja mitä palkkaa lastentarhan hoitajien tulisi oikeasti saada? Tai siivoojien? Kuinka paljon on tarpeeksi vapaa-aikaa ja mikä on hyvä kiireetön elämä? Kumpaakaan, rahaa tai aikaa, ei ole ikinä tarpeeksi kunnes vaan päättää, että nyt just on hyvä näin. Elämä. 

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Ehkä tuleva aluetuomari

Nyt niitä on sit kaks, ja sehän meinaa, että olen käynyt kaksi SPV:n eli Suomen Purjehdus ja Veneilyn järkkäämää kurssia. Eka eli kisajärjestäjäkurssi meni läpi; tän viikonloppuisen tulosta jänätään ensi sunnuntaihin eli voinko ensi kesänä alkaa harjoitella aluetuomarin ominaisuuksia purjehduksen maailmassa. Kurssimme oli varsin tiivis paketti sääntöjä, joista jokaisen kilpapurjahtijan tulisi olla kiinnostunut. Opimme ihan eka lukemaan sääntökirjaa kuten sitä tuomaripöydän takana luetaan eli ilman tunteiluja. Samalla sääntöjen moninainen maailma avautui ihan uudella tavalla ja protestilautukunta harjoituksessa nauru raikui, kun keksin todistajan ominaisuudessa kertoa painuneeni kannen alle viisimetrisessä paatissa juuri kriittisellä hetkellä. Sen kokoiseen purkkiin, kun ei oikein hyttiä mahdu! Mutta tuomaristoa ei kuulemma voi oikeassa elämässä rankaista, vaikka pokka pettäisi, todellisuus kun on kuulemma tarua ihmeellisempää myös purjehduskisan jälkipuinneissa.


Pohdin tällä kurssille menemistä, sillä tasaisin väliajoin kyseenalaistan koko kilpaurheilun järkevyyden. Onneksi yksi jenkkifutista tuomaroinut kaverini vahvisti ajatustani, että tuomarina oman lajin näkee ihan eri kulmasta. Siihen saa syvyyttä sääntöjen kautta ja alkaa oikeasti hiffata miksi jengi kiertää rataa tietyin muuvein ja huutelee pää punaisena kanssakisaajalle merkin kohdalla. Ihmisten kilpailunhalusta johtuen kai useat kilpalajit on säädetty hankaliksi, jottei kisasta tule helppoa ja jotta kokemuksella olisi väliä. Tulee tietää niin säännöt kuin manööverit voidakseen menestyä.


Mutta millä pääsisin piintyneestä ajatuksestani "mitä väliä sillä on kuka tulee maaliin ekana?!" Voittajajoukkueessa on toki mukava hymyillä, mutta perustuuko ihmisen tarve kilpailla ja kilvoitella rentoutukselle, tarpeelle tuntea joku takanansa, himolle olla muita tai ainakin jotakuta nokkelampi (sillä kilpapurjehdus on kuin shakkia vesillä), adrenaliinin tarpeelle. Tietty joku sanoo, että kisatessa oppii ja omaa tasoa voi verrata muihin samanlaisiin veneisiin. Ehkä se syyn etsiminen pitäis vaan lopettaa, mitä väliä silläkään on. Onko syytä tai ei, tai jokaisella oma syynsä, olkoon, kunhan se tekee onnelliseksi. Jos joku haluaa harjoitella kilpapurjehduksen sääntöjä esimerkkitapausten kautta, sivulla Play the rules on animoituja tilanteita, joiden oikeellisuutta voi sääntöjen nojalla pohtia.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Syntymäpäivä


Mä sitten rakastan syntymäpäivääni! Parikyt vuotta voin sanoa aloittaneeni tämän päivän Sigin kappaleella Hyvää syntymäpäivää, se on aivan mahtava synttäripäivän vauhtiin polkaisija! Muutama vuosi sitten keksin ottaa päivän vapaaksi duunista, se kun usein sattuu osumaan ilkeästi keskelle viikkoa. Nautittuani hitaasta aamusta lähden pörräämään kaupungille, päiväkahviaikaan hipsin vanhempieni luo leivoslaatikot mukanani ja illalla roudaan heidät ravintolaan. Samoin tänään.

 Aamusta croissantteja, maitokahvia, hilloa ja greippiä. Tottakai! Kun en hotelliin ehtinyt, niin toin edes aamupalapöydän luokseni.

 Leivoksia, macaroneja, makuja ja koostumuksia, mousset ja hyytelöt siististi paikoillaan. Huh! Tämän vuoden konditoriaksi valikoitui Patisserie Teemu&Markus Yrjönkadulla. 

 Heidän huomaansa palaan...


Pelkkää leivosta koko päivä, muttei sentäs. Näiden herkkujen jälkeen avasin lahjani eli kauan toivotun imurin. Vanhemmilta nämä käytännön lahjat on parhaita, ja kiitokseksi iskin heti töpselin seinään ja imuroin heidän asuntonsa. Ja hyvinhän uusi pikku Boschini imee. Söde vaaleansininen väri tuo myös oman säväyksensä siivoukseen. Illan ravintola oli tänä vuonna Ravintola Lasipalatsi, missä mutkaton palvelu hurmasi ja kuha Marsalkan tapaan upposi meihin kaikkiin. Mmmmh... Juhliminen se kannattaa.

Vaikka tarjoilupöytä näyttää nyt tältä ja huomisen herätyskellon saa jo virittää soimaan, nostan traditiot kunniaan. Mikä sen parempi syy juhlaan kuin oma syntymäpäivä! 

Tervehtien ihan juuri 36vuotias kakara.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Jään päällä

Talvi on ollut hieno, ja kylmä... Ja minulle on iskenyt himo lähteä jäälle kävelemään. Olen muutenkin saanut pureman oleskella ulkona vähintään aina, kun aurinko paistaa kauneimmillaan. Valosta saa energiaa ja nyt aurinko lämmittää jo niin, että pakkanenkin hetkeksi unohtuu. Tänään ei auringon puolesta ollut aivan paras päivä, mutta lähdin kuitenkin Vuosaareen testaamaan miltä Aurinkolahden ranta näyttää jäätyneeltä ulapalta katsottuna.

Tässä kohtaa olin jo ehtinyt melko kauas, ja vaikka jään paksuuden tietää, on keskellä aavaa ulappaa aina pieni pelko takaraivossa, että mitä tapahtuisi, jos tästä nyt pulahtaisin jään läpi kylmään kylpyyn... Onneksi jäällä oli paljon muitakin ulkoilijoita ja monet vielä kauempana kuin minä. Pohdinkin, että tämä jännitys lienee osa sitä viehätystä, mikä meidät ulkoilijat jäälle vetää.

Tässä juuri kuvan vasemmalle puolelle rajautuu juuri pois Neitsyt saaret ja edessä siintää mielestäni Voirasiaksi nimetty saari. Edemmäksi en dallannut vaan pelko ylitti uteliaisuuden ja käännyin takaisin rantaa kohden, olinhan ehtinyt jo hyvän tovin vaeltaa jään päällä.

 Rannan läheisyydessä jää oli patoutunut kivien päälle ja meren peitteen paksuuden saattoi käydä toteamassa ihan kosketusetäisyydeltä. Vaaksallani mitattuna jää on ainakin 20 centtiä paksua, joten melkoisesta jääkannesta on kyse!

 Torstaina oli auringon kanssa parempi tuuri ja taitoinkin kotimatkan Hakaniemen lahden yli, missä kuvasin itseni Ympyrätalon kanssa.

Jalanjäljistä päätellen jäällä kävely on Hakaniemessäkin suosittua puuhaa. Töölönlahdella näkyi jäällä rusehtavaksi värjäytynyt ja hyvin tamppautunut väylä, jota moni käyttänee oikotienä lahden poikki Talvipuutarhalta Finlandia talolle.

Jäällä liikkumisen lisäksi avasin eilen perjantaina maaliskuun keikkatilin Reino Nordinin Tavastian keikalla. Herra on enemmän kaverini kuin minun makuuni, mutta yhteisenä viihdykkeenä livemusiikki on hyvinkin mieluista minulle. Keikan aikana tuli tutuksi yksi vanhempikin kappale Aurinko, jota aion kuunnella tulevaisuudessa samoin kuin muutamia uusia, hyviä biisejä. Seuraavana keikkalistalla on Ida Paul ja Kalle Lindroth parin viikon päästä.

Sitä keikkaa odotellessa pohdin kesälomaa ja syksyn matkoja. Haluaisin vihdoin Japaniin, mutta vaikka olen tottunut matkustamaan yksin, en tiedä nautinko siitä enää niin kuin ennen. Puhun nyt itseäni vastaan, sillä juurihan toitotin yksinäisyydestä nauttimisen olevan pelkästään valinnan asia. Matkalla ja sen jälkeen jakaminen on kuitenkin suuri osa nautintoa. Paikan päällä uusia ihmetyksiä pällistellee yhdessä paljon pidempään kuin yksin, ja kaikkea uutta ja ihmeellistä on kaksin verroin hauskempaa jakaa kuin yksin pohtia. Mutta valintoja on elämä täynnä ja Japanin näkeminen menee kyllä yksinäisyyden yli minä hetkenä hyvänsä. Ehkä sitä on pakko varata lennot, kunhan vaan pomo vahvistaa lomat!

torstai 22. helmikuuta 2018

Kaivarinkierros

Työpäivän jälkeen on hyvä karistaa työmietteet mielestä, ja mikä parempaa siihen on kuin kävely kauniissa ulkoilmassa. Kävin taannoin dallaamassa Kaivarissa ja Merisatamassa ja haluan tänne jakaa muutamia otoksia.

Auringon laskun kajastus Kaivopuiston kukkulan takana oli upea.

Jäihin jätetyn soutuveneen herätti pohtimaan tätä yksinäistä vaellustani ja sitä miten yksinäisyyttä nykyisin niin demonisoidaan. Tahdoton yksinäisyys on toki musertavaa, mutta valittu voimaannuttavaa. Hesarissa oli juuri artikkeli, missä pääasia oli "yksinäisyys tappaa". 
Eikä tapa, jos hiffaa valita toisin, nauttia omasta rauhasta.


Vene vastustaa jään puristusta, kuten me kaikki vastustamme jonkin asian puristusta. Ja keväällä se jälleen kelluu vapaana, ties minne...

maanantai 19. helmikuuta 2018

Kuukautissuoja Kuukuppi

Tämä on naisen pitämä blogi, joten nyt on vuorossa tiukkaa faktaa naisten omasta ihanuudesta eli kuukautisista ja kuukautissuojista. Olen monta kertaa, liian monta, lukenut miten niin lukemattoman moni nainen on kehunut suomalaisen Lunetten kuukuppia ja sen käyttömukavuutta. Olen tutkaillut kyseisiä kuppeja kaupoissa vuosien varrella ja samalla kironnut normaalien siteiden aiheuttamaa jätteen määrää, vihannut niiden alapäätä hautovaa vaikutusta sekä epäröinyt tampponeihin käytettyjä kemikaaleja ja niiden imeytymistä herkimmästä paikasta suoraan verenkiertooni. Kaikkea sitä onkaan pitänyt käyttää ennen kuin vihdoin tässä kuussa sain ostettua kuukupin ja pari päivää sitten otettua sen käyttöön. Se on paras päätös, mitä ikinä olen kuukautisia ajatellen tehnyt!

Valitsin tyylilleni uskollisesti keltaisen kupin, ostin paketin kertakäyttöisiä kosteuspyyhkeitä kupin matkapuhdistusta varten ja Iso Roban Fidasta hain vielä neljällä eurolla kupille oman kattilan. Kuppia tulee keittää ennen ensimmäistä käyttökertaa sekä aina kuukautisten päätyttyä kymmenen minuttia, ja vaikka kiehuva vesi desinfioi niin kuukupin kuin kattilankin, ajatus siitä, että keittäisin pastaa samassa kattilassa, missä olen juuri keitellyt kuukautisteni rippeitä ei yksinkertaisesti inspiroinut. Yhteensä tämä oli viidenkympin investointi ja kaikki oli valmista luontoa ja minua säästävään kokemukseen.

Kuppeja on kahta eri kokoa, normaaliin vuotoon isompi kuppi ja niukempaan pienempi. Normaali on ensikokemukseni mukaan juuri sopiva, vaikka se saattaa ensinäkemältä näyttää isolta. Sitä ei kai hogaa paikkojensa kokoa, kun ei tuolta alhaalta ole vielä kukaan luiskahtanut läpi, mutta luulen voivani sanoa, että aikuinen ja normaalin kuukautisvuodon omaava nainen on juuri sopivan kokoinen tälle isommalle mallille.

Kuivaharjoittelu ennen kuukautisia on monen mielestä suotavaa, mutta on pakko todeta, että kun paikat eivät silloin ole vielä luonnollisesti liukkaat, voi harjoittelu ennen kuukautisia olla aavistuksen  kivuliasta, mutta tätä ei tule pelästyä! Kun kehosi käynnistää kuukausittaisen myrskynsä, ei kupin paikoilleen saaminen tai oikean paikan etsintä tuota enää harmia. Harjoittelu on toki hyvä, ettei sitten ekana aamuna tule kiire. Hieman aikaa ekalla kerralla nimittäin tarvitaan, ja uskoa että kuppi menee ja mahtuu kyllä juuri sinne minne sen kuuluukin.

Ensin sen voi vaikka taitella neljään (taitteluohjeita Lunetten omilta sivuilta) ja näin laskostettuna sujauttaa emättimeen. Kuppi kannattaa yrittää heti kättelyssä asettaa mahdollisimman ylös eli lähellä kohdun suuta. Kupin avautuessa kuuluu mahdollisesti vaimea flop-ääni, kun alipaine syntyy, mutta avautuminen kannattaa vielä varmistaa sormin kokeilemalla ja kupin pullean pyöreä muoto varmistaen, sillä muuten ohivuoto on aika varmaa. Sormet siis rohkeasti mukaan, samalla oppii omasta anatomiastaan. Kun oikea paikka löytyy, ei kuukautissuojaa huomaa ollenkaan. Omasta kokemuksestani täytyy sanoa, että jos kuppia ei saa tarpeeksi ylös, painaa se ilkeästi ja aiheuttaa vessahädän tunnun, mutta usein jo pöntöltä seisomaan nouseminen auttaa ja kuppi hilautuu paikalleen. Jos näin ei tapahdu, kannattaa oikeaa paikkaa taas etsiä sormilla avittaen ja vaikka kuppia sormin paikoilleen pyöritellen.

Sitten menee se jokunen tunti, ehkä neljä noin aluksi ja seuraa seuraava jännittävä momentti, nimittäin kupin tyhjentäminen. Ensinnäkin onnistumisen avain on rentoutuminen ja sen muistaminen, että kapistus tulee kyllä ulos! Rentoudut vain ja otat kunnon otteen kapistuksesta. Kunnon ote ei meinaa antennista repimistä, vaikka kuukautisten aikana limakalvot ovatkin usein niin kosteat, että antennistakin kuppia saa hellästi hilattua alemmas ja kupin seinistä on helpompi tarttua kiinni. Puristettuasi kupista alipaineen pois, saat taiteltua kupin vaikka neljään, ja saat sen myös napattua ulos ja pestäväksi. Muista vaan pitää kunnolla kiinni, ettei se liukkaana putoa pönttöön! Itse huuhdon kupin puhtaaksi ensin pidesuihkulla ja kylmällä vedellä, kylmä vesi hidastaa kuulemma värjäytymien syntyä. Sitten pesen sen lämpimällä vedellä, kotona ollessani marseilles-saippualla, duunissa tyydyn vain huuhteluun. Tyhjennysväli on itselläni noin neljä tuntia, mutta yön yli olen myös saanut nukuttua ihana rauhallisesti, ja kuppi on pitänyt. Se jää nähtäväksi, mitä teen pidetömässä ja lavuaarittomassa ravintolan vessassa. Luultavasti käytän paperia ja niitä kertakäyttöisiä puhdistupyyhkeitä.

Sitten se friikein eli miltä tuntuu, kun pikkareissa tai emättimessä ei olekaan mitään, mikä imisi veren vaan vuoto vaan valuu vapaana... Fiilis oli ekoina päivinä juuri sellainen, että tavara putoaa suoraan housuihin ja värjää kaiken punaiseksi. Tuolista noustessani vilkuilin taakseni ja tsekkailin, ettei allani ollut värillisiä lammikoita. Mutta ei ollut. Ja tästä pelosta, kun pääsin eroon, en ole koskaan tuntenut näin varmaa ja miellyttävää fiilistä kuukautisten aikana! Toivon, että olisin uskaltanut kokeilla aikaisemminkin, joten tämän tekstin turvin toivon, että te asiaa pohtineet kokeilette ja tunneta saman vapauden!

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Venemessut 2018

Venemessut on jälleen agendalla ja ainahan siellä on käytävä, useaan otteeseen. Päivystän kolmena päivänä Purjelaivasäätiön ständillä ja yritän markkinoida ihania seikkailuja maailman merille. Tervetuloa kakkoshalliin, siellä ollaan sunnuntaihin asti. Kylmästä lämpimään ja sitä rataa. Hallissa kaksi on myös iso vesiallas ja hauskaa rantafiilistä.


 Messuilla on vahva moottoriveneiden ja moottoreiden edustus, mutta kyllä nekin merelliseen tunnelmaan vievät. Ison hallin peräkulmassa on myös purjehdusnurkka, mistä löytyy purjehtijaa kiinnostava uutuus ClubSwan 50 eli 50 jalkainen kilpapurjevene. Nautorin paatti kuulemma soveltuu myös kevyeksi päiväkruiseriksi. Kävin maanantaina ihan varta vasten tsekkaamassa tämän uutuuden.

Tässä pari ulkokuvaa ja kiiltävää kylkeä.


 Sisältä vene on hyvinkin pelkistetty eikä turhia elementtejä ole ainakaan esittelymalliin lisätty. Omaan silmään kävi muunmuassa kädensijojen puute, ja mietin mistä hitosta tässä purkissa pidetään kovemmalla kelillä kiinni? Tosin idea lienee käyttää lattiatilaa purjeiden säilytykseen eikä turhaan sisällä chillailuun.

 Hytit oli sisustettu hyvinkin kodikkaiksi eli kyllä tällä viikonlopun yli kelluu, kunhan kisat on käyty.

Tässä vielä paaran takahytti.

Purjehdussatamassa oli viime sunnuntaina mielenkiintoinen luento maailmanympäripurjuhdeksen kisaprojekteista, joita Suomessa on nyt valmisteilla. 

Lavalla istuivat Golden Globe raceen kesällä lähtevä Tapio Lehtinen, vuonna 2020 starttaavaan Vendéé Globe'n osallistuva Ari Huusela sekä itse jo maapallon purjein kiertäneet Hjallis Harkimo ja Pentti Salmi. Keskustelua oli jännä seurata ja miettiä muunmuassa miten Lehtinen ehtii saada Swaninsa kuntoon kesään mennessä. Toivottavasti ehtii! Hänen kisansa, kun käydään ainoastaan 60-luvulla käytetyillä välineillä eli navigointi tapahtuu sekstantilla, tutkaa ei ole ja viihdykkeenä on kirjat ja musiikki - kasetilla, joten Lehtisen menestymistä kisassa olisi hyvin kiehtovaa seurata.


Takaseinällä sitten taas Huuselan Imoca60 veneen keskikokoinen etupurje puoliksi taitettuna! Huuselalla on allaan kovan luokan avomeripaatti, tätäkin yksinpurhjehduskisaa tulee olemaan jännä seurata, kun se aikanaan starttaa Ranskasta. Päällimmäisenä juttelusta jäi mieleen Hjalliksen tokaisu, että hänelle sanottiin aikanaan maailmanympäri purjehdusta startatessaan hänen olevan hullu, ja vihdoin hän sai sanoa saman eteenpäin Lehtiselle ja Huuselalle, "Olette molemmat hulluja!"

torstai 8. helmikuuta 2018

En keksi otsikkoa!

Tässä on alkuvuosi huuhtonut elämästä suurimmat kuohunnat, ainakin täksi hetkeksi ja inspiraatio kirjoituksiin on hieman kortilla. Aloitin Kierkegaardin Murusia innokkaana, mutta takakannesta huolimatta herra ei yritä löytää totutta sinänsä vaan totuuden Jumalasta. En olisi ikinä kuvitellut lukevani näin paljon ja näin uskontoa pohtivia tekstejä, mutta olen tyytyväinen maailmankatsomukseni avartumisesta. Olen tullut siihen tulokseen, ettei kieltäminen ole muuta kuin myöntämistä, ettei ole pystynyt käsittelemään kieltämäänsä asiaa. Kieltäminen ei ole millään muotoa kiinnostavaa. Se on omien käsien ja aistein sitomista, tukahduttamista ja itselle vieraan luontaan työntämistä.

On luonnollisesti kuumottavaa  myöntää, ettei voi hyväksyä jotain. Tai ettei vain ole tullut jotain miettineeksikään. Sillä joo, monesti ei edes tajua, ettei jotain asiaa ole tullut ajatelleeksikaan. Oma boksi on aika kiinteä, vaikka siellä pitäisi valoa päällä vuorokauden ympäri. Vaatii ponnisteluja päästä vanhasta ajatusmallista eroon, mutta silmien avautuminen harvoin käy hieman kärsimättä. Ja uusi näköala on Hawaijin valkoista rantaakin kauniimpi! Minustakaan ei tullut uskontoon tutustuttuani hihhulia, vaan hmm kypsempi ihminen.

Filosofian ja uskonnon lisäksi olen ottanut yöpöydälle ja reppuun Eero Lehtisen Pakko purjehtia kirjan. Se on vauhdikas elämänkerta kokeneen purjehtijan seikkailusta, ja tarjoaa katsauksen moneen mielenkiintoiseen purjehduksen ammattimenijän matkassa. Tässä lukuvimmassani olen kuitenkin herännyt pohtimaan, että taidan sittenkin olla "tick the box" ihminen, vaikka olen yrittänyt sitä kieltää. Tykkään asettaa tavoitteita ja sitten saavuttaa ne, pistää raksin ruutuun ja homman suoritettujen joukkoon. Tätä pohtiessani koko tavoitteiden asettelu alkoi hämätä. Mietin, onko tavoitteita oltava? Tarvitsemmeko niitä nauttiaksemme arjesta? 

Yhden kaverin mielestä tavoitteet jäsentävät elämää, mistä olen kyllä jokseenkin samaa mieltä. Tavoitteet tuovat järkeä kulkuun ja tavoitteet mietittyään, voi saavuttaa jotain hyvin nautinnollista, pientäkin ja etenkin matkalla sinne Polarikseen. Mutta mitä sitten, kun tavoittelusta tulee koko homman juju. Jää tämä hetki vain askeleeksi seuraavaan. Olen tätä kai kysynyt ennenkin, mutta jos lukeminen muuttuu suorittamiseksi, ei kirjasta jää käteen muuta kuin se raksi listassa, eli ei itse asiassa mitään. Voi sanoa lukeneensa, ei muuta. Palkitsevampaa on mennä illalla suihkuun ja tuntea veden lämpö. Ihmetellä käsissä vaahdotetun saippuan synnyttämää hentoa, mutta samalla vahvaa vaahtoa, tuntea kylmä kaakeli selkää vasten ja sitten hiffata miten nopeasti se lämpiää selän ja kankkujen kohdalta. Iltasuihku ei ole mitään ruksimista, se on aika hauska hetki, kokemus.

Tällaisiksi hetkiksi asetin myös uuden vuoden tavoitteeni käydä joka kuu keikalla tai konsertissa. Tammikuu meni, helmikuulle ei ole tiedossa vielä mitään tapahtumaa, mutta maaliskuulle olen jo änkenyt neljä musiikillista iltaa! Hetkestä nauttiakseni, enköhän vaan pidä tavoitteeni kannustimena, en pakkona. Jos helmikuu on keikaton, olkoon, maaliskuu ei tule olemaan.

Tavoitteellisesta elämästä tuli myös mieleen Hesarin taannoinen artikkeli, jossa unelmatyöhön pettyneitä tai sinne pääsemättömiä kehotettiin pohtimaan, mistä he elämässä nauttivat. Nautinnon lähteen löydettyään voi löytää uuden suunnan ja vaihtoehtoisen duunin sen yhden unelman tilalle. Itse hiffasin nauttivani töissä guruna olemisesta. Olen tähän asti aina vältellyt koulutusvastuuta, muiden neuvomista sekä äänekkäämpää ohjeiden ja linjausten vaatimista. Nyt teen sitä kaikkea, minut piti vaan puskea siihen pakon edessä. Vanhasta työstä kuoriutui taas mielenkiintoinen, löysin sen mikä minua oikeasti motivoi, asiantuntijuus. Harrastuksia pohtiessani mietin, että purjehtimisessa syvimmin minua kiehtovat ihmiskontaktit ja meri elementtinä, mutta myös sekalainen osaaminen. Kaikki puhuvat, että kisaamista tulisi tehdä oppiakseen, mutta onko ihan tyhmää sanoa, etten halua oppia tai osata käytännössä, haluan tajuta teoriassa? Mua ei kiinnosta olla paras tekijä, mua kiinnostaa olla erittäin hyvä tajuaja.

Yhdessä lukemistani kirjoista esitettiin dilemma "Luuletko, että lamppu käyttää sähköä hyväkseen valon tuottamiseen? Vai onko sittenkin niin, että sähkö käyttää lamppua saadakseen aikaan valon?" Ei ollut ikinä tullut mieleeni meittiä, että sähkö käyttäisi hyväkseen yhtään mitään vaan olen aina pohtinut, että sähkö on se, mitä käytetään. Mutta niinpä jokainen hogaa asian tavallaan ja kuten sähkön ja lampun tapausta pohtiessasi on hankala sanoa kumpi on oikea ajattelumalli. Molemmat ovat mahdollisia! Mitä siis jos mäkin lopettaisin muiden tavoitteisiin pyrkimisen, nostaisin ihan reilusti kisakäsineet pystyyn ja marssisin vaikka tuomarikurssille...

maanantai 29. tammikuuta 2018

Lisäys äskeiseen

Nyt alan päästä oikeaan tahtiin ja poljentoon, kun hain kirjastosta Kierkegaardin Filosofisia muruja. Muruset on Välisoittoja ja tuota järkälemäistä Jälkikirjoitusta edeltävä teos, ja nämä kolme kai muodostavat jonkinlaisen jatkumon. Jos siis meinaan tulkita herra filosofia omalla tavallani, kai se on sentään hyvä tehdä kronologisessa järjestyksessä. Muruset vieläpä tuntuu olevan hieman epäuskonnollisempi kuin tuo kolmion viimeinen kulma, mutta millekään vaikutteelle en enää sano ei! Olen todennut, että kieltäminen on tarpeen vain, kun johonkin asiaan ei ole itse valmis tutustumaan. Sen kun huomaa, ja myöntää, silloin avaa kannen, jonka alta löytyy vaikka mitä kivaa. Etenkin avartavia ajatuksia.

Kirjapinooni on vielä mainittava Eino Leinon runokokoelma, joka kulkee laukussani dösämatkoilla. Näitä aivotyötä vaativia teoksia lukiessa tykkään, että aina on monta kirjaa kesken, joiden välillä voin sitten surffata ja kitua milloin Einon milloin Sorenin tahtiin, tässä kohtaa purjehduksen opiskelu on varsinaista aurinkolomaa. Sen tosin opin, ettei Leinon koskettavaa tuotantoa kannata lukea aamudösässä. Viime viikolla kaikista kurjimpana aamuna päätin jättää työmatkakävelyt sikseen, ja avasin kokelmateoksen Hymyilevä Apollo. Se päivä ei hyvin alkanut, kun Leino meni tai ainakin kovasti yritti pilven reunalle useammasakin runossaan. Mutta jos hän aamuun olikin raskas, niin iltaan hän luo tunnelmaa... Tervemenoa siis runohyllylekin!

Minä taidan nyt kerätä pari ensimmäistä murusta ja taipua sitten joogaan... Mukavaa viikon alkua!

lauantai 27. tammikuuta 2018

Lukukokemuksia

Eilen oltiin baarissa 100dogs, missä tunsimme frendini kanssa olevamme todella yli-ikäisiä. Joimme Tetrikset, ja pohdimme lähtiessämme tietääkö muu baarikansa mikä Tetris edes on ollut? Tai Packman tai muut drinkit, joita listalta löytyi ja jotka kaikki oli nimetty 80/90-luvun videopelien mukaan. Tuskin. Tästä se lähtee, Jonnet ei muista ja sillee, ja ekan kerran se tuntui ihan hyvältä.

Fiilis varmaan johtui edellisen viikon hommista, kun otin rykäisyn itsenäisen isänmaamme satavuotis
teemaan ja luin Taisto Huuskosen loistavan Laps Suomen - romaanin sekä kävin katsomassa koskettavan Tuntemattoman sotilaan. Laps Suomen on Huuskosen omakohtainen kertomus loikkauksestaan Neuvostoliiton onneen 1950-luvulla ja mitä se onni sitten todellisuudessa olikaan. Sivistävä kirjallisuus ja elokuvat on vihdoin alkaneet kiinnostaa, hyllyssä odottaakin Huuskosen kaksi muutakin kirjaa Teräsmyrsky ja Ennin tarina. Enkä usko näitä lukiessani saavani silmiini vain ruudin katkua ja maan murusia vaan uuden katsannon historiaan. 

Kesää odotellessa enolta joululahjaksi saamani purjehdusopas helpottaa auringon ja meren kaipuuta, muistuttaen samalla purjehduksen perusasioita talvitauon aikana. Tässä oppaassa lähdetään a:sta ja päädytään pitkälle, ja näin minunkin käytännössä tekemäni jutut saavat teoriaa pohjakseen. 

Sokerina pohjalla sulaa Soren Kierkegaard eli tanskalainen eksistentialismin aloittelija. Etenkin Välisoittoja tarjoaa varsinaisia herkkupaloja mietiskelylle. Järkälemäinen Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus on vasta alussa, mutta vaikuttaa ihan luettavalta. Eniten tällaiseen klassikkoon tarttuessani hämää ihmisten epäilys klassikoita kohtaan. Niitä ei uskalleta edes aloittaa, koska pelätään jos vaikka ei ymmäretä, mitä niissä halutaan sanoa. Minä tartun tekstiin saadakseni siitä irti jotain, en mitään tiettyä. Voi hyvin olla, että ymmärrän kirjoittajan ihan väärin, mutta jos ymmärrän itse jotain uutta, pidän lukukokemusta positiivisena. 

Ja kuka voi enää mennä sanomaa, mitä 150 vuotta sitten elänyt henkilö on varmasti meinannut teoksessan, jossa selväkin asia sanotaan lievästi kryptisesti? Analysoijat ja asiantuntijat ovat vain lukeneet saman tekstin kuin kuka tahansa ja tehneet siitä vain omat päätelmänsä, toki taustatietojensa auttamina, mutta silti ihmisinä. Raamattuakin lukemattomat ihmiset tulkitsevat ihan oman tarpeensa mukaan, miksei kaikkia klassikkoja voisi lukea yhtä vapauttavasti? Ja omasta näkemyksestään nauttien.