Lukemisia

Kirjoitin heinäkuun lopussa Hesarissa olleesta viiden kirja listasta, minkä turvin aloitin lukuharrastuksen uudelleen. Rakkaus niinku jäi lukematta mielenkiinnottomana, Prinsessa, elämää hunnun takana sen sijaan oli hyvin informatiivinen ja avartava kuvaus Saudi-Arabian naisten asemasta ja elämästä.

Listalla viimeinen oli Mitch Albomin Tiistaisin Morrien luona, jossa ALSia sairastava psykologian professori pitää viimeistä luentosarjaa entiselle lempioppilaalleen. Kirjassa käydään läpi elämää ja elämän osa-alueita rahasta ihmissuhteisiin kuolevan, kuolemansa kanssa sinut olevan ihmisen näkökulmasta. Professori on koko kirjan läpi positiivinen, joten itketystä ei päähenkilön puolelta tule, mutta kyyneleet kihosivat ainakin minulla silmiin, kun sain hokea professorin lausunnoille "aivan, just noin ja mitenkähän saisin tämänkin elämässäni käytäntöön". Tämä on kuin pitkitetty kohtaus, papin istuessa saattokodin sängyn reunalle. Nyt reunalle ei istu pappi vaan entinen oppilas ja sängyllä ei makaa elämäänsä surkutteleva ihminen, vaan joku, jolla on antaa eväitä meille eläville, jotka täällä hänen jälkeensä jatkamme. Hänen suhtautumisensa elämään ja kuolemaan on ihailtavaa. Tunteet tämä kirja nostaa pintaan, ainakin jos on jotain pintaan nousemassa.

Anthony de Melloa en myöskään ole unohtanut, vaikka tätä ei mistään listalta löytynyt. Luettuani häneltä viisi kirjaa, kuudes on luonnollinen jatkumo, ja toivon, että kirjastosta löytyisi vielä monta lukematonta matkaa de Mellon maailmaan. Tämän teoksen nimessä on oiva sanaleikki: joko olemme tiellä, joka vie rakkauteen tai jokin on rakkauden edessä, sen esteenä, sen tiellä. Kumpikin sopii kirjan sisältöön, sillä teos sai minut myös hokemaan "hitto aivan, kyllä, just noin" ja pohtimaan, miksi ne hyvät ideat on niin vaikea saattaa käytäntöön tunne-elämässä. Esimerkiksi miten oppisi rakastamaan ripustautumatta, oppisi rakastamaan ripustamatta onnellisuuttaan toisen rakkauden tai oman tunteensa varaan, miten oppia vapaaksi, kaikilla aisteilla tuntevaksi yksilöksi. Tätä etsivää tietä kirjoittaja neuvoo kulkemaan itseään tuomitsematta, myötätuntoisesti ja avoimin mielin, sillä tie itseä ja muita vapaasti rakastavaksi ja avoimesti tuntevaksi on yhteiskunnan asettamien normien kahleessa huomaamattaan elävälle nykyihmiselle hankalaa, kivuliastakin. En halua avata tätä kirjaa pidemmälle, sillä de Mellon kukin ymmärtää omalla tavallaa, omasta tilanteestaan, omasta pohjastaan. 

Tässä siis liikuttavia lukusuosituksia syksyn iltoihin, sillä hankaliin tunteisiin ei auta olla tarttumatta. Kriisi vie eteenpäin, vaikka se ei aina kivalta tunnukaan ja niitä fiiliksiä on paras tarkkailla tuoreeltaan, se on ainoa paikka uudistua ja kasvaa ihmisenä. Virittelen tässä jo seuraavaa postausta parisuhteesta, mutta huh huomaan sen olevan vaikea aihe...

Testi - testing: 16 personalities ja Thyroxin

Itsensä analysointi on mun mielestä loputtoman hauskaa, mutta vielä hauskempaa on saada mielipiteitä muilta. En ole sadisti tai mielistelijä, joka kulkisi kyselemässä "Mitä mieltä olet minusta?" mutta persoonallisuustesteihin minulla on erityinen intohimo. Duunissa muistin pari vuotta sitten tekemäni 16 persoonallisuutta - testin (https://www.16personalities.com/fi) ja pyysin muutamaa kollegaa tekemään sen itsestään nähdäkseni millaisten persoonien kanssa työskentelen. Tulokset olivat ihan paikkansa pitäviä, mutta vasta kun psykologiaa opiskeleva kollegani keksi, että meidän tulisi tehdä testi toisistamme, tuli juttuun aitoa mielenkiintoa. Itse testin tekemällä saa luonnollisesti kuvan millaisena itse, omasta mielestään näyttäytyy maailmalle tai millainen ihminen omasta meilestään on, mutta toisen tehdessä saa ikään kuin ulkopuolisen näkökannan omaan persoonaan.  Kurkistuksen millaisena muut mahdollisesti sinut näkevät.

Itse olen testannut itseni asianajajaksi, hiljaiseksi idealistiksi, ja sellaiseksi kaksi ulospäinsuuntautunutta työkaveria minut myös testin mukaan määrittelisivät. Introvertti kollegani pitäisi minua kuitenkin arkitehtina, kekseliäänä ja strategisena ajattelijana, jolla on suunnitelma kaiken varalle, miespuolinen hyvä ystäväni taas oli klikkaillut tulokseksi protagonistin, jonka on luonnehdittu olevan karismaattinen ja inspiroiva johtaja, joka osaa lumota kuulijansa. Nää kaikki kuulostaa juuri siltä, että ah kiitos kiitos, kun olette sitä mieltä, että minussa on jotain näin yleviä ominaisuuksia! Mutta nyt ei ollut siitä kyse vaan siitä, miten hauskaa on nähdä kuinka eri tavoin erilaiset ihmiset minut näkevät... Millaisena, ja miten erilaisena kuin itse kuvittelen saatankaan näyttäytyä muulle maailmalle. Omasta mielestäni solahdan aika hyvin asianajaksi, mutta kyllä noista kahdesta muustakin tyypistä löytyi paikkansa pitävyyksiä, huolimatta siitä, että luonnehdinnat on tietty kirjoitettu mahdollisimman laveasti.

Saatuaan kolmelta kimmalta tulokseksi innostuneen, luovan ja sosiaalisen aktivistin parahti ekstrovertti duunikaverini olevansa oikeasti herkkä konsuli ja ihmetteli miksemme näe sitä puolta hänestä. Totesimme, että taitaa hänen ulospäin suuntautuva puheliaisuutensa olla niin hallitseva, ettemme ehdi kuoren alle kurkistaa. Aivan samoin vaikuttaa toki, miten hyvin testin tekevä "testattavan" tuntee tai millainen tekijän oma persoonallisuus on. Omaan normiimmehan toista aina peilaamme. Nyt siis itseä ja toisianne testaamaan...

xxx

Sunnuntain kunniaksi ja pitkän himoitsemisen jälkeen tein päiväkahville porkkanakakkua. Olen ollut melkein pari vuotta syömättä turhaa sokeria ja yritän pitäytyä edelleen valitsemallani polulla, mutta joskus sitä vaan on annettava himolle periksi. Jätin sokerin ihmeellisten, päivällä vaivanneiden väsymysten takia, mutta saatuani kuukausi sitten diagnoosin kilpirauhasen vajaatoiminnasta mietin nyt olisiko tämä rauhanen ollut kaiken väsymisen takana... Pala kakkua ei ainakaan aiheuttanut mitään ihmeempää kuin hyvän mielen.

Kilpirauhanen on todella yleinen vaiva Suomessa, meillä se kulkee suvussa. Äidillä ja hänen äidillään on molemmilla ollut struuma eli kilpirauhasen liikakasvua, äidiltä koko rauhanen jopa poistettiin tänä kesänä. Vajaatoiminta ei minua häirinnyt ennen verikokeita, ja syy juuri kilpirauhasen testaamiseen oli sormien nivelkivut eli ei mitenkään kilpparissa tuntunut vaiva. Nyt syön Thyroxinia 50 mikrogrammaa aamussa ja nivelet ovat tervehtyneet ja luultavasti sokerista aiemmin mielestäni johtuva väsymyskin pysyisi poissa, vaikka päättäisin alkaa nautiskella makeaa hieman useammin.

Lääkkeen sivuvaikutuksista yritin lukea etukäteen, olihan tämä eka oikea pitkäaikainen lääkitykseni. Ensimmäisenä päivänä tuli luvattu kuuma fiilis, tokana huomasin nesteiden poiston toimivan vilkastetusti ja muutamana päivänä kurkkussa asui hento kuristava tunne. Hiusten olemme myös äitini kanssa huomanneet ohentuvan, mutta tämäkin on valitettavan usean tyroksiinia nauttivan naisen oirelistassa. Kuukauden jälkeen kehon totuttua hormoniin voin sanoa olevani ainoastaan tyytyväinen, että kilpirauhanen testattiin. Moneen tämä pieni rauhanen vaikuttaa enkä ikinä olisi kuvitellut pääseväni nivelvaivoista kilpirauhashormonin avulla eroon! Tässä seuraava testin paikka kaikille terveyttään epäileville.

Vielä ehti aurinkoon

 
Viikonloppuun kulkee ajatus edelleen, en päästä irti. Kuvat tuo suloa arkeen. Vitsit olen löytänyt lajini, vaikka te olette sen varmasti jo huomanneet. Tahdon vielä nostaa ankkurin, heittää köydet maihin, purjehtia ympäri laajemman ympyrän kuin Itämeren. Tahdon päästä maailmalle, pallon ympäri, jossain vaiheessa sinne tähtään. Mutta viikonloppuna tähtäsin seuran rapubileisiin, vaan bileiden peruunnuttua päädyin Granlandetiin Vuosaaren väylän kylkeen Sipoon ulkosaaristoon.

Purjepiireissä jengi on niin rentoa, että jos ollaan päätetty lähteä merelle, sinne lähdetään vaikka kohde hieman vaihtuisi. Paatti oli sama kuin Kopun mestaruuskisoissa, tällä kertaa miehistönä oli tosin vain kolme ihmistä. Lauantain myräkät mankeloivat hyvin kanttiani ukkosen jyrähtäessa kerran aivan kohdallamme ja sateen piiskatessa rillit sumuun. Mutta vitsit purjehdus oli hienoa menoa ja illalla sauna ja paella maistuivat sitäkin paremmilta.






Ja Granlandet... Kyllä sitä pitäis oma vene olla, että pääsisi useamminkin nauttimaan Helsingin edustan ihmeistä. En voi todeta kuin että veneestä herääminen luukusta pilkahtavan auringon säteeseen on aina yhtä manee elämys. Sitten kun saa vielä pekonia ja kahvia takakannella tyynen meren liplattaessa kylkiin... Huh!




Mietin silti miksei juomapullossani maistu enää Calvados tai miksen juuri nyt voi tanssia Final Countdownia kannen alla... Sen tahdissa meidän piti sunnuntaina nostaa purjeetkin, mutta tuuli ei sitä heti sallinut. Kevyessä, hyvin kevyessä myötäisessä kuitenkin livuttiin kotiin päin muiden huristellessa koneella ohi.

Kohtaa hänet aina itsenään, kiehtovana

Olen jutellut ehkä kymmenen ihmisen kanssa uskosta ja uskonnosta viimeisen muutaman viikon aikana. Olemme puhuneet kunkin omasta mielipiteestä uskoon, Jumalaan, jumalaan, kuoleman jälkeiseen elämään, kaiken alkuun... Mitä vaan tähän aihepiiriin liittyy. Tämä on ollut todella avartava matka, tärkeimpänä antinaan taju miten jokainen ajattelee omasta purkistaan ulos kurkistaen ja miten kaikilta voi oppia jotain. Jokaisella on luonnostaan perusta, mistä ajatukset ponnistavat, siksi onkin niin makeeta jakaa mielipiteitä ja hiljentyä kuulemaan toisten ajatuksia; se on ainoa mahdollisuus oikeasti saada päänsä omasta boksistaan ulkopuolelle.

Ihmiset, joiden en olisi uskonut uskovan, uskovat. Lähipiirissäni on ateisti ja monta empijää. Harva pystyy selittämän mihin he uskovat, mutta jotain korkeampaa useimmat tavoittelevat. Perinteinen ja jokin ihan oma sekoittuvat kauniisti. Ja vaikka itse olen edelleen kriittinen, olen avautunut ymmärtämään, ettei usko ole joko tai, eikä sitä tarvitse kieltää, vaikkei haluaisikaan uskoa. Tuntuu nimittäin, että usein uskoo johonkin, mitä on näkymättömissä, oli se sitten osoitettu Jumala tai jokin laajempi tai suppeampi kokonaisuus. Ja yllättävän useat hiljentyivät hymyillen kysymykselleni "Uskotko sinä Jumalaan?" ja totesivat, etteivät tiedä, mutta kyllä varmaan. Voi vitsi! Jännintä on kuitenkin ollut hiffata, että se on useille asia, josta ei tarvitse lausua ääneen eikä siitä tarvitse osatakaan lausua, sen voi tuntea, se voi tuoda turvaa, se voi haastaa ja ottaa, mutta se voi myös työntää eteenpäin. Se voi olla keijupölyä, sekin on ok. Kaikki tapahtuu jonkun syyn takia, vaikka välillä kaikki tuntuu absurdilta.

Eilisen Hesarissa kuoleman sairasta siteerattiin "Ensin mietin, miksi minä. Ja seuraavaksi tuli ajatus, miksen minä". Tässä on hieno ajatus. Juju on avautua ja nähdä, unohtaa miten sen pitäisi mennä ja katsoa miten se menee. Uskaltaa, tarttua tilaisuuteen, huomata kohtalon oikut ja sattumat, surra ja lopulta päästää irti. Iloita pienistä, kun ne ovat siinä. Olla kieltämättä mitään. Se ehkä on ollut suurin saavutukseni, olen päästänyt irti kieltämisestä ja alkanut katsoa. Tunteita ja fiiliksiä, siinä se juju.

Tämän pohdinnan ja Anthony de Mellon lukemisen jälkeen tunnen olevani jälleen valmiimpi ihminen. Valmiiksi en koskaan tule, eikä valmius ole edes kiinnostavaa. Perillä voi vain ihailla mennyttä taivalta. Aivan samoin, kuin itseään ei koskaan voi tuntea, ei toistakaan. Eikä se ole edes kiinnostavaa! Kun lausuu tietävänsä, sulkeutuu ulkoiselta ja pakkaa asian -tai toisen ihmisen- itselleen sopivan pakettiin. Sulkeutuu. Suhtautukaa itseenne ja toisiin avarasti lokeroimatta. Unohtakaa "en olisi uskonut hänestä" tai "ei tollainen sovi sulle" ja kääntäkää se "aivan, noinkin voi olla ja ajatella". Kaikesta ei tarvitse varmaksi tietää. Tämän kauniin lahjan ystäviltä tällä matkalla sain.

Majakan valo

Juttelimme just eilen exäni kanssa, miten kaverien facebookista saa usein käsityksen, että jotakin intohimoisesti harrastava ei muuta teekään kuin harrasta. Sitä kun tulee postattua vain niitä hauskoja ja mielenkiintoisia hetkiä. Minusta alkaa tuntua samalta, kun jälleen kerran postaan purjehduksesta... Ei niin, ettenkö muuta tekisi, mutta frendien tapaamiset on sellasta kamaa, että niistä kyllä ammentaa tänne, mutta muuten ne ei ole kiinnostavuuskynnyksen ylittäviä, ne jääkööt siis privaatiksi.

 

 Mutta viikonloppuna sitä taas sai kokea ihan olan takaa Saaristomeren ihanuutta, kun Suomen nuorisopurjehtijat lähtivät kuunari Helenalla kahden yön purjehdukselle. Näin lyhyessä ajassa joskus tuntuu, että viikonloppuna ehtii vain kokata ja siivota, mutta nyt kolmihenkinen vahtimme sai osuvat ruorivuorot ja vain lauantain aamiaisen ja sunnuntain lounaan kontolleen. Pääsimme siis aidosti nauttimaan lännessä vallinneesta hyvästä ilmasta ja suotuisista tuulista, vaikkei koko viikonloppua purjehtien eteenpäin päästykään.

Perjantaina kiinnitettiin jo pimeän laskeuduttua Nauvoon ja vapaan koitettua vaihdoimme heti laivaa eli hyppäsimme pizzalaiva Najandenin kannelle oluelle. Se näissä nuorisopurjehduksissa on kivaa, että 15 vuotta mukana pyörineenä aina löytyy vanhoja tuttuja ja tutustuu uusiin ihmisiin, tylsää ei siis varmasti ole.

 

 
Lauantaina jatkoimme vahtini valmistaman aamiaisen jälkeen koneella kohti Utötä. Ilma oli ohuesta sateesta kostea, mutta purjeet oli ylhäällä, jes siitä! Matkareitti oli varmasti valittu ensikertalaisia suosivaksi, sillä ilman omaa venettä tai erityistä intoa Utöhön on hieman vaikea päästä.


 Utön edustan kallioluoto.

 
Luotiskutterin viereen oli hyvä kiinnittää. Itse olen käynyt saarella jo viidesti, joten nyt silmissä siinsi vain saaren K-kauppa ja juustonaksut. Saunaankin päästiin, ja jotkut kävi meressä pulahtamassa. Mä tyydyin löylyhuoneen ihaniin maisemiin.


Paluumatka sunnuntaina sujui kokonaan purjeilla ja ihanassa rauhassa, Utön jälkeen meidät ohitti tämä Finnlinesin rahtialus. Rahtilaivoja matkalla bongasin useammankin, samoin Airistolla oli sekä perjantai-iltana että sunnuntai päivällä hyvä meininki, kun moni muukin oli lähtenyt nauttimaan kesän viimeisistä ja syksyn ensimmäisistä kauniista päivistä.

Tämä kuva Utön majakasta illalla kamalassa sateessa osuu mielessäni velloviin pihdintoihin. Kävelyä elämässä kuin pimeällä laiturilla. Majakan valo loistaa tulevassa, vaikkei sitä koskan voi varmasti tietää saavuttavansa. Voi olla, etä jostain tulee toinen majakan kajastus, joka houkuttelee kohden. Tai joku räppää valot päälle, pakottaa pysähtymään, jäämään aloilleen ja lopettamaan etsimisen. Aamu nousee sittenkin pitkän yön jälkeen. Aina on jotain, mikä sitoo, mutta siihenhän ihminen pyrkii. Se tuo turvaa. Itse olen saippua, itsellenikin arvoitus. Ja valitettavasti nautin siitä. Haluaisin oman boxin, missä voisin maata hiljaa, mutta en tiedä tulisiko sen olla terästä vai saippuakupla, jonka kanssa lentää maailman ääriin.

Mietin aamukävelyllä, miten rinnastan mielessäni vauvakuumeen ja kaukokaipuun, ja miten yhteiskunnassa vauvakuume on se normaalimpi kuume. Ne ovat silti molemmat vahvoja mahatunteita muutoksesta ja sen tarpeellisuudesta. Ne ovat merkityksellisyysen kaipuuta, tarvetta elämän elämiseen merkityksellisenä oli se sitten perheen perustamista tai olinpaikan vaihtoa.

Näihin pohdintoihin jään, älkää kuitenkaan tulkitko näitä kirjaimellisesti vaan tutkailkaa, mitä ajatuksia ne ehkä teissä herättävät.

Jotain kevyempää

Kun luette tekstiä eteenpäin, katsotte tätä kuvaa hieman erilailla, mutta oikeasti tämä on otettu pari viikkoa sitten treenien after sailistä Liuskasaaren ihanan HSS Paviljong-ravintolan terassilta. Lämpöä oli vielä tuolloin melkein 20 astetta ja ilta hämärtyi tunnelmallisesti.

Eilis aamuna lämpötila sen sijaan oli 5,4 astetta, mikä laittoi pohtimaan takkivalintaa
työmatkakävelylle eli kevytuntuvaa vai fleece ja tuulitakki yhdistelmä. Keväällä viisi astetta tuntuu olevan sellainen pakkasraja, jossa untuvat vaihtuu tekokuituun, mutta talveen päin mentäessä raja venyy aina jonnekin pakkasen puolelle. Kesästä en suostu antamaan periksi helposti, siksi pipon käyttöäkin lykkään, vaikka keväällä flunssaa on paettava jonkun muotimyssyn alle pitkälle plussa keleille.

Mutta näin se vaan kesä vaihtuu syksyksi. Neljä kuukautta tätä vuotta vielä edessä, ja tähän haluan lisätä hetki sitten pohtimaani seikkaa, miten mikään päivä ei saisi olla toisen tiellä tai ajanjakso toisen edessä. Miten tuttua on miettiä, että niin se kesä meni ja seuraavaan on vasta sanotaanko yhdeksän kuukauden päästä. En tiedä mitä näin ajattelevat ihmiset meinaavat näiden yhdeksän kuukauden aikana tehdä? Elävät vai vaan ovat ja odottavat seuraavaa kesää. Tää on sitä jotain hetkessä elämiseen kannustamista, mutta ihan tosi. Mikään päivä ei ole toisen tiellä, eikä mikään hetki toisen hidaste. Jokainen päivä on itsenäinen, arvokas sinänsä. Sillä oikeasti, jos mietit vain "enää torstai ja sitten onkin jo perjantai" tai sunnuntaina suret vain nopeasti kulunutta viikonloppua, hukkaat viikosta jo kaksi päivää. Ja maanantaitahan sitä automaattisesti vihaa, siinä meni kolmas päivä hukkaan. Ei hyvä, sanoisin. Minä ainakin olen päättänyt, että torstai on ihana päivä, sunnuntaita olen rakastanut jo pidempään ja maanantaina voin taas tavata hauskat työkaverini...




Sitten taas hieman kevyempään, vaikken näköjään pysty katkaisemaan syvällisempiä pohdintojani. Tiistaina käytiin työkavereiden kanssa syömässä Pueblossa ja pohtimassa elämänohjeita. On kyllä makeeta, että on niinkin hyvä henki kuin meillä duunissa on. Joka aamu on hauskaa mennä töihin, ja sillon kun ei ole, hitsit voi kertoa asiasta kollegoille ja saada asiaan ja mielen vekkiin uusia näkökulmia. Paras bonus on huonekaverin suorittamat psykologian opinnot, joista pääsemme kaikki osallisiksi. Vielä kun löysimme tämän kimman ja mun parhaan ystävän olevan pikkuserkkuja, totesin maailman vaan olevan niin pieni ja Suomen vielä paljon pikkuruisempi.


Perjantaista on myös postattava mainos ensi vuodelle, pahoittelut etten mainostanut ennen tapahtumaa... HSS:llä Liuskasaaressa oli nimittäin aivan upea jazz-ilta Saari jazz, joita on ensi vuonna määrä järjestää peräti neljä! Pyöreässä HSS Paviljong ravintolassa, jonka terassilta toi ensimmäinen foto on, esiintyi kaksi mahtavaa jazz-kokoonpanoa Greyhound jazz sekä Susanna Mesiä orkestereineen. En ole mikään improvisaatiojazzin ystävä, tai en ainakaan ole kuullut miellyttävää improa, mutta pakko myöntää iän pyöristäneen kuuloluitani ja nykyisin elokuvamusiikkiin, swingiin ja salsaankin taipuva jazz on suloa korville. Hyvän ruoan ja Aperoll spritzin äärellä ilta sujui varsin sulavasti. Ja muistakaa, HSS Paviljong on avoinna kaikille, ei vain hard core purjehtijoille tai rikkaille veneen omistajille, ja se on aivan mahtava ruokapaikka! Lauttamaksu 6euroa kannattaa investoida näköalan ja makujen takia.


 Esiintymässä Susanna Mesiä bändeineen.


Illan lopuksi vielä melkein täysikuu...

Uskosta

On sit pitänyt elää 35 vuotta huomatakseni, etten ole ajatellut uskontoa ollenkaan, vaikka muita asioita olen paljonkin pohtinut. Olen kieltänyt itseltäni uskonnon ajattelun, sillä perheessäni uskovaisen synonyymi on ollut aina hihhuli. Hyvin yksinkertaisesti. Suvussanikaan usko ei ole koskaan ollut läsnä. Iltaruokousta on joskus luettu ja minullekin se opetettiin, mutta lopetin rukoilun alkuunsa, sillä koin Levolle lasken Luojani-rukouksen valmistelevan minua siihen, etten oikeasti heräisikään aamulla. Rukouksesta tuli ahdistava olo jostain ylemmästä, joka voisi päättää päivieni pituudesta vaikka juuri tänä yönä. Tämä fiilis on säilynyt näihin päiviin asti. Äiti taas on välillä tottuntu tokaisemaan "Taas Jumala rankaisi" hänen ajateltuaan tai sanottuaan jotain ilkeää ja lyötyään sen jälkeen vaikkapa sormensa kipeästi pöydän kulmaan. Rangaistus ja pelko ovat siis liittyneet omaan käsitykseeni uskonnosta, ei rakkaus tai armo kuten usein saarnataan. Ei helpotus ja ilo, kuten mielestäni pitäisi.

Nyt uskonnon pohtimisen nosti pintaan ihmissuhde, jossa usko on avainasemassa. Hän uskoo ortodoksisesti, minä puolestani en tiedä kantaani. Olen kai agnostikko, mutta se ei riitä ja tämä tosiasia harmittaa. Miksi tapaan jonkun spesiaalin, jos tällainen asia tulee väliimme! Toki tässä iässä ei ole helppo löytää ihmistä, joka täyttäisi kaikki vaatimukset, päin vastoin. Nyt vaan huomatessani, että "syy" on minussa, en voi kuin ottaa asian itseni kanssa puheeksi. Se olen nimittäin nyt minä, joka en täytä vaatimuksia. Ja usko kun ei kasva puussa, vaan jossain syvällä sisimmässä, asiaa ei ole ihan helppo jos mahdollistakaan korjata. Viimeksi parisuhteen tynkä kosahti kundin sitoutumiskammoon, mikä oli ihan syvältä, mutta en voi uskoa todeksi, että nyt kapulana rattaissa on itselleni niin vieraaksi jäänyt Jumala.

Kävin tänään Uspenskin katedraalissa ortodoksi jumalanpalveluksessa, Vigiliassa. Palvelus oli hyvin erilainen luterilaisen kirkkon palveluksiin nähden ja seisominen teki seremonian seuraamisesta vapaampaa, kun ei tarvinnut istua hiljaa paikallaan, vaan kirkossa käyvät ihmiset kävelivät suutelemaan ikoneja ja rukoilemaan pyhiä samalla, kun pappi toimitti virkaansa. Silti ääretön kiittäminen, antautuminen, ihmisen lähtökohtainen syntisyys ja riittämättömyys pistivät minut taas torjuntakannalle. Uskossa on mielestäni lähtöajatuksena hauras ja syntinen yksilö, jonka vain usko voi pelastaa. Siinäkö kivi kengässäni? Suuri kivi, joka saa minut mielummin vaihtamaan jalkineet kuin kohtaamaan kiven ja nöyrtymään sen edessä.

Olen aina kokenut uskosta puhumisenkin pelottavana, siksi nyt on aika tarttua asiaa näkymättömistä sarvista. Olen ajatellut, että uskosta puhuessani voisin tulla itsekin uskoon tai ainakin myöntäisin, että uskoon tulo olisi mahdollisuus. Ja uskoon tuloa olen kammonnut viimeiseen asti. Miksi, se on minulle mysteeri. Joskus olen muotoillut uskon olevan liian hyvää ollakseen totta. Toisaalta se on epävarmuudessaan minulle myös ahdistavaa. On vain uskottava, ja uskottava omaan uskoon voidakseen uskoa... Ei hitto, enkö ole kohdannut tarpeeksi suurta kriisiä turvautuakseni korkeampaan? Mikään kriisi ei tällä hetkellä kuitenkaan tunnu mielessäni sen kokoiselta, että jumaluus pääsisi järkeni yli.

Viime aikoina olen herännyt siihen, että uskontoa on tarkasteltava sydämellä, koska järjellä sitä ei näe kunnolla. Usko on syvää heittäytymistä sen varaan, että jokin ylempi voima kantaa. On kiehtovaa havaita, miten joku voi todella uskoa ja antautua jonkin varaan, joka minulle on niin vierasta. Johonkin, joka lopulta perustuu syvään, arvoitukselliseen, monen jakamaan ja silti niin yksilölliseen asiaan. Pelkkään, puhtaaseen uskoon. On äärettömän kiehtovaa, miten joku uskaltaa antautua niin täysin, hypätä ja vain tietää Jumalan ottavan kiinni ja kannattelevan. Tämä on kai juuri sitä, mitä tajuaa vain sydämellä ja vain sydämellä katseleva voi saada avaimet. Jossain suhteessa sydämellä tarkastellessa myös kriittisyys väistyy ja antaa tilan sille uskonnon tarvitsemalle kyseenalaistamattomuudelle. Juuri sille minua epäilyttävälle heittäytymiselle korkeamman johdatukseen. Järjelle kun usko piiloutuu. Järjellä uskosta tehdään usein lyömäase, sydämellä kaikkea muuta.

 

Uskonto on myös uskovalle elämän ohjenuora ja arjen, kaiken ruoto, silloin kaiken kokee kaiken uskonnon kautta, kuten työkaverin kanssa jutellessa tuli ilmi, hänen puolisonsa on nimittäin uskossa. Hiffatessani uskonnollisuuden kaikkivoipuuden, olen jotenkin pystynyt käsittämään sen tärkeyden yksilölle. Juttua voisi verrata hyvin intohimoisen purjehtijan arvoasteikkoon. Ensin tulee purjehdus, sitten lapset, sitten vene ja jossain näiden jälkeen vaimo (intohimoisen miespurjehtijan sanoin). En vertaa purjehdusta uskontoon, mutta tämä on sama sydämellä ymmärrettävä asia.  Yhtä hyvin purjehduksen tilalla voisi olla postimerkit tai politiikka, merenkulkukin tällaista saa aikaan, kaukokaipuu kans. Intohimo on kuin uskonto, ja se menee kaiken edelle, se määrittää ihmistä sisältä. Siitä saa niin suuren tyydytyksen ja elämän sisällön, ettei sitä voi kukaan kieltää eikä ymmärtää, ellei sitä itse jaa. Ja silloinkin saa käsityksen vain omasta intohimostaan, ei toisen himosta. Ja sellainen intohimo on upeaa. Moni siihen tähtää, joku sen löytää. Ja se ken löytää, sitä varjelkoon ja ruokkikoon, sillä upeampaa ihminen ei kokea voi!

Uskontoa agnostikkona pohtiessani, on pakko ottaa esiin myös kriittinen kantani. Kriittisesti ajatellessani tekee mieli kyseenalaistaa ihmisen tarvetta uskoon, ja johonkin suurempaan, aidompaan, syvempään kuin elämä itse. Ymmärrän, että tämä pohdinta olisi turhaa, jos olisin uskossa, mutta koska en ole, yritän saada uskonkäsitykselleni pään ja hännän epämääräisen keskivartalokokemuksen lisäksi. 

Onko uskomisen pohjalla ehkä pelko, kuolemanpelko tai pelko kaiken olevan loputtomasta järjettömyydestä? Tarve löytää selitys hyvälle ja pahalla, omalle onnelle tai epäonnelle, tai toisen uskomattomalle tuurille.  Luoko uskonto vastauksen ja helpotuksen näihin, muihin, ehkä kaikkiin ikuisuuskysymyksiin? Lupauksen siitä, että jollakulla, kai Jumalalla on vastaus, vaikket sitä itse tiedä tai tavoita. Vapautuksen kärsimyksestä ja lupauksen kaiken jatkumisesta iäisesti. Itse en näe elämän jatkuvan kuoleman jälkeen, vaikka olenkin tuntenut isoäitini läheisyyden kerran hänen poismenonsa jälkeen. Sellainen kokemus luulisi tekevän uskosta helpompaa, itse käsitän sen kuitenkin henkilökohtaisemmaksi aistimukseksi. Ja onko näiden asioiden pohtiminen lopulta vain uskonnottoman tarvetta käsittein maalata jotain, mihin ei koskaan järjellä pääse kiinni, joihin vain sydän yltää? Äh tämä on vaikeaa! Mahdotonta.

Itse ehkä uskon vahvimmin kohtaloon. Se lohduttaa minua. Ja siinäkö se, minäkin uskon johonkin en vaan kristilliseen jumalaan... Noh, uskon silti, että näin vain pitää käydä, jotta jossain tulevassa voi käydä jotenkin muutoin. Ja kyllä, jokin tosin muu kuin partasuinen mies, ohjaa tätä eloa. Se jokin on ehkä järjen saavuttamattomissa ja jotain aineetonta, jotain jännää, jotain ei pelottavaa, jotain keijupölyä.

Uskosta ei voi lausua tyhjentävästi, sitä voi vain tutkailla ja pohtia. Suuri tarpeeni pohtimiseen jatkunee tämän tekstin jälkeenkin, mutta tuskin rasitan sillä enää teitä lukijoita. Siitä olen kuitenkin varma, että vaikka minut olisi tuomittu  yksin kulkemaan, minua ei ole tuomittu yksinäisyydessä elämään sillä:

Aamulla, keijupölyn rajamailla

katson taakse yöhön.

Kiitos ei ehkä ole oikea sana,

mutta olen kiitollinen

elämälle sitten vaikka.

Kosketuksesi ei koskaan haihdu.

Kevyttä. Hentoa.

Todellisuus roikkuu kantimissaan,

joskus sinne taakse kurkistaa saa

ja nähdä keijupölyn pöllyävän.

Sen verhon läpi saa kosketuksen

tähän hetkeen.

Hetken huojennuksen, 

levon.

Vain sydän silloin näkee, katsookaan.

Ja normaalin takana se pöllyää aina

ääneti, kauniina

keijupölyä.