Uudenvuodenlupauksia

Kun lehdessä alettiin jo lytätä ihmisten lupauksia ja arvella, ettei laihdutus tai tipaton ole luultavasti lähteneet käyntiin niinkuin jengi on toivonut, katsoin kalenteria ja parahdin vuoden vaihtesta kuluneen vasta kaksi viikkoa! Liikunta-alalla työskeneltevä serkku ainakin vahvisti, että kuntosaleilla on perinteinen tammikuun buumi täydessä vauhdissa ja läski palaa kuten on suunniteltu. Toki suunniteltu elämän muutos olisi hyvä saada käyntiin heti tammikuun ensimmäisenä, mutta elämä jatkuu tammikuun puolessa välissä ja sen jälkeenkin, joten lupauksia ei ole koskaan liian myöhäistä panna täytäntöön.

Sen mitä uuden vuoden lupauksistani muistan, puhuimme kaverin kanssa ainakin molempien tarpeesta aloittaa uusi viikottainen harrastus. Tämä kaveri ilmoitti juuri ostaneensa kuntosalikortin - hän tosin meinasi aloittaa miekkailun, mutta liikunta kuin liikunta, hyväksytään. Itse halusin sen viidennen kerran aloittaa kitaransoiton niin, että tällä kertaa oppisinkin jotain enemmän kuin muutaman soinnun ja pari helppoa, haparoivaa kappaletta. Tuumasta toimeen ja pian olinkin ilmoittautunut Aikuisopiston englanninkieliselle kitaran soiton kurssille. Kurssin tasovaatimus on ihan aloittelijasta pitkälle ehtineeseen soittajaan, itse sijoitun kai tuohon alku päähän pienen plussan kera, mutta ensi torstaina se nähdään. Espanajalaisen opettajan ja seitsemän kanssasoittajan kanssa kokoonnumme Taivallahden ala-asteelle, ja nyt jo kyllä jännittää. Viritin skittani jo ja kokeilen mitä muistan aiemmilta kerroilta. Seuraavaksi tulisi ehkä kerrata englannin kielisiä musiikkisanoja. Ja sitten voi vaan olla ylpeä, ettei uudenvuodenlupaus tänä vuonna unohtunut kuohuviinilasiin vaan toivottavasti kantaa hedelmää myöhemmin keväällä. Ja miksi englanninkielinen? Koska olin myöhässä, suomenkielinen oli jo täynnä. Pitäkäähän peukkuja!

Kultaisia tapoja, kiitos

Oi ihanat Hunterini, jotka pelastivat aamuisen työmatkani eilen. Vuoden viimeinen aamu oli melkoisen märkä! Kävellessä tuli kuuma ja pari kertaa tuskan hiki liukkaudesta, mutta kumpparit pitivät minut pystyssä ja kuivana. Siinä kävellessäni pohdin vaihteeksi nykyistä kasvatusta ja tapoja. Eilen tapasin kotikadullani äidin ja pienen pojan. Poika veti perässään pulkkaa, tuijotti minua ja käveli melkein minua päin. Hän oli valinnut tiekseen keskitien, hän käveli siis keskellä jalkakäytävää, joka oli lumentulon takia ahdas. Äiti kuin anteeksi pyydelleen pomppi itse lumihangessa lastaan seuraten. Ensin mietin pitäisikö tämä ottaa asenteella voi ku söpöä; lapsi vetää omaa pulkkaansa, kasvattaa itsestään aikuista ja oppii huolehtimaan omista tavaraoistaan. Sitten totesin että ei, hänet voi nähdä ainoastaan nykylapsen kuvana, jolle ei näköjään oikein opeteta toisten huomioonottamista. Ainoa, mitä lapsen äidin olisi tarvinnut tehdä, olisi ollut sanoa, että nytpä vähän varotaan, kun tulee ihmisiä vastaan. Hieman varotaan, väistetään ja annetaan tietä, niin ne vastaantulijatkin sitten antavat tietä. Mutta eipä kuulunut tätä lausetta. Lapsi sai kai toteuttaa itseään. Mielestäni oikeasti hän vain käveli, ajattelematta sen enempää. Vanhemman rooli olisi ollut - ja on - opettaa tulevalle aikuiselle tapoja ja yhdessä elämisen edellytyksiä. Niinkin pieniä kuin väistämistä, niinkin suuria kuin kanssaihmisen kunnioittamista.

Toinen mitä olemme äitini kanssa taivastelleet on nykyihmisten, lasten, nuorten, aikuistenkin tapa maleksia suojatien yli. Auton ollessa kääntymässä suojatien ylittäen tai pysähdyttyä suojatien eteen kuten lain mukaisesti kuuluu, miksei eleestä voida kiittää eleellä, ja kunnioittaa kanssa liikkujaa ylittämällä tie ripeästi? Omassa lapsuudessani 80-luvulla äitini aina hoputti, että nyt mennään reippaasti kadun yli. Reippaasti! Ei juosta, muttei madellakaan, kävellään reippaasti niin autokin saa jatkaa matkaansa. Kunnioitetaan kanssaihmisiä eikä jäädä asumaan keskelle suojatietä. Jalankulkijan hidastelu on mielestäni vallankäyttöä aivan väärässä paikassa! Se on tyhmyyttä. Ei omaa paikkaansa tarvitse korostaa, tai autoilijan paikkaa ja velvollisuutta väistää suojatien ylittäjää tarvitse alleviivata kävelemällä tien yli korostetun hitaasti. Se ei tee muuta kuin saa autoilijan kihdyttämään suojatiellä ensi kerralla, vaikka kyllä autoilija käyttää silloin valtaansa väärin ja väärässä paikassa ja syyllistyy hänkin tyhmyyteen. Kunhan taas koen näitä tilanteita lisää, avaudun ehkä siitä aiheesta.

Ikäryhmiä ajatellen nuorisolta tämän tien yli maleksimisen voi ottaa vielä kannanottona, kapinana kaikkea vastaan, mutta mitä sitten, kun tästä tulee kaikkien tapa? Aikuisten maleksiminen on täyttä ajattelemattomuutta muita kohtaan, typeryyttä suorastaan. Välillä jaattelen, eikö heillä ole autoja, joiden ratissa kiehua ja kuohua suojatien edessä? Lapsilla taas syyn luulisi johtavan kasvatukseen. Jos heille ei ole koskaan opetettu väistämistä tai toisen kunnioittamista näissä pienissä arkisissa tilanteissa, eivät he sitä välttämättä itse hogaa ja kasvavat aikuisiksi, jotka eivät myöskään hogaa. Tulevaisuus näyttää silloin siltä, etteivät aikuisista enää kukaan väistä toistaan, koska kukaan ei ole sitä oppinut. Kun tavat eivät enää tule luonnostaan ja selkärangasta. Mantskullakin alkavat pian uudet sukupolvet kävellä toisiaan päin vain koska en se ole minä, jonka tarvitsee väistää. Kuka sitten? Kaupunkielämä on yhteispeliä, johon jotkut vaan tuntuvat olevan liian ajattelemattomia sopeutumaan.

Olen käynyt parissa suurkaupungissa, mistä Hong Kong oli väestömäärältään huikaiseva esimerkki tungoksesta ja toisen huomioon ottamisen tarpeellisuudesta. Siellä ei silti kukaan väistanyt. Kukaan ei kävellyt kadun oikeaa laitaa vaan melkeinpä jokainen häröili keskellä tietä ja toistensa edessä - kävelykadulla kylläkin, suojatiet he osasivat ylittää ripeästi. Liikkuminen oli välillä todella tuskaista ja nopeasti ei ainakaan päässyt eteenpäin. Mitä siis, jos tämä on Helsinginkin tulevaisuus...

Lux Helsinki 2015

Onneksi menin, säästä ja mistä vaan huolimatta, mitä aina keksii ilmaisen taiteen katsomisen edelle... Mikään ei saisi mennä mahdollisen taide- tai ruokanautinnon edelle, ja niitä tulisi olla saatavilla jokaiselle mukavissa määrin. Yksi tällainen tapahtuma, joka tuo herättävää ja huvittavaa taidetta kaikille, on Lux Helsinki. Kiersin kolme teosta Sanomatalolta pohjoisen suuntaan, mutta tunnen olevani kylläinen.

Ensimmäisenä vastaan tuli varjoilla leikkivä teos, jossa valot pyörivät teokseen astujan päällä ja varjotkin siis kiersivät kohdettaan vinhaa vauhtia. Aika magee, en olis kokeilematta arvannut! Värikäs varjoni siis kiersi minua kuin väkkärä, onneksi ei alkanut pyörryttää.

Hakasalmen huvilan takaa löytyi tämä kertakaikkisen hurmaava puurimoista rakennettu muna. Siinäkin värit vaihtuivat, liukuivat alhaalta ylös ja ylhäältä alas, pyyhkivät sivuttain, sammuivat ja syttyivät. Välillä kaksi väriä värjäsi aina joka toisen palan toisella, joka toisen toisella värillä. Sitten kaikki sammui ja syttyi hiljalleen uudelleen uudessa värissä tai kahdessa, tai kolmessa. Mutta ihanan rauhallisesti.

Järkyttävän ihanaa! Seisoin kengät märkinä tuijottamassa esitystä ainakin vartin. Hiiteen vesisade, jos tällaista aivojen karamellia on saatavilla.

Finlandia-talon seinään heijastui varjoleikki kuution sisällä olleiden ihmisten varjoista ja äänistä. Mitä kovempaa kiljaisi, sitä enemmän kuva särähti. Tämä trio eli äiti kahden lapsensa kanssa oli kyllä elämys ja vauvan nauraessa boksissa olleeseen mikrofoniin koko yleisökin hohotti. High lux, kiitos! Elämys valitettavasti sammui tänään.

Ihmiskoe

Rakastan kirjoja, mutten hirveästi pidä lukemisesta. Paitsi viimeisten 50 sivun ajan, kun loppu jo häämöttää. Tietää päässeensä ponnistuksen läpi. Yksi syy lievään vastenmielisyyteen on hidas lukunopeuteni. Toinen on, etten malta istua paikallani lukemassa päivää, päiviä. Rakastan kuitenkin myös kirjahyllyjä, joissa on mahdollisimman paljon kirjoja, jotka olen itse lukenut. Ja toivon ja saan lahjaksikin kirjoja. Viimeksi jouluna. Ja hyviä kirjoja! Tänään yritänkin tehdä ihmiskokeen ja nauttia siitä, ettei mihinkään tarvitse mennä ja saan vaan löhötä ja lukea koko päivän. Se ei voi olla niin vaikeaa edes minulle!

Tässä näette rakkaan kirjahyllyni. Yksiölle tyypillisesti sinne on sijoitettu kirjojen lisäksi tv, erinäisiä tarve-esineitä sekä muutamia koristeita, peilikin näkyy löytyvän... Mutta ainakin puolet kirjoista olen lukenut ja toisen puolen haluan lukea, ja tarvitsen siis hieman koemielistä ponnistusta urakkaani. Tänään listalla on ranskalainen L'Extraordinaire voyage du fakir qui était resté coincé dans une armoire Ikea sekä mainio HS-kirjat kustannuksen 125 myyttiä Suomen kielestä. Ekaa olen jo aloittanut, jälkimmäisessä olen puolessa välissä, sillä en myöskään osaa lukea yhtä kirjaa kerrallaan. Voisikohan sekin auttaa, jos jaksaisi keskittyä yhteen asiaan ajallaan? Tämän sanottuani otan työn alle tuon ranskalaisen.

Katkaiskoon urakkani vain asuntonäyttö kotikadullani. Myynnissä on pieni yksiö sellaisen suolaisella hinnalla, että haluan käydä vilkaisemassa mistä kaupassa on kyse.

Sosekeittoa ja yön yli kohonnutta leipää

Aika ryhdistäytyä eli muistaa kirjoittaa. Mulla on taas yksi piikikäs juttu tallennettuna, mutten saa nyt tarvittavaa inhorealismia ilmaan, että se olisi ajankohtainen. Sen sijaan mennään keittiöön ja tervehditään joululahjaksi saamaani Kenwoodin keltaista sauvasekoitinta!

Ensisijainen lahjatoive tämä oli banaanipannukakun tekemiseen sunnuntai-aamuisin, mutta eilen keksin kutsua lounasvieraita ja jotain kivaa ja helppoa piti keksiä lauteselle laitettavaksi... Erään tutkijan mukaan nykyihminen on ulkoistanut ajattelun googlelle, niinpä minäkin eilen illalla tein. Sen verran olin päättänyt itse, että tekisin sosekeittoa.

Google pyörätty vastaukseksi "Mausteinen porkkanakeitto kookosmaidolla". Ja näinpä tehtiin. Monitahoiset mausteet currysta sitruunaruohoon ja kookoksesta inkivääriin olivat oiva yhdistelmä myrskyiselle lauantaille. Sateen poksautellessa ikkunapeltiin tämä keitto toi sopivaa kaukomaiden tunnelmaa pikkuiseen asuntooni. Resepti Gurmee-blogista. Ja itse keitto hörpittiin menemään niin sukkelasti, etten muistanut ottaa siitä kuvaa tänne, mutta melkoisen pehmeää ja kirkkaan oranssia siitä tuli.

Keiton lisäksi tein yön yli jääkaapissa noussutta leipää. Olin vielä myöhään illalla liiankin pirteä ja aloittaessani taikinan tekoa näytti kello 00.07. My bread is Bond, Bread Bond ajattelin ja jatkoin puuhiani. Onneksi taikinan tekoon ei vaadittu kuin ainesten sekoittaminen, onhan tässä kyse Australian Master chefin helppojen reseptien kuninkaan, Matt Prestonin leivästä. Eikun jauhot, hiiva, suola ja vesi yhteen ja yöksi jääkaappiin tekeytymään. Leipä ei uunissa kohonnut niin kuin Master cheffissä näytettiin, mutta ihan kivan makuista se keiton kaverina oli. Eli suosittelisin tätäkin kokeilemaan, vaikka aamiaispöytään saa näin helpolla lämmintä ja tuoretta lisuketta. Resepti täällä.