torstai 21. tammikuuta 2021

Kirjoitushaaste Näkymättömyys

Aloitin jo aikaa sitten lukemaan kirjaa Näkymätön nainen, mutta lopetin sen reilun aukeamien selailun jälkeen. Näkymättömyys tuntui kirjassa tulevan esiin vain aseena hyökätä yhteiskuntaa vastan ja etsiä syitä, miksi miehet ovat vallassa joka puolella ja naiset jäävät näkymättömiksi. En kiellä, etteikö varmasti moni asia olisi suunniteltu miesten mittojen mukaan, mutta itse pitkänä naisena en ole koskaan kokenut olevani diskriminoitu. On myös ihan hyvä, että autokaistat aurataan, ajaahan niillä miesten yksityisautojen lisäksi paljon naisten yksityisautoja ja etenkin naisten käyttämiä joukkoliikennevälineitä. Jalkakäytävät tulisi kyllä myös aurata, mutta sittenpä me naiset vaan pompimme autokaistoilla hyvinkin näkyvinä esteinä. Vielä ei ole kuulunut kuolleista, eikä tööteistäkään!


Haluankin vaihtaa kirjan näkemyksen näkymättömistä naisista ihan kehen vain näkymättömään tai näkymättömyydestä kärsivään ihmiseen, heitä on yhteiskunnassa paljon. Vammaiset jäävät usein jalkoihin, samoin vanhukset, sairaat tai jostain nautintoaineesta riippuvaiset. Kaikki, jotka eivät osaa, jaksa tai pääse puolustamaan itseään, samoin kuin niin moni, jota ei kuunnella. Moni, joka lanataan syrjään. Tai jota ei kuulla. Vauvat voivat jäädä näkymättömiksi, ellei äiti tai isä ole heistä huolehtimassa. Lapsi samoin kuin yksinäinen teini tai aikuinenkin. Yhteiskunta perustuu tietyllä tavalla näkyvyydelle. Ja vaikka kaikki yritettäisiin aina vuorollaan nostaa valokeilaan, ei jalustalle mahdu kuin tietty ryhmä ihmisiä kerrallaan. Etusivulla on tilaa vain parille isolle otsikolle, samoin ihmisten päissä on tilaa vain muutamalle autettavalle tai huomioitavalle ryhmälle. Kaikkia ei voi pelastaa kerralla, vaikka kaikille pelastus ja hyvä elämä halutaan taata. Siihen yhteiskunta, politiikka ja viisaat ihmiset kilvan pyrkivät, ihanteeseen.


Ihanteen kuvassa astuukin esiin yksilö ja hänen voimansa. Koska kukaan edes isolla joukolla ei voi pelastaa kaikkia yhtä aikaa, on löydyttävä ihmisiä, jotka poimivat sen jonkun, yhden ihmisen tai ryhmän ja alkavat tehdä yksilölle hyvää ja auttaa. Tuhlata itsekkyytensä ja tehdä jostain näkyvän ainakin pienen ryhmän silmissä. Yksilön omissa silmissä, oli se auttajan tai autettavan silmissä. Se on pohjimmiltaan aina tärkeintä. Sillä yksilöstä näkymättömyys purkautuu ilmoille. Tai jos se ei purkaudu, se odottaa purkautumistaan, sen tulisi purkautua. Tulisi päästä valloilleen ja kuulluksi, edes yhden ihmisen korvin. Jo sillä on merkitystä.


Siirryn ulkoisesta ja globaalimmasta näkymättömyyden ongelmasta seuraavaksi oman nuotioni ääreen pohtimaan omaa kokemustani näkymättömyydestä, vaikka olenkin hetero pitkä nainen, jolla menee yhteiskunnallisesti samoin kuin keittiön kaappien mitoituksen suhteen elämässä varsin hyvin. Minua kuunnellaan ja minua katsotaankin hyvällä, enkä tarkoita, että olisin superkaunis tai todella viisas. Mahdun vaan siihen länsimaisen ihmisen ahtaaseen muottiin, jossa koen olevani nähty yhteiskunnan jäsen. Olen terve. Olen toimeentuleva. Olen valkoinen. Muun muassa, onnelinen. Näin on varmasti maailmassa suhteellisen harvalla ihmisellä. Yksi kaverini totesi, että jos joskus tulisi huono päivä mun kannattaisi vaan miettiä, että kaikki arvostaa skandinaavisen naisen piirteitä ja vaihtaisi paikkaa kanssani milloin vain! Ei kovin hyvä lähtökohta tuntea näkymättömyyttä.


Siirrytäänpä sitten niistä ulkoisista mittasuhteista sinne, minne minulla on pitkä kaukoputki ja vahvat kiikarit, ja mitä en vielä sittenkään aina tavoita, nimittäin omaan mieleeni. Yhteiskuntahan tätä näkymättömyyden fiilistä toki vahvistaa monissakin ihmisryhmissä, mutta se elää silti kukkeimmin juuri mielemme sisällä. Vaikka kuinka joku aasialainen haluaisi olla juuri kuin minä tullakseen näkyväksi maailmassa, haluaisiko hän myös vääjäämättömät länsimaisen ihmisen näkymättömyyden tunteeni omikseen? Tahtoisiko hän huomata, ettei ystävällisyys tai hyvä tahto tai skandinaaviset poskipäät aina johdakaan mukavaan lopputulokseen vaan sitä tulee suljetuksi ulkopuolelle ja tuntee olevansa turhin tyyppi maan päällä. Tuskin nämä ongelmat olisivat hänen elämässään pahoja, mutta muistettakoon, että elintaso tuo mukanaan juuri tasoisensa ongelmat. Näkymättömyyden ongelma on länsimaissa suuri mielenterveyden riski. Se on iso syy yksinäisyyden tunteeseen, mielenterveysongelmiin ja yleiseen pahaan oloon. Jos en ole kenellekään mitään, olenko itsellenikään arvokas?

Jos vielä supistan, haluan kertoa, että näkymättömyys johtaa mielestäni miellyttämisen tarpeeseen ja siihen, että omat arvot ja mielipiteet pyyhkii taka-alalle voidakseen vain saada palkinnon, tulla nähdyksi. Ja oikeastaan lopulta tulla hyväksytyksi. Oli kyseessä kaveriporukka, työyhteisö tai perhe, miellyttäminen vain syventää näkymättömyyttä, sillä et silloin ole enää itsesi vaan joku muu. Näyttelet elämääsi ja häivytät aidon meiningin taka-alalle. Olet oikeasti nähty näkymätön, olet itse supistettuna sisääsi näytellen jotain hurjan hienoa ja haluttua. Hyvä tieto on, ettet luultavasti pysy supistettuna ikuisesti. Jokin tapahtumaketju tai ihminen saa sinut lopulta herätettyä horroksesta, ja silloin kyyti voi olla hurjaa näkymättömään sinuun tottuneelle lähipiirillesi. ”Ethän sinä ole tuollainen” voi kuulua, kun painelet menemään hippulat vinkuen ja näytät keskisormea aikaisemmalla elämällesi. Näkyvänä oleminen voi kuitenkin siihen tottumattomalle olla pelottavaa ja saada nopean viuhahduksen jälkeen mielen kääriytymään takaisin näkymättömyyden suojaan. Ei kukaan halua olla ihminen, josta ei tykätä. Itsekäs. Äänekäs. Vaikka vain sillä, että on oma itsensä voi lopulta voittaa sekä näkymättömyyden että ihmisten hyväksynnän.


Näkymättömyys ei ole helppoa, se ei ole aina valinta, se on paksu peitto, joka toisaalla suojaa ja toisaalla tukahduttaa. Mutta voi se olla myös vuorattu diskopalloin. Eli mitä sitä aina ja kaikille huutelemaan, jos on muutamia, jotka osaavat luolaasi kurkistaa. Mutta onko kaikilla niitä muita, edes sitä yhtä, jolle olla näkyvä?

tiistai 12. tammikuuta 2021

Kirjoitushaaste Itsenäinen nainen

Itsenäinen nainen on sekä ärsyttävä että koskettava termi. Kuulin sen ensikerran ihmiseltä, joka halusi ehkä näin sanomalla korostaa itsenäisyyttään miehiin nähden. Sellaiseksi termin alun perin koinkin. Itsenäinen nainen on historiallinen termi, jossa nainen pukeutuu hameen sijaan housuihin tai menee kotitöiden sijasta palkkaduuniin. Molemmat tehdessään nainen on historiassa irtisanoutunut joko aviomiehen tavoittelemisesta tai miehen elätettävänä olemisesta. Tämän historiallisen latauksen takia yhdistelmä ”itsenäinen nainen” on mielestäni vanhentunut ja kuuluu ainoastaan sanastoon, jota käytetään ennen 60-lukua eläneistä naisista. 

 

Nykyisin jokainen nainen on lähtökohtaisesti itsenäinen. Ihan kuin on mieskin, mitä termiä ”itsenäinen mies” ei ole koskaan ollutkaan. Se kuulostaakin lähinnä huvittavalta, mutta niin kuulostaa itsenäinen nainenkin nyky-yhteiskunnassa. Nykyisin voi olla esimerkiksi taloudellisesti riippuvainen toisesta, niin nainen miehestä tai mies naisesta ilman, että kyseinen taloudellisesti heikommassa asemassa olevan katsottaisiin olevan ei-itsenäinen. Tai miltä kuulostaisi mies, joka ei osaa laittaa ruokaa. Onko hän silti itsenäinen mies vai riippuvainen esimerkiksi vaimosta, joka hänet ruokkii? Hollywood tähti voi olla riippuvainen luottomeikkaajastaan, mutta on silti hyvinkin itsenäinen henkilö. Hieman kaukaa haettua, mutta itsenäinen-termiä on pakko hieman venytellä, jotta sen taakse mahtuvat laajat katsantokannat voidaan havaita.  

 

Ehkä termi itsenäinen onkin erotettava koskemaan mitä vain elämän osa-aluetta, jolla yksilö voi olla joko itsenäinen eli handlata asian tai riippuvainen eli tarvita toisen apua asian saavuttamiseen. Elintason, ruoan, inspiraation, pyykkihuollon. Missä siis kulkee itsenäisen ja sen vastakohdan, riippuvaisen raja? Se on aika häilyvä, eikö vain. Ja vähintäänkin se on hyvin ailahteleva, jos edes olemassa. Ja se voi koskea hyvinkin pientä aluetta elämästä, tai mahdollisesti vain tiettyjä elämänalueita. Jos siis historiallinen nainen oli epäitsenäinen suhteessa raha-asioihinsa samoin kuin itsemääräämisvaltaansa. Hän ei voinut äänestää, hänen ei suvaittu asua yksin, hänen ei ollut soveliasta tehdä montaakaan asiaa, joita nykyisin kaikki ovat vapaita tekemään. Laki turvaa itsenäisyytemme. 

 

Mihin siis edelleen tarvitsemme ”itsenäistä naista”? 

 

Ehkä pohdinta onkin kohdistettava sellaiseen naiseen, joka ei parisuhteessa tarraudu kumppaniinsa vaan seisoo omilla jaloillaan ja elää parisuhteessakin omaa elämäänsä. Pärjää itsekseen, nauttii omasta ajasta ja työntää kundikaverinsa poikien iltaan tai purjehtimaan voidakseen toteuttaa itseään, olla itsenäinen ja ilmava. Tämä on kirjoitettuna kovin ihana idea, mutta itselle kaukainen haave. Minulle parisuhteen ihanne on jotain muuta, joten en parisuhdemielessä koe olevani itsenäinen nainen. Olen hyvinkin kiintyvä, tarvitseva ja haluan kumppaniltani panostusta yhteiseen asiaamme, suhteeseemme. Koen välillä olevani taakka, ja olen siitä tunteesta hyvin surullinen. Olen miettinyt, että ei-itsenäisen parisuhteen malli tulee jo vanhemmiltani. He eivät ole viettäneet montaakaan yötä erillään toisistaan ja tekevät melkein kaiken aina yhdessä. Kaikille kokoaikainen yhdessä olo ei sovi, tai se ei ole edes mahdollista. Luontevimpana tiiviin olemisen tilalle tulisi kuitenkin saada jotain korvaavaa, jotta voisi kokea olevansa edelleen parisuhteessa, mutta voisi toteuttaa toisen tarpeen omasta ajasta ja tilasta samalla, kun nauttii omasta itsenäisestä elämästään. Kundikaverilleni kuulemma luvattiin itsenäinen nainen, joka nyt istuu kotona vollottamassa ja tuijottaa luuria, joka ei soi. 

 

Luulen, että minusta puhuttaessa itsenäinen nainen on läheisilleni merkinnyt kykyäni lähteä seikkailemaan yksin, viettää yksin vuosi jos toinenkin ulkomailla, tahtoa elää sinkkuna ilman jatkuvaa parisuhteen tarvetta. Jos nämä ovat itsenäisen naisen määritelmää, allekirjoitan ne täysin ja saman tien! Tällainen itsenäinen olenkin, haluan olla. Koenkin olevani. Olenko siis kaventanut pohdintani itsenäisestä naisesta parisuhteeseen, jossa en itsenäisen naisen pyrkimyksissäni onnistu ja toisaalta historiassa kontekstiin ja aikaan, milloin nainen oli muutenkin outo ilmestys muuna kuin tyttärenä, äitinä tai puolisona? Olenko yrittänyt pusertaa itseni johonkin muottiin, johon en mahdu, mutta johon minun mielestäni tulisi mahtua.

 

Mitä siis on nykyinen itsenäinen nainen tai itsenäinen mies, itsenäinen ihminen? Koska itsenäinen pitää sisällään niin monta aspektia, voi itsenäinen olla monella elämän osa-alueella olematta itsenäinen toisella. Joku voi olla itsenäinen ihan vaiston varaisesti lääkärin vastaanotolla. Esimerkiksi minä vihaan, kun toinen tulee siihen hössöttämään ja pitämään kädestä. Olen tottunut kohtaamaan tiukat paikat itsekseni. Mutta sitten kun laskeutuu tumma ilta eikä päivälläkään ole ollut mitään järjellistä tekemistä, en olekaan enää itsenäinen. Itken rakkaani perään ja vaadin häntä soittamaan minulle, huolimatta siitä, mitä hänellä sillä hetkellä on meneillään. Tämä kaava ei koskaan toteudu, mikä syventää ahdinkoani ja dilemmaani itsenäisestä naisesta. Taasko epäonnistuin? Taasko romahdin kaipaamaan tukea ihmiseltä, joka ei sitä ehdi antaa. Taasko unohdin, että osaan kyllä olla yksin, jos en vaan anna valtaa ajatuksilleni, jotka toistavat, ettei itsenäisyys parisuhteessa voi onnistua. Voiko olla tarvitsematta toista ja silti rakastaa häntä? 

 

Vastaukset tuntuvat jakautuvan sukupuolen mukaan. Miesten mielestä voi, ja se on tavoiteltavaa. Naisten mielestä ei voi, eikä se ole edes mitenkään tavoiteltavaa. Otantani ei ole mitenkään laaja, mutta esitänkin asian vain omalta katsantokannaltani. Minulle tulee vahva välittämättömyyden ja hylkäyksen pelko, mikäli en saa olla tarve-suhteessa kumppaniini. Mikäli en saa olettaa hänenkin kaipaavan minua ja jutteluitamme, ja mikäli en saa tuoda tätä esiin. Itse näen tämän tarpeen suurimpana rakkautena ja sen osoituksena. Hän ei ehkä, mutta tulisiko hänen edes nähdä? Ja tulisiko minunkaan? Yksinhän tänne tulemme ha yksin täältä lähdemme, väliin mahtuu paljon merkityksiä ja paljon ihmisiä, mutta kuten joku on todennut, tärkein suhde on suhde itseen. Sitä ei voi millään korvata eikä kompensoida. 

 

Millä sitä voisi itse tulla itsenäiseksi tai vaihtoehtoisesti saada toisen hyväksymään, ettei ole itsenäinen. Voiko kykenemättömyys itsenäisyyteen rikkoa parisuhteen? Voiko toisesta saada tarpeekseen? Se kai on se isoin mörkö, ja saa tarraamaan suhteeseen ja toiseen entistä tiukemmin. Se sattuu ja satuttaa, eikä se anna kasvaa ja kukoistaa vaan se häivyttää ja kutistaa. Toisaalta, kun mietin millainen suhteemme olisi, jos kundikaverini olisi ripustautuva, se olisi hirveää. Tulkitsisin hänen olevan vätys ja päättäisin suhteen varmasti nopeasti. Onko siis naisen ei-itsenäisyys ja miehen itsenäisyys itseasiassa geeneissämme ja emme oikeastaan osaa olla muuta? Itsenäinen nainen kun usein on miehelle pelottava. Miehen tulee voida hallita ja huolehtia siinä missä naisen tulee tarvita ja hakeutua tähän suojeluun. Ehkä siis eron pyristellessämme pyristelemmekin pois jostain, mikä on meille luotu. Ja siksi eroon pääseminen onkin niin hankalaa ja vasten vaistoista, sillä sen ei kuulukaan onnistua. Dynamiikan tulee aina pysyä niin, että mies on se oletettu itsenäinen, ja nainen ei. 

 

Samoin tuntuu olevan, että maailman balanssi pohjautuu kahden eri poolin ympärille. Nämä poolit eivät kuitenkaan voi olla saman arvoisia tai saman laisia, sillä silloin niiden välinen jännite katoaisi. Kun en ovat sopusuhtaisesti eroavia, säilyy jokin kosminen taika, joka on luotu pitämään ne yhdessä ja balanssissa. 

 

Itsenäinen nainen ei kuitenkaan ole siis vain historian tuote tai luoksepääsemätön vuori, se on toinen puoli jostakin, jota myös tarvitaan. Ja ehkä niiden kahden välillä tarvitaan myös se balanssi. Olla itsenäinen ja tarvitseva yhtä aikaa. Historiallisten itsenäisten naishahmojenkin on ollut lopulta luovutettava itsensä rakkauden – ja tietyn tarvitsevuuden alttarille.