Tänäänkö perjantai?

Työskennellessä kaupan alalla on ilta-, aamu-, keskipäivä- ja viikonloppuvuorot tulleet tutuiksi. Jos menee töihin yhdeltätoista ja pääsee seitsemältä on päivä aika hyvin kulutettu, vaikka töissä tulikin oltua vain se normi 8h. Tuntuu kuitenkin kuin olisi koko päivä sielllä vierähtänyt, ennen ei ehdi ja jälkeen ei jaksa mitään. Samoin tässä rytmissä on huomannut, että viikonloput ultimin vapaa-ajan pyhättönä ovat menettäneet merkityksensä. On vain työpäiviä ja vapaapäiviä, ei työviikkoa ja viikonloppua. Joskus vapaa tiistai tuntuu paljon paremmalta ja pidemmältä kuin aikanaan tuntui viikonloppu, kahdessa perättäisessä vapaassa ehtii jo unohtaa miten kassa toimii! Tänään joidenkin keskustellessa spårapysäkillä minne menisivät illalla, havahduin, että tänäänhän on tosiaan perjantai. Tuntuu ihan normaalilta illalta, huomenna vain sattuu olemaan listan mukaan vapaata. Seuraavan kerran kun pääsen huokaamaan, että onneksi on perjantai ja viikonloppu ja että olen ihan puhki, en enää mieti kaupan työntekijöitä eli perjantai-iltaa tai viikonloppua töitä tekeviä säälien vaan muistan, että heille juhlapäiväni on ihan normaali päivä. He eivät toivottavasti ole viikosta väsyneitä vaan nauttineet arkivapaansa antaumuksella. Työ rytmittää arjen, mutta niin se rytmittää huomaamatta koko ajattelun. Koko ajatusmaailma toimii suurella osalla ajselilla ma-pe ja pe-su. Isolla porukalla viikko on sitten päivätön, hieno hetki voi ajoittua akselille ti-to, ja to-ma sit taas jaksaa painaa.

Drag-kulttuuri

Vielä pari viikkoa sitten drag tarkoitti mielestäni vain miehiä, jotka pukeutuvat naisiksi ja esittävät kuuluisia naisia - laulajia etupäässä. Jotkut dragit toimivat myös juontajina luoden itse oman alter egonsa. Mielestäni pääasia oli pukeutuminen ja hauskuutus. Kävin sunnuntaina kaverini kanssa kalkkunabingossa Kalliossa, jota veti drag-juontaja. Sitä ennen viime viikolla pääsin kurkistamaan homobaariin yksien illanviettojen jatkoilla. Baarissa oli vain se jännä fiilis, kun tietää ja aistii, ettei kukaan katso sinua sillä silmällä vaan voit olla aivan rauhassa ja tarkkailla itse muita ja heidän välistään kanssakäymistä ja katseiden vaihtoa. Oli outoa, kun miehet eivät katsoneet naisia, tosin vain minulle. Mutta eihän siellä miesten ja naisten kesken ole tarkoituskaan syntyä kipinää.

Mutta siis takaisin aiheeseen, dragiin. Vielä katsellessani Showhatia, luulin katselevani show'ta, jossa miehet pukeutuvat naisiksi ja näyttävät hassuilta. Esittävät ja tekevät huumoria. Astuessani tuonne bingobaariin astuin paljon syvemmälle kuin mihinkään show'hun, astuin ihan omaan kulttuuriin. Meille naureskeltiin heti alussa, että kato nyt Pena tuli sisään naisen kanssa ja miettii, ettei ne nyt tajua et mä oon homo. Olin hieman huvittunut ja hämmentynyt juontajan meille osoittamasta kommentista, mutta vielä enemmän häkellyin, kun juontaja tepasteli kaverini viereen ja vaati tätä näyttämään masunsa... Kun paita ei alkanut nousta, nosti juontaja sen itse ja kommentoi masua "mmm-m, ihan hyvä". Ok, enpä ole ennen moista huomannut. "Normaaleissa" baareissa ei edes uskalleta katsoa vieraaseen, täällä käydään jo heti kättelyssä iholle. Mielenkiintoista! Pari bingon-huutjaa sai myös näytellä masuaan ja pyykkilaudalla sai lunastaa baarista hanatuotteiden sijasta vahvoja pullotuotteita. Masu-valuuttaa.

Iholle käytiin lopulta ihan kunnolla, kun yhden "bingo" huutaneen kundin, oletettavasti homon, sukukalleuksia drag-juontaja tutki kaikkien edessä kädellään kosketellen ja kovaan ääneen kommentoiden, ja kopeloinnin lopetettuaan tuikkasi kundilla nyt jöpöttävän söpösti. Koko muu baari katseli toimittusta ilman tyrmistystä ja kopeloinnin kohde naureskeli rennosti. Jäi siinä mun bingo-huudot, haha, ei tarvis mua tulla koskettelemaan. Yhtä kundiparia pyydettiin kans vaihtamaan paikkaa, jotta juontaja voisi ihastella toisen isompaa etumusta. Kundit vaihtoivat paikkojansa.

Suorasukainen kommentointi ja kiroilu jatkui läpi illan, tai no mitä nyt tunti siinä jaksettiin istua. Yhtä vanhempaa, runsaasti juonutta miestä ihmeteltiin spanieliksi "Hei täällä on yks spanieli! Meilläkin oli noita koiria, joilla takaraivo on niin pieni, ettei aivot mahdu sisään ja silmät pullahtaa ulos kun vähän päähän kopauttaa." Erikoista... Mutta ilkeyttähän tämä ei käsittääkseni ole vaan roolia ja kaikelle nauramista. He nauravat itselleen, heteroille sekä käsityksille homoista - heidän omille käsityksilleen, stereotypioilleen sekä heteroiden käsityksille. He piikittelevät kaikkea lyhyydestä - yhtä lyhyttä kimmaa nimitettiin kääpiöksi ja silti juontaja sai kimmalta suukon poskelle - kauneuteen - hyväkroppainen, pinkkiin minimekkoon pukeutunut blondi sai kuulla näyttävänsä samalta kuin juontaja oli näyttänyt 80-luvulla imitoidessaan Kikkaa. No se ei kyl enää mennyt huumorilla läpi, joihinkin kritiikin on iskettävä ja upottava. Valitettavasti. Ja kimma taisi olla hetero. Olemmeko me ulkonäöstämme tosikkomaisemman ylpeitä kuin siihen huolellisesti, mutta silti itseironisesti suhtautuvat vähemmistön edustajat?

Ilmiönä, eikä minään ohimenevänä, oli jo korkea aika tutustua siihen ja alkaa miettiä mitä sitä laajemmin. Kun firma tilaa drag-juotajan pikkujouluihinsa, se tilaa takuu hauskuutta, mutta keikan jälkeen artisti voi todeta, että siinä ne humalaiset idiootit nauro mun kommenteille itsestään eli lopulta itselleen! Asettaako juontaja siinä itsensä naurun alaiseksi (mies pukeutumalla naiseksi), voidakseen nauraa toisille? Mutta myös huumorin keinoin näpäytetään yhteiskunnan kaavoihin kangistuneita katsomuksia. Ja toki koetellaan rajoja. Niin kauan kuin on kohahduttavaa kouria toisen sukuelimiä julkisesti niin kauan sillä on wow-arvoa, ja niin kauan elämme turvallisessa normissa. Ja tähän turvalliseen normiin ei homoseksi sovi, vai mitä? Tämä on niin laaja aihe, ettei enempää pysty yhdellä kerralla sen sisään sukeltamaan, vaikka olo olikin kuin mut olisi pudotettu suoraan altaan syvään päätyyn. Ongelma kai on, että osaan uida ja pysyin pinnalla, en shokeerautunut. Ja ehkä tällä normin yli menemisellä myös pidetään joukkoon sopimattomat, heterot, ulkona... Ei ole enää hetero-ystävällisiä homobaareja vaan homo-ystävällisiä heterobaareja, näin olen kuullut. Jollain heidänkin on voitettava yksityisyytensä.

Muutama yö vielä

Tänään oli sopivasti sunnuntai vapaa ja joulun valmistelu työn alla. Pakkailin muunmuassa lahjoja ja maistelin Hans Välimäen vuosikerta glögiä. Glögi ei ihan tavoittanut hintansa asettamia odotuksia, mutta toisin kuin ensimmäisellä kerralla kiehautettuani sitä vahingossa, maistui juoma nyt maltillisesti lämmitettynä melkein hyvältä. Lidlin Välimäki Exclusive-tuotteita olen myös käynyt ostamassa, silloin kun niitä on tarjolla vielä ollut... Viimeisimpänä maksapateita, mmm! Herkuttelu kuuluu tähän pimeään aikaan. Parhaalta kuitenkin tuntui lahjojen pakettiin saanti näin huimasti etuajassa.

Eilen sain keitettyä vuoden vuoden ensimmäiset riisipuurot. Oi mitä herkkua tulikaan, kun sai teos kiehua tunnin rauhassa vaniljatangon kanssa. Menee nyt Montignacit joulutauolle! Ensi viikolla on sitten piparkakkujen vuoro, muunmuassa koalan ja kengurun mallisia!

Ainoa tumma pilvi odotuksen yllä on jouluaaton työt. En tajua, miten jaksan hermoilla siitä jo nyt. Kuten runossani pohdin, se tulee - se on kestettävä, jotta sitä voi sitten muistella. Muistaisivat vaan asiakkaat olla mukavia, unohtaa stressinsä, ottaa rennosti, vaikka ovat ihan itse valinneet tehdä ostoksensa viimeisenä päivänä. Mä en kykenisi!

Jouluun mennään

 

Itsenäisyysviikonloppu meni sini-valkoisissa tunnelmissa, mutta nyt on aika jo suunnata katse jouluun. Kanelin ruskeaa, joulutähden punaista... mutta miten tehdään hyvä joulupuuro? Vinkkejä? Tein viime vuonna Australiassa riisipuuroa isäntäperheelleni, joka oli maistanut jotain maukasta riisijälkiruokaa Norjassa ja pyysi minua valmistamaan samaa, meillä Pohjolassa, kun sitä osataan valmistaa. Googletin reseptin ja keitin ison kattilallisen puuroa, mutta ei siitä niin hyvää tullut kuin olisi pitänyt, tai voinut. Syötiin sitä kolmeen kertaan, kerran oluenkin kanssa, hah, mutta herran ilmeestä päätellen parempaa olisi voinut olla. Tänä vuonna olenkin ottanut ohjelmakseni onnistua ja tehdä maukkaan riisipuuron. Pientä himmennystä projektiin aiheuttaa se, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni aaton töissä (oli alussa pienoinen järkytys), joten puuron nauttiminen aaton aamiaiseksi kaikessa rauhassa jää nyt unholaan. Joulurauhan julistuksen ja Lumiukonkin saa nyt katsoa tallenteena, mutta ehkä sitä saa muutaman hyvän joulun toivotuksen enemmän kuin normaalisti! Positiivisuus kunniaan.

Mutta koska aattoon on vielä hetki aikaa, palataan vielä perjantaihin. Olettehan jo maistaneet Kolmen kaverin jäätelöitä? Voi juma! Sini-valkoisiin hetkiin istuu vinkeä mustikka-kaardemumma, makeisiin vadelma-valkosuklaa, uutuus mustaherukka-appalsiini on törkeän hyvää, vaikka oudolta yhdistelmältä kuulostaakin. Maistakaas!

 

Iloinen "Hei!" ja hymy

Nyt on takana neljä tiivistä työpäivää ja huominen vapaa ei voisi maistua makeammalta! Kyllä ihminen kuuluu työelämään, sosiaalinen eläin kun on. Maanantai oli kaikesta huolimatta järkyttävä pudotus altaan syvään päähän ruuhkineen ja vaikeine kasveineen. Tuntui, etten osannut kääräistä yksinkertaista amaryllistä nopeasti tiukkaan pakettiin saati saada vaativan asiakkaan orkkideoja ojentumaan paperikääreeseen. Huh ne huolet on nyt selätetty ja sain tänään jo kehujakin siisteistä paketoinneistani! Takataskuun tulostamalleni lunttilapulle on ollut myös käyttöä, kun moni on halunnut tietää sypressin kastelusta ja joulutähden kylmänkestävyydestä. Listaa kootessani jätin tarkoituksella pois harvinaiseksi kuvaillun jouluruusun. Mutta kuinkas ollakaan, sitähän tietty myydään juuri Stockalla! Onneksi mukavat työkaverit auttavat esteiden yli. 

Nyt siis eikun ansaitulle vapaapäivälle ja mukavaa itsenäisyyden juhlapäivää kaikille!

Ei saa kastella liikaa

Ihana lauantai, huomenna ensimmäinen adventti, jääkaapissa glögiä... Mutta selaimella joulukukkien hoito-ohjeita. Olen työskennellyt kuutena kesänä puutarhayrityksessä ja pari kertaa Hullujen päivien apulaisena Stockan puutarhaosastolla, mutta tunnen silti olevani tiukimman haasteen edessä astuessani maanataina jouluapulaiseksi kuuluisan tavaratalon viherosastolle. Viimeisestä kerrasta vihertävien juttujen kanssa on vierähtänyt vuosia ja omatkin kaksi kasvia löytyvät kymmenen helpoimman huonekasvin joukosta, joten hieman alkaa hermostuttaa tuleva työ. Aavistelen, että jouluapulaisena on ainakin ensimmäisten parin viikon aikana enemmän aikaa palvella asiakkaita kuin Hulluilla päivillä ja koska asiakas yleensä tulee Stockamannille asiantuntijuutta odottaen, punttini tutisevat ihan ajatuksen voimasta.

Perinteinen neuvo on "älä kastele liikaa", jonka jokainen voi tulkita kuten haluaa ja asiakas aavistella myyjän olleen todella ammattitaitoinen, koska pystyi asian näin rennosti ilmaisemaan. Mutta olettiko hän myös asiakkaankin olevan? Ja ainahan sitä joku hoksaa kyseenalaistaa, että mikähän on liikaa? Ja se kysymys Stockan valikoimien edessä romuttaa pseudoasiantuntijuuteni. Käydessäni läpi yleisiä vinkkejä joulukukkien hoidosta olen havainnut, että jotain ei saa päästää kuivahtamaan yhtään toisen ollessa ihan tyytyväinen pieneen kastelun unohteluun, siinä meni yleisneuvo "älä kastele liikaa" tai pitäisikö sanoa, "älä ainakaan kastele liikaa (ja tarkemman ohjeen löydät varmasti netistä)". Toivottavasti meille jaetaan jotain tulosteita, jotka voi tyrkätä asiakkaan mukaan, eihän kallista kasvia viitsi ihan viikon iloksi ostaa.

Kuvastossa oli ainakin yksi kasvi, josta mulla ei ollut hajuakaan - runkomyrtti. Hyvää päivää, miten haluatte itseänne hoidettavan? Yhden sivun  mukaan sen valon tarve on valtava ja tarkkuus tasaisessa kastelussa avainjuttu. Huonekuusi taas tarvitsee erään lähteen mukaan sumustusta ja sopivasti kastelua. Sopivasti? Taas meni se älä kastele liikaa. Vai, onkohan tuo hokema juurikin avainhomma. Mikään kasvi ei tykkää uida vedessä, mutta kaikki sen alle luokittuvat - tasainen kastelu ehdoton, saa kuivahtaa pinnalta, ei välitä vaikka unohtaisit viikoksi ilman vettä - pätevät kukin jonkin kasvin kohdalla. Mikä sitten minkäkin. Ja toivottavasti rintapielessä lukee "jouluharjoittelija".

Mutta sitten löytyivät hyasintit, ne kestää kenen käsissä vaan! Jos rouva ottaisikin tämän laventelin värisen hyasintin tästä, perinteisempää joulukukkaa tuskin löytyy. Ainakin yhden neuvojan mukaan ne kestävät kuivaa ja märkää, lämpöä ja kylmää, ja uudelleenkin voi istuttaa. Bravo, lempimyyntiartikkelini on löytynyt.

Leffa-arvio: Leijonasydän

Lippujonossa Kinopalatsissa kirosin seuralaisiani, kun kukaan ei ollut muistanut mainita, että se on tiistaina, kun kotimaisiin kuviin pääsee kaksi yhden hinnalla. Ja by the way, ei kellään olis sitä Veikkauskorttia muutenkaan ollut. Siinä siis seisottiin ruuhkassa keskiviikkona seitsemältä aikomuksena mennä katsomaan Leijonasydän. Oltais edes valittu se Salpa, josta oli just Nytissä juttua, kuulosti mielenkiintoiselta. Tää olis nyt vaan jotain ranteet auki Suomiroskaa, josta ei ollut jäänyt mieleen kuin julisteen lihaksikkaat miehet ja leijona-tatuoinnit. Menköön, tän kerran, sentäs hinta 10,80 viikonlopun 13,50 sijaan. Kallista on. Elokuva loputtua ja lopputekstien rullatessa Jenni Vartijainen laulu Sivullinen tulvii kaiuttimista, totean avecilline voisivani nyt maksaa lipustani vaikka tuplahinnan. Hän tuijottaa minua kuin hullua, ei tainnut itse pitää kuvasta. Mutta minuun se teki vaikutuksen. Leijonasydän on todellakin erinomainen suomalainen elokuva vuodelta 2013!

Elokuvassa keskeisessä roolissa on uusnatsiliike ja sen johtajan suhde uuden rakkauden tummaihoiseen poikaan. Asetelma on juuri niin ristiriitainen kuin sen pitääkin ja jossain suhteessa ehkä naiivi, eiköhän rakkaus aina voita esteet. Tämän kuoren alle katsoessa voi katsoa suoraan silmiin Suomen sisintä, yhden äänekkään ja väkivaltaisen porukan ideologiaa, heidän oikeana pitämäänsä - ja niin monen vielä jollain tapaa kannattamaa. Monenko meidän on ollut ensin kohdattava ulkomaalaisia, voidaksemme sanoa, etteivät he haittaa yhtään tai jopa pitävämme heistä? Onkin katsottava kiinnostuneena ja kriittisenä leffassa kuvattua ilmiötä ja jengiä, rakkaustarina ei perinteisyydessään ylitä uutiskynnystä. On muodikasta olla rotutiedoton, mutta silti vierasnimisillä on hankaluuksia esimerkiksi työpaikan saannissa, vaikka olisivat suomalaisia. Leffassa revitään hyvin auki huomioita, etteivät maahan 90-luvun alussa muuttaneet ole enää muukalaisia, he ovat suomalaisia. He ovat käyneet armeijan - valmiita puolustamaan isänmaataan... Isänmaata, jonka me ajattelemme kuuluvan meille suomalaisille. Siis kenelle?

Helsingissä asuvana, kapeakatseiseen keskustan kerrostaloelämään jumittuneelle elokuva aukaisee myös tirkistysreiän rotuvihaisten jengin sisään. Heitä on joskus nähnyt junassa pilottitakit rennosti auki, mutta ei heitä ole voinut alkaa tuijottaa. Nyt saa tuijottaa, jokainen päättäköön sitten onko näky realistinen vai ei, mulle se myi. Upeiden roolisuoritusten, uskottavan puvustuksen ja hyvä veli-läimimisen vanavedessä voi kuvitella elämää Korson hylätyn autohuoltamon takapihalla, missä viha yhteiskuntaa ja vierasmaalaisia kohtaan lietsoo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja määrätietoisuutta yhteistä vihollista kohtaan. Yhtä vihollista, jonka jokainen osa on yksilö, oman tarinansa sisäänsä sulkeva ihminen. Tästä raivosta ammennetaan eväät elämään, sillä oikeutus olla ja tulla toimeen on tullut jo syntymässä ja vahvistuu joukossa.

Yksi kantava teema uusnatsiutta kuvaavassa nykyelokuvassa on tietysti myös suvaitsevaisuus. Pienillä vinkeillä, yleisöä huvittavilla yksityiskohdilla (kuten tummaihoisen pojan luvatessa päähenkilölle voivansa matkustaa koulumatkat tämän auton kyydissä aina mahdollisimman alas istuimella valuneena, ettei miehelle tulisi ongelmia ja kyselyitä tai miehen reaktiot lapsen rukoillessa tien sivussa) herätetään juuri asian ydin. Suvaitsemattomuus on jo huvittavaa, etenkin kun sen taustoja ei kaivella ihonväriä enempää. "Thank god I was born white" luki yhden hahmon topissa. "Thank god I was born" sanoisin minä.

Pihvi, mmmmmh!

Eilen asia oli juomisissa, mutta tänään syömisissä. Tapasimme vanhempien kanssa keskustassa ideana tehdä joululahjakatselmus Stockmannille ja hörpätä sitten kahvit ison maailman malliin Starbucksissa. Enempää ei kuulunut suunnitelmiin. Onneksi Tähtikahvila oli tapansa mukaan täynnä ja siirryimme lyhyen, mutta vaikuttavan matkan Strindbergille palveltaviksi. On se, kun vielä jostain saa pannukahvia ja pöytiintarjoilun ilman järkyttävää lisähintaa. Arjen luksusta.

Koska ilma oli hieno, ehdotin, että kävisimme katsastamassa vielä sen pihviravintolan ruokalista, jonka edessä istuu se valtava pronssinen nauta. Tai härkä. Ja nauraa. Ihanan kirpakassa säässä kävelimme Hallin kupeeseen eikä aikaakaan, kun jo istuimme naudan lailla ravintola Goodwinin penkeillä nauraen yhtä leveästi kuin huomiomme aiemmin kiinnittänyt patsas. Nauruun oli itseoikeutettu syy: taivaallinen filet mignon-pihvi... Mmmmmh... Täydellisen medium-kypsyysasteen saavuttanut pihvi suli veitsen alla ja kielen päällä kuin unelma! Lisukkeena grillattuja vihanneksia ja yrttikastiketta, mmmmmh... Meidän piti siis vain katsastaa lista, mutta kuten usein, jää aiottu käynti johonkin määrittelemättömään ja tänään äiti päätti estää sitä tapahtumasta, lounastimme siis Goodwinissä. Onneksi, mmmmmmh.... Niin herkullinen ravintola on kyseessä. Pihvien ystävät siis, hop Etelärantaan!

Ravintola on ilmeisesti virolaisomistuksessa, joten herkkuja pääsee nauttimaan myös Tallinnassa! Lounas on nimetty "liikelounaaksi" hinta18,50e, mutta paikan ilmapiiri on rento ja sisustus todella tyylikäs ja stylen vanhanaikainen, musiikkina soi Franck Sinatraa. Vaatteet sai jättää oven viereen valvottuun säilytykseen, minkä jälkeen osaava henkilökunta opasti mieluisen pihvin valinnassa (tässä auttoi myös kuvallinen menü). Palvelu oli erittäin huomaavaista ja ystävällistä, ruoan tulo nopeaa. Kympin paikka! Tänne palaan, mmmmmh...

Bar hopping

Sunnuntai kului hiljaisissa merkeissä, kun tv:stäni katosi yhtäkkiä ääni. Kaiuttimista kuuluu kyllä suhinaa, mutta ääni ei välity boxista läpi ja ohjelmat katsotaankin nyt mykkinä. Kätevää, etten ole koukussa suomalaisiin sarjoihin, sillä saisin opetella huulilta luvun. Australialaisissa toki puhe on puoli ruokaa, mutta pari jakso on nyt vaan jaksettava tuijottaa pelkkää kuvaa. Tv:ssäni on valitettavasti vielä hyvä kuva, joten tuntuu tuhlaukselta heittää se roskiin. Pitää miettiä sille toista käyttötarkoitusta ja sitten skivata joulupukille lahjatoive, joka tulis ihan tarpeeseen.

Hiljaisuus ei ollut menneen viikon teema, kun ehdin tsekata dragshow Showhatin vanhassa oopperassa ja todistaa, etten ole vanha, mikäli ikää testataan barhoppingin kestävyydellä. Showhat ei ollut ihan kymppi, sillä minusta ei ole hauskaa, että miehet pukeutuvat naisiksi. Hauskaa siitä tekee naisiksi pukeutuneiden miesten kyky imitoida meitä toisen sukupuolen edustajia tai esittämiään artisteja melkoisella pieteetillä. Antoisa esitys kyllä oli, eikä vähiten siksi, että yleisössä oli 99prosenttisesti heteroita, ainakin 70prosenttia naisia ja muutama reilusti ikääntynyt pariskunta - ei varmaan tarvitse mainita, että show on lähtöisin homoravintola DTM:stä, missä asiakaskunta on enimmäkseen plus miinus 20-vee kundeja... No shown jälkeen jatkettiin pieneen Los Cojonesiin Annankadulle ja opittiin, että tee-vodka (Absolutin uusi maku!) sopii hienosti ginger alen ja limen kanssa samaan lasiin. Baarimikko oli drinkkiehdotuksen kanssa oma-aloitteinen ja paikka todella mukava istuskeluun. Suositukset! Ennen esitystä tutustuimme vanhan tutun Old Anchoriin tiloihin Pursimiehen kadulle avattuun Lungbergiin, mutta pettymykseksi laivaa jäljittelevä ainutlaatuinen sisustus oli raivattu vanhoista kouluista raahatuilla pöydillä ja tuoleilla ja kirpputoreilta pelastetuilla, istumista kestämättömillä sohvilla. Paikka on nyt todella hip ja hipster, mitä sekin ihan varsinaisesti tarkoittaa. Ehkä tuonne voi nyt mennä ilmiötä ihastelemaan käytännössä... Ruoka-aikaan olisi ehkä palattava, josko Ankkurin kelpohintaiset ja maukkaat annokset olisi pysyneet uusien omistajien tavoitteissa?

Perjantaina tuli sitten tsekattua uusi Tony's deli (kävin siis viimeksi vuosia, kymmenenkö sitten, kun ravintola oli nykyisen ravintola Toscaninin tiloissa Klaus-K:n vieressä). Pääsin ulos ilahduttavan halvalla eli kolme ruokalajia ja viini maksoivat vain reilut 40 euroa. Siihen nähden hinta-laatu-suhde oli oiva, mutta ehkä kanaa ja sienirisottoa olisi voinut kehitellä jännittävämmäksi annokseksi ja alun parma-meloni-annoksen meloni olisi voinut olla kypsää. Jatkopaikkamme Kaarle XII ei sitten ihan uinut liiveihini vaan pohdin, mikä siinä paikassa jaksaa ihmisiä vetää jonoon niin hanakasti? Sekö, ettei siitä ole vieläkään tullut teinihelvettiä? Olisko se ainut plussa? Persoonallisempaa tarjontaa oli lauantaina Kalliossa sekä Siltasessa että 6. Linjalla. Hipsteriä varmaan, mutta mukavaa sellaista.

Ja nyt kun olen tätä hipsteriä selvästi niin paljon nähnyt, niin miksen edelleenkään tiedä mitä se tarkoittaa? Se on selvästi ainakin melko hyvin toimeentulevien nuorten aikuisten juttu, jotka eivät tee numeroa itsestään vaan nauttivat vaikka baari-illasta mukavasti omalla porukalla. He ovat syntyneet ennen lamaa ja arvostavat vakavaraisuutta. He ovat myös matkustelleet eivätkä pelkää kokeilla uutta, tosin pukeutumisessa ja vaatetuksessa vanhakin on sallittua, ellei suotavaa. Voisiko tästä lähteä liikkeelle.

Vaikka näin!

Eiliseen tekstiinvielä palatakseni, kävin juuri lenkillä ja tajusin, ettei mustiin pukeutuneita lenkkeilijöitä huomaa edes toinen lenkkeilijä. Jonkinlaisen hahmon tietty hahmottaa puun varjosta, mutta vastaantulijan sukupuoli jää lähemmän tarkastelun varaan. No, ei niitä yksityiskohtia tarvi lenkkipolulla alkaa tarkastella, pistipä vaan silmään tämä pimeys ja tummuus kaukana ajoteistäkin. Päätinpä siis kuvata omia heijastimia ja ehkä toimia esimerkkinä... Että muunmuassa näillä mennään täällä:

Iiii! Kolinan mestari ja muisto lapsuudesta. Varmaan valoteho jo kärsinyt iän ja käytön myötä, menossa vaihtoon.

Oranssiin laukkuun oranssia heijastusta, ja heijastin osoittamaan taaksepäin. Tai eteenpäin?

Lenkkipolulla olen se keltainen haamu ja hihassa viheltää muunmuassa koirille tarkoitettu heijastinpanta ja meripelastuksen kannatushihna.

Kaupunkikäyttöön sopii hienosti tämä sulan mallinen heijastin, Design Forumista saa. Siellä on monia muitakin stylejä vaihtoehtoja.

Päivälläkään aurinko ei tänään juuri pilkahtanut, mutta aihetta iloon oli silti. Kävin katsastamassa Akateemisen Starbucksin hakiessani kirjatilaukseni talon kolmannesta kerroksesta. S-ketjun kahvi ei valitettavasti imarrellut (juon aina latten ja heidän versiossaan kahvi oli hieman laimeaa, mautonta), mutta niin se vaan piristää kaupunkia kuin kaupunkia, kun nappaa pahvimukin käteensä, astuu ulos ovista ja seisoo siinä hetken ohi lipuvaa elämää tarkkaillen ja kuumaa kahvia siemaillen. Mutta ennen kuin astutaan lopullisesti ulos rakennuksesta, on esiteltävä mitä kolmosesta hain ja sehän on Jamie Oliverin best seller keittokirja Cook with Jamie. Tutustuin kirjaan maailman toisella puolen ja kokkailinkin siitä jotain, mutta kotiin palattua kirja oli hankittava omaksi. Se on paksu kuin mikä, täynnä perusvinkkejä ja reseptejä, ja mikä parasta pehmeäkantinen versio maksaa netistä tilattuna Stockan kanta-asiakaskortilla vain 15euroa! Toimitusaika reilut kaksi viikkoa. Tästä se lähtee...

Duel? Härkä ja näkymätön viitta...

Ajaessani ruuhka-aikaan keskustsassa, vitsit jalankulkijat jaksaa välillä ottaa pannuun! Etenkin siinä Kampin ympyrässä SAS-hotellin kulmalla saa ensin väistää juuri eteen juoksevaa kimmaa ja johan toisesta suunnasta purkautuu bussillinen väkeä tietä tukkimaan. No, siinä istun enkä muuta voi, kyllä se rako jostain itsellekin avautuu. Etäänpänä, suojatien kohdalla saa usein odottaa, että ihmiset - joilla ei ole kiire minnekään - maleksivat pois keulan edestä. Eikö äiti opettanut, että suojatiellä liikutaan ripeästi ja kävellään puolelta toiselle vauhdilla, häh? Vaikka auto kulkee nopeammin kuin jalkapatikka, on odotus turhauttavaa ja raastaa hermoja. Jos annan tietä, odotan, että se otetaan kiitollisuudella vastaan ja osoitetaan vastakunnioitusta, siis kerätään luut ja liikutaan.

Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia ajasta en kuitenkaan ole ratin takana vaan olen kirottu, pirullinen jalankulkija siinä Kampin ympyrässä. Haluan ylittää kadun ensimmäisenä, koska autolla pääsee nopeammin perille kuin jalkaisin ja koska autojen kuuluu mielestäni antaa tietä jalankulkijoille ja harvemmin päin vastoin. Purkautuessani bussista kävelen todellakin sumeilematta suojatielle ja oletan valkoisten raitojen suojelevan minua, niin ne ovat tähän asti tehneet. Siellä edempänä en kyllä myönnä maleksivani kadun yli, se ottaa päähän jo ihan kanssajalankulkijanakin, sillä seepranraidolla liikkuessa on oltava nopea, se on kohteliasta. Ja niin äitini opetti. Kohteliaita ovat hekin, jotka meille antavat tietä, tai joiden on liikennesääntöjen vuoksi annettava.

Kohteliaisuus synnyttäisi varmaan kohteliaisuutta. Tai sitten lait synnyttäisivät sitä. Ruotsissa ja Virossa on erittäin mukava tuntea itsensä kuninkaalliseksi, kun jo tien ylitys ajatuksen pulpahdettua mieleesi, autoilijat tuntuvat hiljentävän ja ottaessani askeleen kohti suojatietä, he pysähtyvät. Australiassa oli sitten päin vastoin. Siellä kyltit kehottivat jalankulkijaa varomaan autoja siis antamaan tietä autoille. Kohteliaisuus ei olisi synnyttänyt kohteliaisuutta vaan päälle ajoja tai vähintään viuhuvia keskisormia. Pari vaaratilannettakin tuli, kun hyppäsin eteen tavoilleni uskollisena, mutten ollutkaan tasavertoinen vaan alempi arvoinen. Onneksi opin nopeasti maan tavoille ja odotin vuoroani.

Talven tullessa, mikäli olette kestäneet lukea tekstin tänne asti, haluan myös huomata pimeyden ja pimeässä näkymisen problematiikan autoilijan ja jalankulkijan kannalta. Luin pari päivää sitten Hesarista jutun "Puolet jalankulkijoiden onnettomuuksista suojateillä sattuu loka-tammikuussa", linkki juttuun, jossa haastateltava kuvasi miten pimeän tultua autoilijan on välillä yksinkertaisesti mahdotonta nähdä jalankulkijaa katuvalaistuksesta huolimatta. Suosittelen lukemaan tekstin, se on hyvä muistutus ajankohtaiseen asiaan. Jalankulkijahan toki näkee auton ja olettaa näin, että autoilija havaitsee myös jalkapatikkalaisen. Tadaa! Jalankulkija, hänhän havaitsee auton valot ja miten ollakaan hurjastelee usein itse täysin pimeänä. Juju siis olisi ikiaikainen heijastimen käyttö, sillä ajajan näkökulmasta miten muuten voidaan olettaa, että mattamustiin pukeutunut, sulavasti liikkuva asfalttien partaveitsi on mahdollista havaita turvallisen matkan päästä eikä vasta siinä vaiheessa kun hän karjuen hyppii sivuun puskurin edestä tai kirkuen mätkähtää konepellille?! Pyöräilijätkin ajavat edelleen usein valoitta ja ilman heijastimia ja ilmestyvät eteen tyhjästä, kun on juuri kääntänyt katseen vastakkaiseen suuntaan varmistaakseen tyhjän tien. Se ei ole mahdollista, ei niissä tilannenopeuksissa, missä taajamassakin kaaran eteen pystyy ilmestymään. Pieni valonpilkahdus auttaisi paljon, tätä ei sano enää pelkkä mainos vaan Liikenneturvan tilastot.

Jalankulkijan näkökulmasta heijastin on kova, kolisee sporassa seiniä ja istuimia vasten, jää kiinni ihme paikkoihin ja väärälle korkeudelle kiinnitettynä hakkaa kävellessä kättä vasten. Just tänään koin kaikki noi! Ja haloo autoilijat, mähän oon tässä ja kun mä tiedän olevani tässä, mut myös nähdään. Koko olemukseni huokuu kosmista energiaa, joka loistaa kirkkaasti ja varoittaa nelipyöräisiä kanssaliikkujia olemassaolostani. Jea right! Vaikka kuinka se olisikaan kätevää, tiedän tähän itsekin sortuvani.

Toivottavasti en joudu kirjoittamaan jatkoa tähän tekstiin sairaalasta tai poliisiasemalta, mutta ekaa voin ehkäistä sillä kovalla riipulla ja toista vaikka letkeämmällä radiokanavalla. Lupaan yrittää kaikkeni.

Istua ja kuolla

Istumisen ja aikaisen kuoleman yhteys on nyt niin kuuma aihe, että äitinikin ottaessa aiheen puheeksi puhelun aikana päätin aloittaa pienen ihmiskokeen. Äitini pohti, että voisihan sitä vaikka ohjelman mainostauoilla nousta seisomaan ja vaikka askeltamaan paikallaan. Jos äitini aikoo parantaa terveyttään, niinpä minäkin! Päätin testata kuinka helppoa on kotona paljon aikaa viettävälle pysyä pystyssä eli seisovassa asennossa tällaisena perus-torstaina.

Ensimmäisen esteen luovat heti kättelyssä pyödät, sillä niiden mitoitus on perinteisesti tehty istuvalle ihmiselle. Seisoessa ei vaikkapa pöydällä olevan tietokoneen näppäily ole niinkään helppoa vaan on kumarruttava jyrkkään etukumaraan, mikä taas tuntuu selässä. Mitä, jos nostankin toisen jalkani tuolille ja nojaan ylävartaloni reittä vasten? Toiselle puolelle lantiota syntyy näin ainakin yhtä syvä kulma kuin istuessa ja verenkierto lonkkataipeessa estyy, mutta toivottavasti vaikutus on vain puolet normaalin istumisen vaikutuksista elinikään onhan kyseessä vain toinen jalka. Tai onko istumisen vaaroissa edes kyse lantion asennosta ja verenkierron vaikeutumisesta vai selkärangalle aiheutuvasta paineesta? Kumpi vaan, yhdellä jallalla ei koneen ääressä jaksa kauaa tasapainoilla. Istun tuolille.

Seuraava tehtävä on onneksi ruoanlaitto kellon käydessä lounasaikaa, edessä on siis paljon mielekästä seisomista! Pilkon, huuhdon, lataan uunin ja tiskaan aamutiskit... Soseutan, sotken ja tiskaan hieman lisää, mutta kuumaa lautasta en ala pidellä kädessäni toisella syöden. On siis pakko taas istua hetkeksi. Sitten saa taas seistä ja tiskata! Seuraavaksi keksin, että siivotessa tulee myös harvoin istuttua, joten järjestelen vaatteitani hyllyille ja menen laittamaan kylppärin kaapin uuteen uskoon. Seisomista - tai istumatonta aikaa - kertyy huomaamatta. Mutta loputtomasti ei viitsi siivotakaan, uskottelen siis, että lattialla istuminen, parhaimmillaan jalat ristissä on paljon parempi tapa kuin tuolilla istuminen. Vaikka, hmm, enemmänhän tässä jalkojen verenkierto estyy. Pitäsisiköhän sitä alkaa maata? Risti-istunta alkaa pian ottaa polviin, mutta vatsallaan maaten surffailu olisi mahdollista. Mainokset on kolahtaneet postiluukusta jossain vaiheessa, joten nousen taas ylös ja ne lattialta noukittuani jään saman tien seisomaan ja selaamaan läpi alennukset ja oman kaupungin osan kuulumiset. Toivottava on, että on paljon mielenkiintoisia juttuja. Jossain vaiheessa seisominenkin vaan alkaa tuntua jaloissa ja päätän palata istumaan tietokoneen ääreen. On harrastettava lisää työnhakua...

Tunnin kuluttua jalat valtaa taas levottomuus, on pakko nousta ylös. Jos vaikka ottaisi hieman suklaata ja katsoisi vähän tv:tä. Sopivasti sieltä tulee parikymmentä minuuttia 90-luvun nuoriso-ohjelmaa, joten seisahdun nojailemaan seinään suklaata napsien. Parikymmentä minuuttia jaksan taas seistä paikallani. Se ei ole ihan helppoa, jalkaa saa vaihtaa tiuhaan. Niinpä vaihtaessani kanavan Australian Master cheffiin, istun lattialle ja toivon, että tämä muka väljempi istumisasento olisi terveydelle parempi verrattuna tuolilla istumiseen. Ainakin selässä tuntuu mukavammalta ja ryhti pysyy paremmin. Iltaa on vielä jäljellä ja ajatelin vaihtaa asentoani ainakin puolen tunnin venyttelyn ajaksi, ehkä voisin hetken kokeilla sitä makaamistakin. Melkoista pomppimistahan tämä päivä on ollut. Huomaan, että seisomista voi yrittää suosia, mutta istumista ei voi välttää.

Summa summarum: kotona seisominen on tällä sisustuksella kuitenkin aavistuksen haasteellista. Pitäisi olla seisomisen mahdollistava korkea pöytä, jonka ääressä voisi syödä, nettailla ja lukea lehdet, seisonta-aika lisääntyisi varmasti huomaamattaan. Ja seisomiseen tottuessa sitä jaksaisikin paremmin. Kodin ulkopuolella olen yrittänyt suosia kävelyä paikasta toiseen liikuessani ja yleisissä kulkuneuvoissa valitsen seisomapaikan istumisen sijaan. Spårissa on muunmuassa todella mukava seisoa niiden seinää vasten taittuvien istuinten edessä. Siinä on oma suojattu paikkansa ja polvitaipeet nojaavat kivasti istuimen pehmustetta vasten. Ja tilaa jää suuremmalle määrälle ihmisiä...

Iltapäivätee

Kävin tänään kaverin kanssa iltapäiväteellä Strinbergillä ja rooiboksen kylkeen tilasin tyrni-macaronin. Leivos tuotiin pöytään hienosti hopeamaljassa, missä se tosin näytti kovin yksinäiseltä. Olisi voinut tilata kaksi, tai enemmänkin... Mutta yksikin on aina ihana! Leivos oli ilmava, sisältönä valkosuklaalta maistuvaa moussea. Huh... Ja teekin seurana oli varsin hyvää.

Cafe Strindberg on mielestäni oonistunut luomaan erinomaisen kahvilan siirryttyään Marimekon liikkeen tieltä sivuun. Terassi on ehkä pienentynyt, mutta sisällä vallitsee raukea tunnelma nojatuoleineen, rauhallisine sävyineen, pöytiintarjoiluineen ja maltillisine juomahintoineen. Toista se on kuin vasta avatussa Strasbucksissa Akateemisen kulmalla, missä jono kiemurteli Espan puolella olleelta kassalta pitkälle kirjakauppaan sisään. Hämmästelimme nuorten kahvin (tai pirtelönhimoa) hetken ikkunoiden ulkopuolella ja kävelimme suosiolla sinne toisen S:ssän luo...
 
Tukholmassa kävijää saattaa ilahduttaa ja ihmetyttää, että Grev Turegatanilla (numero 15) on Pariisilaisen huippumacarontalon, Laduréen oma kauppa! Pysähdyin eilisen sateessa Tukholman kadulle asian huomatessani, mutten kuitenkaan astunut sisään. Nyt harmittaa, vaikka vielä eilen en ollut ihan varma Laduréen loistostatuksesta. Mielestäni muutkin tekevät huippuleivoksi, Ladurée vain himoitsevat paketoida ja brändätä tuotteensa paremmin. Mutta mikä macaroneissa on niin ihanaa, ken sen osaisi kertoa?

Pikkujoulutunnelmissa!

Koska on perjantai ja pikkujouluaika postaan heti jotain pirteämpää eli vuoden ensimmäiset pikkujoulut!!! Nyt en jäänyt kotiin uikuttamaan vaan pistelin vanhempien luokse illanviettoon.

Erilainen glögijuoma saatiin aikaan käyttämällä ranskalaisen cocktailsekoitustaidon apuja eli Kir Royale-reseptiä... Lasin pohjalle hieman tiukkaa glögiä ja päälle kuohuviiniä tai shampanjaa. Meillä oli maistelussa mustikkainen Loimu 2010 vuosikertaglögi ja varsin makea Asti-kuohuviini, joiden yhdistelmä sai suupielet kohoamaan hymyyn! Hyvä vaihtoehto on kuiva kuohuva, josta saa sopivan makean glögin avulla. Glögidrinkit siis kehiin tänä vuonna.

 Enää ei glögiä ole pakko lämmittää vaan sen voi nauttia raikkaana cocktailina. Sopii hyvin lämmitettyihin taloihin.

;)

Ja illan pettänättömänä seurana oli popcornit ja todellakin vuoden 2011 hauskin komedia, ranskalainen Koskemattomat. En ihmettele enää, että DVD:tä saa jonottaa kirjastosta kuukauden, sillä odotus on taatusti arvoisensa. Leffan aihe on kuin tosielämän sitruuna, mutta kuin ranskalaisessa leipomossa, siitä on taiottu ihana leivos! En kommentoi enempää, leffa on katsottava - ja naurettava - itse läpi.

Onko sallittua sanoa, nauttivansa työttömyydestä?

Saanko myöntää nauttivani tästä hetkestä, kun ei illalla ole puristava kiire nukkumaan tai aamulla suihkuun? Kun voin valvoa leffaa katsoen, toteuttaa itseäni keskellä päivää ja käydä aamulenkillä kaikessa rauhasssa. Saan kai sanoa niin, koska minulla on silti pyrkimys työllistyä? Käytän aikani hyödyksi, pohdin enkä syrjäydy. Ainakaan tietoisesti. Olen mielestäni ansainnut vapauden, sillä kaikesta huolimatta herään joka aamu 8.15, käyn lenkillä ennen aamupalaa enkä jätä mitään näkyvää kiveä kääntämättä työnhaun suhteen. Enhän... Elän oikeastaan kuin olisin töissä. Se, mitä teen puolen päivän jälkeen, työnhaun loputtua, on sitten omaa aikaani vai mitä? Voin vaikka nauttia lenkkimakkaralta maistuvasta kahvistani tai selata nettikauppoja - mitään ostamatta, toki. Tai singahtaa kaupungille kaveria tapaamaan. Mutta saako työttömyystuella ostaa erikoiskahvin? Tai matkustaa Ruotsiin? Elämäähän tämäkin aika on, odotusta, toivomista, yrittämistä, mutta elämää.
Jotenkin tästä kun osaisi ottaa kaiken irti, kehittyä ja olla avoin. Tämähän olisi mahtava tilaisuus keksiä se, mitä oikeasti haluaa, kun on kerrankin aikaa! Kolme kuukautta tätä on nyt kulunut, mutta kuten lehdet kirkuvat, kaikki ottaa nyt aikansa.

Kun sitten hypätään kymmenen vuotta eteenpäin, saanko silloin sanoa nauttivani vaikka myyjän ammatista ja toteuttavani itseäni vapaa-ajallani tarpeeksi, niin ettei koulutukseni, maisterin arvoni, hämää minua yhtään? Tai saanko jämähtää työelämässä turvalliseen vakuutussihteerin ammattiin, vaikka minulla olisi koulutuksen takia mahdollisuus, koulutuksen suoma oikeus ja vastuu edetä vaikka miksi johtajaksi. Voiko kaikista tulla johtajia? Haluavatko kaikki johtajiksi? Mielestäni eivät. Ja niin monesta ei edes ole johtajiksi! Työkkärissä on kyllä oikeus kieltäytyä koulutusta vastaamattomista töistä, mutta omasta halusta sellaisia voi ottaa vastaan. Pestauduttuani Hullujen päivien myyjäksi tokaisi kaveri Facebookissa "Maisterina työllistyt?". Niin, että olisiko mielummin pitänyt jäädä kotiin istumaan?! Ja pitämään rimaa ylhäällä??!! Ihme ajattelua. Ja joulukukat saa kans tulla ostamaan multa. Voitte vaikka asioida ranskaksi, niin voin tuntea olevani koulutusta vastaavassa työssä.

Vakituista työtä hakiessani totesin viimeksi haluavani jotain, missä vaaditaan koulutusta. En ole päästänyt siitä vielä irti, mutta paneehan tämä odotus pohtimaan asiaa laajemmin. Vuoden vaihteeseen annoin silloin itselleni aikaa, kaksi kuukautta vielä. Ja kuten Hesarissa haastateltava totesi, usein humanisti vain odottaa työhakemusta, jossa haetaan humanistia. Niitähän ei tunnetusti ole eikä tule. Ympyrä sulkeutuu. Miksikäs sitä halusikaan yliopistoon mennessä? Tai sitä ennenkin...

Tummanpuhuvaa keitosta

Halloween ja Pyhäin päiväkin menivät jo, mutta niiden haamu oli jäänyt leijailemaan vanhempieni keittiön ylle. Äitini valmistama punakaali-jauheliha-keitto ainakin oli selvästi saanut vaikutteita kyseisistä juhlista... Villiä eikö! Maku oli väristä huolimatta kohdillaan, lämmittävä keitto kuuluu syksyyn. Pohdimme myös, että olisipa ollut hauska tarjota soppaa suvun nuorimmille, olisi varmaan uponnut aitona noitakeitoksena.

Ennen tätä hurjaa lounasta kävimme tsekkaamassa Itäkeskuksen uuden Stockmannin ja juomassa pitkästä aikaa kunnon lattet Robert'sissa. Stockan uusi sijainti varmasti elävöittää ennen hieman unohtunutta Itiksen laajennusosaa ja saihan tavaratalokin ihanan siistit ja uuden hohtavat tilat. Herkku oli hyvin herkullinen, kosmetiikkaosasto valoisa... Ympyrän muotoon rakennettu sisutus johdatti myös helposti ostoksille, mutta tilaa tuntui olevan hieman entistä vähemmän. No, sen korvaa toimiva ja tuore ulkoasu. Ja tokihan ihan kaikkea ei oltu vielä ehditty muuton jäljiltä purkaa esille. Näin sitä ehtii tällaisiin rientoihin, uudistusten avajaisiin, melkoista. Ja kirjastossa ehtii syventyä lehtien lukuun... Siinä muuten muistettavaa, eli miksi tilata lehtiä kotiin, kun niistä voi käydä nauttimassa rauhallisessa ympäristössä. Tähän asti olen huomannut parhaat lehtivalikoimat olevan Rikhardin kadulla, Itäkeskuksessa sekä Töölössä.

Radioteatteri esittää, ja minä kuuntelen

Enpä ole ennen kuunnellut radioteatteria, keskittynyt kuunnelmiin tai lukenut kirjaa korvillani... Tänään oli tehtävä ensimmäinen kokeilu, sillä Ylen 1-radiokanava esitti ensimmäisen osan Albert Camus'n kirjasta Sivullinen tehdystä kaksiosaisesta kuunnelmasta. Camus on ranskalainen kirjailija ja Sivullinen oli graduni aihe, joten syytä radion avaamiselle juuri tänään oli mielestäni juuri tarpeeksi. Camus'n syntymästä on myös tällä viikolla kuluneeksi sata vuotta, osansa juhlaan silläkin! Isoa osaa kuuntelun tärkeydessä näytteli se, että olen opiskellut kirjaa niin monta kertaa niin alkuperäiskielellä kuin suomeksi, vihannut suomennosta, rakastanut Camus'n hienovaraista tarinaa, pohtinut ja pyöritellyt. Nyt kun opinnoista on aikaa, huomaan olevani hieman erkaantunut nipotuksesta ja voin nauttia tarinan tarinana, en edes muistanut jokaista käännettä. Hups, hyvä kertaus siis.

Jokainen, joka on lukenut kirjan ja nähnyt sen jälkeen tekstin pohjalta tehdyn elokuvan tietää dilemman, mikä syntyy, kun lukiessaan on hahmotellut päässään tarinan päähenkilöt, paikat ja tyylit, ja leffan nähdessään sen "todellisuus" poikkeaa omasta ideasta. Päähenkilö onkin brunetti! En ole nähnyt Sivullisesta tehtyä elokuvaa, haluaisin kyllä, sillä kuunnelma jotenkin valmisti päähenkilö Mersault'n kohtaamiselle. Olen nyt kuullut hänen äänensä. Samanlainen kolahdus todellisuuteen äänen kuuleminen ei kuitenkaan ollut kuin leffan näkeminen yleensä on, ääni oikeastaan vain loi lukukokemukselle täysin uuden ulottuvuuden. Seuraava askel voisi olla kuulla hänen puhuvan ranskaa... Melkein jännittää jo! Mutta elokuva kimaltelee myös listalla. Kirjaston valikoimissa ei tosin leffaa löydy eikä liioin ranskalaista kuunnelmaakaan, ne jäävät metsästettäviksi tuonnempana.

Mutta nyt itse kuunnelmaan, se nimittäin herätti jänniä ajatuksia. Päähenkilö on kirjassa mies, jota esitti luonnollisesti myös mies-kertoja puhuen myös minä-kertojan osan. Ääni oli sopivan tumma, välinpitämätön, Camus'n tyyliin hienosti sopiva. Muut äänet sopivat mielestäni myös henkilöillensä. Huomaan kuitenkin, etten ehtinyt kiinnittää niinkään huomiota tällaisiin perusasioihin, koska toteutus oli onnistunut. Aloinkin saman tien kiinnittää huomiota muihin seikkoihin. Ensimmäinen pohdinnan aiheeni oli kuinka paljon tekstistä loppulta luettiin ja kuinka paljon kirjassa kuvailtuja esimerkiksi ääniä kuvaavia rivejä oli toteutettu oikeina ääninä. Niitähän ei kuunnelmassa tarvitse kertoa vaan ne voi ihan oikeasti tehdä kuulluiksi. Ilmeet, eleet ja liikkeet taas suurimmaksi osaksi on kerrottava, ellei kyseessä sitten ole henkilö, joka lähestyy toista, jolloin liikkeen ja lähestymisen voi kuvata esimerkiksi lähestyvin askelein. Ääniä kuullessani aloin myös pohtia, miten Camus oli kohtausta kuvaillut. Lukiko kirjassa taustalla aaltojen loiskuvan tai portaiden narahtavan kyseisen äänen kuullessani. Kuinka yksityiskohtaisesti tilanne olikaan kirjassa kuvattu? Pelkkään kuuntelemiseen en siis voinut vaipua vaan jokaista ääntä ja sen tarkoitusta juonen kannalta oli analysoitava.

Kuunnellessa huomasin myös rytmin tärkeyden ja muistelin miten itse rytmitin lukuni tai kohtausten painotuksia, kuunnelmassahan ne on valinnut joku muu eli ohjaaja, lukijan sitten saattaessa ne eloon. Tarinan tuntiessaan rytmin vaihdos luo romaanille ja tarinalle ihan uuden ulottuvuuden. Mikä kohta onkaan jonkun muun mielestä tärkeä? Missä kohtaa mies-ääni syvenee tai pitää merkittävän tauon? Onneksi en takonut radiota hokien, ettei se noin pidä mennä! Se meni nimittäin kuten mielestäni pitikin. Mutta ilman juonen tuntemista ei kaiken analysoinnin välistä olisi kuunnelmasta kyllä jäänyt mitään mieleen! Innostava kokemus tämä oli, muitakin jo luettuja kirjoja olisi kiinnostavaa kokea uudeksi tällä menetelmällä.

Oletteko te jo lukeneet korvillanne eli kuunnelleet kirjojanne?

Sivullinen osa yksi uusintana huomenna kello 19.03 ja toinen osa 10.11. ja 11.11., ja tietty netissä.

Elämän ruuhkavuodet

Kirjoitin joskus parikymppisenä päiväkirjan tapaiseen

Mitä jos on elämän ruuhkavuodet 

- ja on ihan hiljaista.

Muistan miettineeni naista, koska olen itsekin nainen, joka on reilusti kolmikymppinen, mutta ei aiemmista kuvitelmistaan huolimatta elä parisuhteessa, jolla ei ole vielä lapsia, jolla ei ole elämässään sitä kiirettä, joka kolmikymppisen elämään kuuluisi. Naista, joka ei elä hedelmällisimmän, parhaan ja tuotteliaimman ikänsä mukaisesti. Ajatus oli pelottava, ei sen takia, että joutuisin itse siihen, mutta sen kannalta, mitä nainen tässä tilanteessa, ja iässä ajattelisi. En muista olleeni huolissani siitä, että itse joutuisin kyseiseen tilanteeseen, en kai uskonut, ettei kymmenen vuotta riittäisi... Enkä kyllä silloin, kuten en nytkään, tunne kutsumuksekseni perhe-elämää ja lapsia kohtaan. Tunnenko silti hieman tarvetta määritellä itseäni sitä kautta mihin olen elämässäni tällä perhe- ja ura-akselilla päässyt ja mihin olisi jo pitänyt päästä? Eihän tässä ole näköpiirissä parisuhdetta... Ei edes duunia. Ei sitä unohtaakaan voi, aina niitä mahdollisuuksiaan miettii. Ja tuota "ruuhka-aikaa", ja tätä tämän hetkistä hiljaisuutta.

Jos mietitään tietokirjamaisesti, tämä elämän ruuhka ajoittuisi varmasti niinkin laajalle kuin 20-50 ikävuoden ajalle. Siinä haarukassa käydään muut kuin pakolliset koulut, löydetään kumppani, ostetaan koti, johon perustetaan perhe, luodaan uraa ja ehditään mahdollisesti saattaa lapsetkin pois kotoa tai ainakin itsenäiseen elämäntilaan. Näin se jonkin normin mukaan menee ja näin se parikymppisen mieleni mukaan juuri meni. Tanssi tähtien kanssa-ohjelmassa Jenni Pääskysaari siteerasi Raakel Lingneliä ja totesi kuinka on tosiaan hienoa, kun on tässä iässä ja voi katsoa taaksepäin todeten, ettei elämä onneksi mennyt niinkuin nuorempana suunnitteli. Raakel oli juuri ennen tätä kommentoinut, miten itse kaksikymppisenä oli suunnitellut, ettei hankkisi perhettä nuorena, matkustelisi vain ja kokisi kaikkea villiä ja uutta. Hänellä elämä meni toisin, ja hän löysi puolisonsa ja tuli ison perheen äidiksi. Hänellä oli yhdenlainen suunnitelma ruuhkansa toteuttamiseen, mutta hän löysi toisen. Pääskysaari ei kommentoinut omia, muuttuneita suunnitelmiaan tarkemmin. Molemmat olivat kuitenkin elämiinsä tyytyväisiä.

Pohdin aikanaan myös vahvasti miten ulkoa asetetaan elämälle - hyvälle ja hyväksyttävälle - tietyt tavoitteet. Kolmikymppisenä sitä olisi tosiaan oltava uraputkessa, suhdeputkessa, perhe vähintään mielessä ja sormus hyvin lähellä toisen taskussa... Ja miten murtunut sitä nainen olisi, jos tätä ei elämässä olisi. Miten mahdotonta olisi elää kaikkien muiden eläessä ruuhkavuosiensa ruuhkaa! Onneksi muiden hiljaisista ruuhkavuosista saa nykyään lukea joka paikasta. Näin ei kai ollut 2000-luvun huumassa ja nousun johteessa, silloin syrjäytyminen oli muistaakseni jo otsikoissa, mutta yleensä nuorison tulevaisuus näytti valoisalta. Ja valoisaltahan kaikki edelleen näyttää, aina ja niin kauan kuin niin itse ajattelee! Tuntuu välillä, että olen hautautunut noiden laina-DVD:den taakse ja pyydän välillä serkkua Ikeaan heittäen olevani jo epätoivoinen työtön ja erakoituvani täysin. Ei tämä ole täysin valhetta, muttei täysin tottakaan. Yksinäisyydestä täytyy jossakin määrin nauttia, jotta siihen jaksaa jäädä ja työttömyyden putken pää saattaa olla jo huomisen kohdalla. Se ruuhka ja ruuhkan tarve onkin lopulta ympäristön määrittelemä, mutta aina oman itsen hyväksymä. Ajatelma, että kyllähän munkin nyt jo pitäisi... Mmm, pitääkö,  jos ei haluu? Senkin joku on jo sanonut ennen minua, mä vaan vahvistan, ei tarvi. Siis uskoa muita vaan olla itselle rehellinen.

Hyviä leffoja riittää...

Vitsi hyviä leffoja todella riittää. Nämä kaksi valitsin taas summassa kirjaston hyllystä ja nautin molemmista. Ennakkoluulottomuutta vain! Leffavuokraamossa alkaa helposti pohtia liikaa, sillä vuorokauden tai kahden lainasta saa maksaa rahaa ja niinhän sitä haluaa osua kerralla naulan kantaan. Juomaksi valitsin Maatilatorilta kunnon Inkivääriolutta, Ginger beeriä, joka tosiasiassa on täysin prosentitonta inkiväärilimsaa. Hitsin hyvää, ken on maistanut kyseistä juomaa joskus englanninkielisissä valtakunnissa... Mmmm!  Viimekertainen ruusulimonadi oli todella sitruunaista eli mielumminkin sitruslimsaa pienellä ruusun vivahteella, mutta tämä inkiväärijuoma maistuu todella kuten pitää eli vahvasti inkivääriltä.

Näin meni taas yksi viikonloppu. Ja pian saa alkaa pohtia joulua... Huh! Mutta onhan sitä ennen vielä projekteja, työnhakua unohtamatta.

Kehotyyppini ruokavalio

Aloitin Suomeen palattuani niiden kymmenen ekstra kilon kauhistuttamana ruokavalioremontin ja päädyin vanhasta muistista Michel Montignac-ruokavaliolle. Se olis kai nykyään sama kuin karppaus, mutta inhoan tuota sanaa syvästi, joten olen paljon mielummin Montignac-ruokavaliolla, ja sopivissa tilanteissa vaikka keliaakikko, mutta kieltäydyn karppaamasta! No idea on sama, vähän hiilihydraatteja ja runsaasti kasviksia rasvan määrästä niin kamalasti välittämättä. Tosin rasvakin on kasvirasvaa, hyviä öljyjä, pähkinöitä tai juustoa. Olen noudattanut ruokavaliota vuosia sitten, pudottanut painoa, mutta myös viettänyt elämäni ainoan flunssattoman talven. Se jäi mieleen, kun pienintäkään nuhaa ei ilmaantunut muiden pärskiessä ympärillä.

Australiassa yhden perheen liikunnan himoinen äiti tutustutti minut kehotyyppeihin, joita on kolme. Lyhyesti sanottuna tyyppi yksi ei liho söi hän mitä vain, tyyppi kaksi lihoo, mutta pysyy ihanne painossaan kohtuullisella harjoittelulla ja saa lihasmassaa iisisti. Tyyppi kolme lihoo helposti, mutta laihtuu hitaasti. Jeps. Katson sopivani noista kolmesta tähän viimeiseen eli numero kolmosen alle. Tutustuttuani kehotyyppeihin lähemmin hogasin, että kolmosille vähähiilarinen dieetti on suositeltu ja kokemuksestani se on myös toimiva. Painoa ei ole järkyttävästi pudonnut, mutta kehon koostumus on sopusuhtaistunut. Suurimpana yllätyksenä, oikeana superbonuksena tai valtavana osinkona tuli pirteys! Olen aina ihmetellyt, miksi olin ennen pitkin päivää väsynyt, haukottelin välillä tauotta, vaikka olin nukkunut hyvin, muistanpa nuokkuneeni luennolla etupenkillä ja opettajan siitä puheensa päätteeksi huomauttaneensa... Tahto taisteli nukahtanista vastaan, mutta silmät vain painuivat kiinni (väsymys on kolmoskehotyypin yleinen vaiva). Uusi ruokavalio on kuitenkin tämän ärsyttävän vaivan hävittänyt. En haukottele enää pitkin poikin, en valittele etten jaksa tehdä jotain tai ei huvita vaan usein virtaa on riittämiin kuten olen huomannut uuden kokkailu- ja leipomisintoni myötä. Viimeisenä tuli uunista ulos macaroneja, joita en tosin taida enää toiste kokeilla vaan pysyn ihan ostoherkuissa. Ja sokeriahan Montignac suosittaa karttamaan, mutta low carb-ruoalla makeanhimo kokemuksieni mukaan katoaa itsestään. Siinäpä jo toinen tervetullut bonus.

Ruokavaliosta kodinhoitovinkkiin!

Sitten kun olette päättäneet luopua sokerista tai sitä ei ole tullut kaivattua enää viikkoihin, tulee tässä kodinhoitovinkki, johon sen kaapissa seisovan sokeritopan voi käyttää. Pesin eilen kylppärini lattian todella pitkästä aikaa ellei jopa ekaa kertaa yhdeksään vuoteen kontallani hinkaten ihan puhtaaksi. Miksiköhän vasta nyt, mm-m, hyvä kysymys! Kaakeleissa oli pinttynyttä, kynnellä irti lähtevää ruskeaa likaa, jonka halusin irti. Eka koitin Vimillä ja hankaussienellä, mutta muutaman laatan jälkeen järkyttävä painaminen ja hinkkaaminen alkoi ärsyttää. Kuten tiedätte, lattian kuuraus ei ole se helpoin homma. Tässä kohtaa keksin, että sokerillahan voi helposti kuurata hellan levyjen mustuneita reunuksia, joten miksi ei pinttyneitä kaakeleita. Sirottelinkin siis sokeria vimisille kaakeleille ja johan tuli jynssäämisestä helpompaa! Sokerikiteet tehostavat hankausaineen likaa irrottavaa ominaisuutta, mutta sulavat kuintenkin pois ennen kuin ehtivät alkaa naarmuttaa pintaa. Jep, eli sinne voitte ne turhat sokerit nyt käyttää, kodin puhtauteen! Peffan lihaksetkin kiittää harjoituksesta.

Sofi Oksanen osaa...

Huh. Tässä on kaksi hyvää valintaa, suosittelen nauttimaan ne yksin, mutta yhtäaikaisesti. Molemmissa on tummia sävyjä, yllätyksiä ja toivoa lopussa. Puhdistus-kirjaa en ole vielä lukenut, sillä kun se ilmestyi en kiinnostunut kaikkien hössöttämästä ja ilmeisen raa'asta historian kertomuksesta. Tänään sain sattumalta lainaksi kirjan pohjalta tehdyn DVD:n ja tajuan olleeni väärässä. Tarinassa ei ole yksioikoisesti kyse historiasta vaan juuri kannessa kuvatuista rakkaudesta, petoksesta, ja monista uhrauksista. Se on kaiken realistisen ajankuvan lisäksi kuvaus ihmisen psyykestä, rakkauden kamalasta ja välillä julmasta voimasta, pelosta, ihmisen sitkeydestä ja määrätietoisuudesta. Loistavat näyttelijät, kuvakulmat ja koko elokuvan kerronnallinen toteutus olisivat mielestäni ansainneet Oscarin, ehdokkuudenhan ne jo saivat. Tämä ei ole kuitenkaan sellainen tyypillinen silmät auki repivä itkuvirsi, joka leffamaailman suuren palkinnon saa. Tämä on hienovaraisempi ja siten jälkensä jättävä. Ehkä seuraavaksi on tartuttava kirjaan...

Talven viettelys

 Ei auta, mutta ei se rumakaan ole, talven saapuminen. Sen sijaan, että pistelee kaulaliina suun edessä ja määränpää mielessä eteenpäin, voi jälleen alkaa seurata talven vyörymistä tänne Pohjolaan. Niin, kukapa ei olisi tätä huomannut...

 Lätäköiden pinnat oli rikottu ;)

  

 Vai olenko vain muka unohtanut kuinka kylmä on kun on kylmä? Ehkä olen, mutta sitten täytyy suljinta painaa aavistuksen nopeammin.

 

Pilvetön taivas on aina yhtä upea.

Lauantaille

 

Tänä iltana on kyse hyvistä leffoista ja Fentimans ruusulimonadista. Olen hulluna ruusun makuun, tuoksuun ja hyviin leffoihin... Limsaa löytyi Prisman Maatilatorilta, seuraava liike on ruusumacaronit, tai ehkä ruusumarmeladit, joku päivä.

 Olen myös löytänyt pitkän tauon jälkeen kirjaston dvd-hyllyt. Kun ei tarvitse maksaa vuokrauksesta, tulee otettua pari varmaa tapausta ja jonkun villin kortin. Tulee löydettyä timantteja. Katsoin jo Daniel Graigin tähdittämän Välähdyksiä menneisyydestä, seuraavaksi haluan jaksaa katsoa vielä Meryl Streepin tulkitseman Rautarouvan. Jatkan huomenaamuna, jos ei muuta. Vaikka sunnuntaisin tulee banaanipannarien kanssa nauttia Australian remontoijia ja heidän ihanaa aksenttiaan.

Muistin myös jälleen, miksi ostin hienon kameran... Nautinnollista viikonloppua!

Kannelmäki kaarella

On se melkoista, ajan kulu ja lapsuuden ikonien muuttuminen, mutta missä välissä Kannelmäan Maxista paisutettiin tuo uusi, muhkea Kaari? Avajaispäivänä oli kaaret asiakkaita väärällään, mutta kahvi loppui ja Tähkä lavalla vasta 18.30... Sentään nyt saa Punnita ja säästää, valita belgialaisia suklaita Leonidakselta, shoppailla Sokoksella, H&M:ssä tai Garling'silla... Kuka olisi uskonut muutama vuosi sitten. Jouluruuhkat voitanee uskoa jo näin etukäteen! Onneksi ajojärjestelyt ovat matkalla suunnittelupöydältä toteutukseen.

Niin se aika kuluu. Tämä pohdinta olisi tullut aiemmin, jos olisin aina asunut Leppävaaran Sellon (ex-Maxi Market) vieressä. Siitä ajasta on kuviakin, oliskohan jossain kaaressa muutama mustavalko-otos..? Aijai! No ainakin tunnusvärit ovat pirteät! Sitruunan keltaista ja grafiitin harmaata.

 Olimme ajoissa liikkeellä kuten lähellä asuvien kuuluu. Pitihän se uusi katsastaa, jo puoleltapäivin oli vilkasta.

Kohtaamisia viikon varrelta

Miten taas vierähti viikko ihan huomaamatta ohi! Olin töissä jonkun hetken, jee ja ehdin kerätä muualtakin materiaalia, ajatuksia, tänne. Nyt maanantaina soivat sulavasti sävelet, kun kävimme äitini kanssa Sulasol ry:n yhteislauluillassa Musiikkitalolla. Joka kuukauden toisena maanantaina on mahdollisuus säestetysti ja esilauletusta nauttia tunti yhteuslaulusta. Alkuun päästäkseen oli ostettava kymmenen euroa maksanut laulukirja, jossa on 250 sivua suomenkielisiä lauluja, suurin osa kai tuttuja äitini ikäisten laulutunneilta kansakoulusta, mutta muita vaatimuksia ei ole. Minä lähdin matkaan meilessäni tavata mielenkiintoisia ihmisiä (siis komeita kuoropoikia), mutta paikalle päästyämme kävi selväksi, että olin ainut alle 50-vuotias! Pariutumishanke meni siis puihin, mutta ei se tahtia haitannut vaan istuin tungoksesta aivan täyteen ahdetun salin portaille ja lauloin kirjasta muunmuassa Karjalan poikii, Varsinais-Suomen laulun ja Puttepossun nimipäivät. Viimeisessä kuulemma yhdistyy joululaulu ja lastenlaulu kätevästi, aina kun on molemmat laulettava. Siis joulukinkun nimmarilaulusta on kuulemma kyse... Itselle tuli kylmät väreet lähinnä siksi, että ihanaa rallatusta ei ollut pitkään aikaan vedellyt, vaikka se oli tarhaikäisenä yksi suosituimmista! Kuukauden päästä taas, lisätietoja täältä.

Muuten viikkoon mahtui ihmettelyä, että Itäkeskuksen kansainvälisessä ilmapiirissä, mutta ilmeisesti Stockan Hullujen päivien kiristämänä kehoitti suomalainen nainen venäläistä kanssasisartaan "painumaan sinne mistä tulikin". Riita syntyi kai liian pitkästä jonotusajasta, venäläistaustainen kun sattui palauttamaan ostostaan ale-huuman kiireisimpään aikaan ensimmäisenä hulluna päivänä. Ei jaksa aina tajuta ihmisten lyhyttä pinnaa... Parempaa tuuria koin hankkiutuessani eroon hiiri-häkistäni, mmmm, sinne meni sekin aikansa tärkeä elementti. Pohdin ensin Tori.fi ja Huuto.net-palveluiden välillä, mutta koska halusin tavarasta eroon mahdollisimman nopeasti valikoitui kanavaksi lopulta tori. Ilmoitus sisään viiden kuvan ryhdittämänä kello 22.06 ja ostaja ilmoitti itsestään seuraavana aamuna kello 9. En olisi ikinä uskonut sen olevan noin helppoa! Ja alle kouluikäinen poika sai tulevalle lemmikilleen asumuksen tilpehööreineen. Ah, onnea sen perheen uudelle jäsenelle.

Ozi ozi ozi, hey hey hey!

Aloha, G'day, welcome!

*snif* Järjestelyissä on aina hommansa ja jännitystä tarjoilujen onnistumisesta, mutta sitten yht'äkkiä kaikki on siinä ja sitten kaikki on jo ohi. Mutta kiitos kaikille eilisestä, oli hienot bileet! Ja sitten vielä alusta, mitä kaikkea sattuikaan... 570 valokuvaa, 18 sukulaista, minä yrittämässä parhaani mukaan selostaa reissuni tapahtumia, paikkoja ja vastailla kinkkisiin kysymyksiin, usein tosin hmm enpä tiedä-vastuksella. Noh, toivottavasti kuvilla sain edes jonkun kiinnostumaan Australiasta matkailumielessä tai ehkä ottaa koneen Havaijille. Mutta pääasia on saada suku saman katon alle aina tasaisin väliajoin.

 

Tietokone pyöritti eka yleisiä Australia kuvia, jotka oli etsinyt netistä ja myöhemmin oli vuorossa omia kuviani.

Ilmapallokeskuksesta löytyi hienoa rekvisiittaa kuten tämä läpinäkyvä maapallo-ilmapallo, johon merkitsin tähdillä reissulla käymäni kaupungit. Myös Aloha-banneri on heiltä.

Union Jack-pallosta sai Aussilipun pienellä askertelulla ja tähtitarroilla. Ei se ashkartelu niin hirveää olekaan?

Sitten pöytään! Ikuinen sini-puna-valko-teema jäi, kun valitsin ruokalautasiksi Australian urheiluvärit eli keltaisen ja vihreän.

Ja tässä sitten kuvia tarjoiluista. Muna-majoneesi-leipiä, joista toisissa oli mausteena currya ja toisissa hieman sinappia. Curry-versiot taisi tehdä kauppansa paremmin, pitää pistää se korvan taa. Myös wrapeissä majoneesi-tonnikala-ohje oli halutumpi kuin kermaviili-tonnikala. Kermaviilin kanssa tosin kävi niin ikävästi, että toinen kahdesta purkista oli pilaantunut eli käyttökelvoton, joten tahnaan laitoin vain yhden purkin kermaviiliä neljää tonnikalatölkkiä kohden. Mausteina pippuria, suolaa ja tilliä, yksinkertaisuus kannattaa. Ja vieläpä kun on kyse brittipohjaisista resepteistä.



Joo, millos kokoonnutaan taas?