Onks ikä mikään ishyy?

Numerot on numeroita, mutta ikä aiheuttaa tunteita. Ollaan samaa ikäluokkaa, jaetaan samat kokemukset; "Ai kauhee ku oot niin paljon nuorempi ku mä!" tai "...niin paljon vanhempi ku mä"; Olenpa jo vanha, nuori, teini, keski-ikäinen, mitä mä enää täällä teen; hitto ku tunnen olevani nuori; olen henkisesti kypsä ihminen, henkinen ikäni on varmasti yli sadan; jne.

Olen saanut ympärilleni laajan joukon eri ikäisiä ihmisiä ja tottunut ajatukseen, että tulen kaikenikäisten kanssa toimeen. Eri-ikäisyys on rikkaus, mutta eilen tämä moni-ikäisyys pisti taas ajattelemaan. Viettäessäni iltaa itseäni nuorempien kanssa kuulin herkullisen lausahduksen 24-vuotiaalta kundilta. "Mun pitää nyt pokailla ahkerasti, kun olen vielä pari vuotta nuori ja kaunis". "Siis TÄH?!" oli reaktioni ja melkein tikahduin nauruun. Eikä! Kundi parka puolusteli kärsivänsä ikäkriisistä, mä rauhoittelin, että tarkoitus nyt oli kiusoitella. Ikäkriisi on ihan ymmärrettävää, se tuntuu tarttuvan ja leviää yhä nuorempiin ikäluokkiin. Toisaalta, olisiko mitään kriisiä ollut, ellen olisi itse alleviivannut tai huomioinut, että kundin heitto osui ja upposi. Jos 26-vuotias ei hänen meilestään enää ole nuori ja kaunis, mikäs minä sitten olen? Vanha ja ruma 32-vuotias.

Toisissa bileissä 26-vuotias kimma totesi, että nyt on juhlittava, kun vielä voi, sillä elämä kuitenkin loppuu kolmikymppisenä. Silloin pysyin hiljaa, vetäydyin keittiöön sekoittelemaan drinkkejä. Mutta siis täh? Toi ei enää naurattanut, elämä loppuu? Mitäs sitä se loppu aika tehdään, parhaimmillaan yli 70 vuotta, jos elämä loppuu kolmeenkymppiin? Istutaan, itketään, podetaan vanhuutta ja odotetaan kuolemaa? Kai se kolmenkympin rajapyykki on kohdattava ja ylitettävä, että huomaa elämää olevan sen loputtuakin. Paljon mielenkiintoisempaa ja jännempää elämää, kokemuksesta kerron! On kastikkeita sille nuoruuden kypsentämälle fileelle valeltavaksi.

Ikä ei siis ole vain numeroita, sanoisin. Ja mielestäni on aivan typerää hokea naisen täyttävän 25-ikävuoden jälkeen aina 25 uudelleen ja uudelleen, sen seitsemänkymmentä kertaa. Tylsää, hampaatonta, turhaa... Nuoruuteen haluaa ehkä palata, mutta sen sanottuaan kääntyy puhe välittömästi siihen, mitä kaikkea silloin olikaan hullusti, oli vähän rahaa, sydänsuruja, epävarmuutta. Paljon oli hauskastikin, mutta niitähän ei enää jaksaisikaan elää uudelleen. On siis hyvä näin, mutta silti sanoo täyttävänsä joka syntymäpäivillä 25-v saadakseen kevennettyä tunnelmaa ja jengin "nauramaan". Bullshit!

Minut sai pohtimaan ikää myös se ajatus, että vaikka aina sanotaan lasten kasvun saavan huomaamaan ajan kulumisen, minä huomaan sen koko ympäristöni "kasvusta". Ihminen, joka ajelutti minua alle kouluikäisenä Citikallaan pitkin kaupunkia, täyttää juuri 47. Serkkuni taas täyttää pian 40, ja jos meillä on seitsemän vuoden ikäero olen minäkin pian 33. Ei siitä mihinkään pääse. Jos muut vanhenee, vanhenen minäkin. Eikä siitäkään pääse yli, että nuoret serkkuni eivät kohta ole enää niin nuoria, ja minun ikäni on suhteessa heihin aina vähintään sen seitsemän vuotta vanhempi. Miksi ihmisille itseasiassa keksittiin ajan käsitys? Olen ostamassa kallista rannekelloa, mutten halua todellakaan seurata siitä kuluvaa aikaa vaan nauttia tästä hetkestä. Ja väittäisin, että kaikenlaisia kriisejä välttää tekemällä kaikkea omasta mielestään kivaa juuri nyt ja unohtaa kaikki haamurajat, ajatukset, ettei sen ja sen ikäinen enää tee sellaista. Tai unohtaa todeta "ai ku sä oot nuori" välttääkseen toteamasta "ai ku mä oonkin niin vanha..."

Mutta palataanpa vielä siihen, mistä tämä pohdinta lähti käyntiin, nimittäin niihin kahteen kommenttiin. "Vielä kaksi vuotta aikaa olla nuori ja kaunis" ja "Elämä loppuu kolmikymppisenä". Kummastakaan, etenkään tuosta ensimmäisestä ei olisi tullut mitään ikäishyytä, jos itse en olisi asiaa alkanut harkita. Jos en olisi sanonut mitään, ei kukaan edes olisi alkanut kysellä ikääni. Joskus ikä näkyy naamasta, mutta kun on itse sinut sen kanssa, ei siihen ympäristö jaksa kiinnittää huomiota. Sillä eiköjän jokainen kriisi ole tarkoitettu eteenpäin työntäväksi ja nykyhetkeä arviottavaksi voimavaraksi. Ensin meinaa repiä tukan päästä ennen kuin se ehtii järkytyksestä harmaantua ja pudota itsekseen, mutta hetken mietittyään tajuaa, ettei siihen ole mitään pointtia. Ikä on asia, jota ei saa viilattua pienemmäksi eikä aika asia, jota saa käänettyä taaksepäin. Mitä siis murehdimme, muuta kuin hienointa asiaa maailmassa, joka saa meidät elämään ja toteuttamaan itseämme. Ettei se - aika ja ikä - vaan lopu kesken!

Varma kesän merkki

 

on toki lämmin ilma, mutta takuu varmasti myös Jätkään ilmestyvät toinen toistaan upeammat - vai isommat - risteilijät. Aina on mukava lepuuttaa silmiä isoissa kelluvissa viihdekeskuksissa ja pohtia minkälaista niissä olisi olla matkustajana. Tai miehistönä..? Katsokaa nyt, kaikilla on omat parvekkeet ja pleksireelingit on hienon sinisävyiset. Yöttömän yön yllättäessä kannella ei leffan katselu tähtien alla onnistu, mutta yöuinnista voi tulla hauska kokemus.

 

Tänään satamaan kiinnitti Italiassa rakennettu 330metrinen Royal Princess. Näyttivät toiseen laituriin kiinnittynyt Star ja juuri paikalleen styyrannut Finlandia kovin pieniltä kuninkaalliseen verrattuna. Eipä siis kuin unelmasta tavoitteeksi, pitäähän joku näistä kansainvälisistä risteilijöistä kokea. Ennen muuta kuitenkin ehkä Atlantin ylitys jollain Cunardin klassikolla, mutta sen jälkeen sitten vaikka Itämeren kotiseuturetki. Töihin, kun pääsen on melkoisesti säästämisen kohteita taas listalla!

Kesä tulee, oletko valmis?

Monesta tuntui varmaan ihanalta, mutta minusta hieman höhlätä aamusta taas vetää hellevaatteita päälle, mutta kadulla auringossa ei tuntunut enää yhtään. Kun korjasin silmälaseja ja haistoin kyynärvarrelle sivellyn aurinkorasvan tuoksun, tunsin melkein saman tien myös meriveden jaloissani. Onneksi kävi tuuli, ettei sitäkin tarvinnut kuvitella. Pitäisi saada taas Australia-fiilis, jolloin lämpö ei ota päähän ja hellepukeutuminen on tarkoituksen mukaista, ei kiusallista. Reppumatkalaisena piti vaan pukeutua, kotona pitäisi jaksaa yhdistelläkin sointuvasti, kaapista kun kyllä löytyis, niin kuin useimmilla naisilla... 

Mutta muodikas olen tänä kesänä ainakin terveyssandaalien perusteella. En menisi ihan niin pitkälle, että ostaisin ne hieman järkyt umpimallit, mutta varpaanväleinä tukipohjallisilla varustetut punaiset Birkenstockit näyttävät ihan styleiltä ja tuntuvat mukavilta. Huomenna on kyllä valittava jotkut toiset kengät, sillä totuttelu varpaanväleihin vie tunnetusti aikansa. Ja rilli-ihmisenä hellehattua ei korvaa mikään! Pitää häikäisyn ja auringonpistokset poissa.

Näissä tamineissa sitten avattiin terassikausi Munkan Delivossa, missä kivan kokoinen terassi levittäytyy kahden puun väliin ja keskellä huojuu valtava aurinkovarjo. Maukas salaatti kahdella täytteellä 9,70e (talon ihanaa leipää kannattaa napata myös lautaselle, kuuluu hintaan!) ja latte menivät tänään, ja siinähän vierähti tunteja hyvässä seurassa. Ei pöllömpi terassikauden avaus!

Keikka Tavastialla

Uusi lamppu on syttynyt Suomen musiikkiskeneen (kuvan lamppu valaisee mainion pikkukahvilan, Gotlandin, katossa Pihlajatiellä Meilahdessa), mutta nyt valo loistaa My First Bandin kundeista ja heidän musiikistaan! Hehkutin jo hetki sitten heidän uutta levyään, mut nyt viimeistään on aika mennä youtubeen kuuntelemaan kesän raikkainta ja menevintä musiikkia. Suomessa he eivät ole vielä liian tunnettuja, mutta mikä on kun hyvät bändit saavat kuuluisuutta Saksassa, vaikka kotimaassaan jäävät mahdollisesti pienten piirien nautinnoksi? Eilenkin Tavastian keikalla tanssi ehkä kymmenen ulkomailta saapunutta fania, sillä My First Band on kiertänyt niin ikään Saksassa suositun Sunrise Avenuen lämppärinä SA:n Saksan kiertueella. Hyvä kuitenkin, että vienti vetää ja biitti puree!

My First Bandin ja etenkin laulaja Antti Koivulan energistä tyyliä. Keikalla on myös hienot valot ja jäsenten yhteishengen aistii hienosti. Keikan puolivälissä laulaja vaihtoi tyyliään, kuten parhaiten huomaatte housuista: ylhäällä vaaleat ja alhaalla ruudulliset, tyylikin on heillä hanskassa.

Seuraavat keikat ovat Saksassa, mutta ainakin Turun Down by the Laiturissa heitä kuullaan taas Suomen kamaralla. Mukavaa, kun on kimppa, jota voi fanittaa levyltä ja livenä, mukaan vaan joukkoon!

Valoa tunnelin päässä

Jesh! Oen viime viikot voinut viettää kesälomaa, sillä viimein varmistui pääsyni takaisin vanhaan työpaikkaani. Kyseessä on vuorotteluvapaan sijaisuus, mutta jos käy kivasti ja saan siellä jatkaa syyskuun jälkeenkin, en enää aio hetkeen haikailla uusiin tehtäviin, niin vaikealta työnetsintä nykymaailmassa tuntuu. Keikkatyöstäni minut irtisanottin koeajalla ja sitä tutkittiin työkkärissä kuukauden päivät, jonka ajan työttömyystuki oli katkolla. Onneksi olin ollut töissä, olin hetken sen jälkeen keikkaduunissa, palkka rapsahti tilille ja oli myös hieman säästöjä. Muuten olisi loppunut toivo kesken. Pyörittelin mielessäni jopa mitä iloa sosiaaliturvasta on? Jos ei olisi mahdollisuuksia saada mitään, ei "menetetty" tuki hämäisi. Elämän laskisi tarkalleen, muuttaisi takaisin kotiin, menisi ihan mihin vaan duuniin vaatimuksista piittaamatta.... Tukeva yhteiskunta on mahtava, mutta se tuen mahdollisuus saa jotkut petkuttamaan ja loput rimpuilemaan turhalta tuntuvien säännösten kanssa. Eläessään ehkä perheellisenä tai muutenkin pelkän tuen varassa, ei kuukauden tukea ole varaa menettää. Etenkään jos irtisanominen on tapahtunut koeajalla, ilman syytä! Syytähän siihen ei tarvitse ilmoittaa. No, rahat tulevat lopulta, katse tulevaan.

Ajatus työn ihanuudesta ei siis toivottavasti hetkeen häviä. Tunnen kääntäneeni elämässä uuden lehden, ryhtyneeni katsomaan tulevaan hieman pidemmälle. Haaveilen jo asunnosta, menen pian hakemaan pankistani laina-arviota (en kylläkään lupausta vaan vihjausta), en edes ajattele vauva-aihetta ja pohdin miksi rakkaus on oikeasti niin tärkeää. Ihminen elää lopulta itsensä takia, siinä elämän syvin tarkoitus. Sinä. Ihmissuhteet ovat myös tärkeitä, mutta miksi hitossa yhden pitäisi nousta ikuisesti yli muiden? Tyypillistä sinkun pohdintaa? Vai itsesuojelua! Tylsää ja puhkipohdittua, mutta osoitus ajatusten muuttumisesta taas uuteen suuntaan. Jalat on nousseet lähtötelineiltä, kädet kannustamassa muita spurtteihin. Aijai, elämä on mielenkiintoista ja jo "tässä iässä" sitä voi alkaa katsella ylhäältä alas, kannustaa ja antaa "neuvoja". Paljon heittomerkkejä eli paljon pohjattomia heittoja? Tai niitä parhaita, mitä voi sitten muistella hymyssä suin. Ja joista on luultavasti iloa monelle, nyt ja sit.

No ainakaan ei tule heittää hukkaan vaan kääntää voitoksi, mitä se sitten onkin. Osa sinua.

MFB

Jospa rikkoisin vaihteeksi hiljaisuuden ja saisitte lukea yhdestä jännästä suomalaisesta bändistä ja heidän kolmannesta, vasta julkaistusta levystään... Kundit ovat olleet paljon esillä radiossa viime aikoina, ehkä olette kuullut heidän sinkkuaankin, heidän nimensä on My First Band ja albumin Corazon (sydän espanjaksi). Ensi lauantaina on levyjulkkarit Tavastialla, mihin olen ystäväni kanssa menossa. Heidän ekasta keikastaan, missä myös olimme yhdessä, on kulunut ainakin kuusi vuotta, joten eiköhän nyt ole aika katsastaa heidän hioutunut keikkatyylinsä ja uusi musiikkinsa.

Wikipedian mukaan bändi on ottanut musiikkiinsa vaikutteita 80-luvulta, ehkä pidän stygeistä muunmaussa siksi. Mutta pohjimmiltaan viehättää heidän jännä tyylinsä, laulajan tavallisesta poikkeava ääni, yllättävät melodiat, taitava syntikka, sydämestä lyöty rumpasaundi... Ne pirun hauskat kappaleet! Suosittelen tutustumaan. Ja toivotan kansainvälistä onnea kundeille, sillä levy julkaistaan nyt myös Sveitsissä, Saksassa ja Itävallassa.

Levy oli tarkoitus tietty ostaa vasta keikalta, mutta kun Levykauppa Äxän mukava myyjä iski tiskiin nimmareilla varustetun version en halunnut enää odotella. Ennen keikkaa on kiva tutustua kappaleisiin, jos vaikka laulaa lauantaina mukana, hah! Mutta kuka enää ostaa levyjä? Ainakin ne, joilla ei vielä ole Spotifyita tai ne, jotka ovat hävittäneet liikaa digitaalisena ostettua musiikkia kaatuneiden koneiden mukana. Ja kertoo levyhylly ihmisestä aivan kuin kirjahylly. Molempia vaalin, vaikka on kirjastokin...