Herrat ja treffit

Herra tiistai oli ja meni, jäi muistojen laatikkoon.

Fiiliksiä nää treffailut kuitenkin jättää. Eka jänää, ja sitten keksii itselleen syitä, miksi kuitenkaan ei. Kun treffit ei mene suunnitelmien mukaan, alkaa pohtia olisiko sittenkin ollut parempi olla tapaamatta ja säilyttää se ihana hegis mikä jää, kun on nähnyt jonkun ja hän jää arvoitukseksi. Jäisi vaan kieriskelemään siihen arvoituksen kutinaan. Vai onko sittenkin parempi kokea se odotuksen jännitys ja sitten treffien jälkeinen harmitus, muserrus, että siinä se taas meni yksi mahis, p*rkele! Kokea se viileä kokemus, mutta voida todeta, että tulipa kurkattua kaivoon, tuli otettua selvää, kokeiltua ainakin.

Ennen treffejä sitä kuitenkin maalailee toiveita ja odotuksia, on itse ihana ja toinen vähintäänkin samanvertainen. Ei vaan voi olla miettimättä, miten magee tyyppi varmasti on... Ja sit, ku meillä synkkaa. Siksihän treffaankin, että toinen vetää puoleensa ja siksi se myös jänää. Odotuksille ei mitään voi, eikä pitänekään. Saapa elämään ihastusta, pari päivää voi hymyillä kuin kreisi. Ja tuntea, että tämähän on tätä elämän ruuhkavuotta. On vähän kaikenlaista kokoajan. Yksi työkaveri ehdotti, että oisko se kuitenkin se biologinen kello, joka nyt kolisee kuin Kölnin tuomiokirkon kumajaja, (joka on muuten maailman suurin käytössä oleva kirkonkello). Vastaukseksi totesin, ettei kyl oo. Ei voi olla! Ei mulla. Vaikka mitäs siitä kieltämisestä tulee, kun samanikäinen treffiseuranikin kauhisteli, miten 33-vuotias on jo vanha! Sille naurahdin vielä entistä kovempaa ja sanoin Ei hitto, ei me vanhoja olla vaan parhaassa iässä! Kokemuksia kartuttaneita ja silti vielä nuoria. Muutenkin hyvin harva on mielestäni vanha. Se on sama kuin olla kaunis. Ne on molemmat niin absurdeja käsitteitä, että harva niihin yltää. Itse tunnen yhden vanhan ihmisen, yli ysikymppisen, mutten ketään kaunista.

Sen nämä treffit sai kans pohtimaan, mikä kuuluu yleistietouteen? Tai mitä tulisi tietää yleissivistyksen nimissä. Onko historian tuntemus yleissivistystä - ja missä määrin? Jos viitataan Suomen sodan aikaiseen tapahtumaan, josta kuulemma usein vaietaan, tuleeko se tuntea? Kuulostaa absurdilta. En nimittäin ymmärrä, miksi törmään kokoajan näihin historiaa siteeraaviin, maantietoa tunteviin tyyppeihin, kun itsestäni tuntuu, etten tiedä mistään pintaa syvemmälle. Entä voiko olettaa, että osaan paikallistaa Taj Mahalin tarkemmin, kuin että se on Intiassa. Lyön vetoa, että joku tätä tekstiä lukeva ei edes tiedä mikä kyseinen pytinki on. Lopulta toki ei kai ole tärkeää voiko keskustella tiedolla vaan voiko ylipäänsä keskustella. Jos on kiinnostusta, löytyy myös yhteisiä puheenaiheita. Ihan kuin yksi frendi aina toteaa: jos oikeasti haluaa, on aina aikaa ja kiinnostusta. Ja sehän se on tärkeintä. Halu se on kakkupohja yhteisen elämän kreemeille ja koristeille.

Huomista tai tätä iltaa tässä kun mietin, ei edessä ole näistä "vastoinkäymisistä" huolimatta mitään syöksyä vuoristoradassa alaspäin vaan tasaisen tappava, valoisa tunneli suoraa, sileää tietä eteenpäin. Syöksykin olisi positiivista, tasaisuus on vaan tylsää. Vaikkei tulevasta koskaan tiedäkään. Jäädään siis odottelemaan taas sitä jännää fiilistä, joka nytkin on johtanut mut näihin erikoisiin kokemuksiin. 

Ekstrovertti ja introvertti keskustelee

Olen kuullut enenkin olevani saippua. Ihminen, josta ei saa kiinni, jonka aivoituksia ei tiedä. Perinteinen introvertit on hiljaisia, ekstrovertit puheliaita - jaottelu ei nyt kiinnosta, sillä molemmat ovat oikeassa seurassa yhtä hyvin hiljaisia tai puheliaita, ujoja tai uskaliaita. Mutta mitä siitä tulee, kun nämä kommunikaation ääripäät ystävystyvät ja alkavat viettää aikaa yhdessä, jutella ja jakaa ajatuksiaan? Tuleeko siitä sitä, että toinen puristaa ja toinen luiskahtaa otteesta? Näin voi hyvinkin olla. Tai sitten hogataan toisen erityispiirteet ja aletaan oikeasti kommunikoida.

Hauska tuttavani on ekstrovertti, oikein sanan joka merkityksessä: puhelias, itsevarma, hieman kärkäs ja ehdottoman ulospäin suuntautunut. Viimeksi tuo saippuana oleminen tuli puheeksi pari viikkoa sitten, kun totesin naurahtaen, että kerran yksi kaveri sanoi minun olevan saippua. Siis sellainen, josta ei oikein saa kiinni vaan luiskahdan otteesta sitä varmemmin mitä kovempaa puristaa. Siihen extro-frendi totesi, että "niinhän sä ootkin. [...] Sä kyllä kerrot mielipiteesi, mutta se pitää aina kysyä". En heti hogannut lauseen tärkeyttä, mutta kun pohdin asiaa toisen kaverini kanssa, ydinajatus valkeni hienosti. Mikä meidän ekstroverttien ja introverttien kommunikaatio-ongelma onkaan! No se, että toinen kokee tulevansa jyrätyksi, jos kukaan ei ole kiinnostunut kysymään (intro) ja toinen harmittelee, ettei puhekumppani anna keskusteluun itsestään tarpeeksi. Ei kerro kantaansa selvästi vaan sitä pitää aina hogata kysyä (ekstro).

Ekstroverttien avoimuus on kuitenkin lumetta. He kertovat usein sen minkä haluavat, ja näin rajaavat yksityisyytensä sen mukaan. Enempää on turha kysellä! Toinen taas kaipaa vain niitä kysymyksiä, sillä kyllä hän avautuu, ehkä hitaasti, varovasti kuin simpukka, jos vaan ollaan kiinnostuneita. Ja sulkeutuu kuin simpukka, jos ei kysytä, jos ei olla kiinnostuneita. Minunkin mielestäni, jos minulta ei kysytä, ei voida olla kiinnostuneita, ei voida olla valmiita kuuntelemaan tai vastaanottamaan. Ja hittoakos sitä tyhjille korville paapattaisi. Tätä ongelmaa ei ekstrovertti taida tuntea. Häntä kuunnellaan, koska hän on niin päättänyt. Mutta aijai, muistakaa sitten kun kehutte meitä introverttejä hyviksi kuuntelijoiksi, ettei mekään aina niitä Leelian lepotuoleja jakseta olla. Älkää hairahtuko ottamaan kuuntelevaa korvaa itsestään selvänä, vaan tsempatkaa itsenne joskus kyselemään, kiinnostumaan. Dialogi voi tuntua hirmu kivalta yksinpuheluna ja hups just ku pitäs alkaa tiedustella toisen kuulumisia hogataan puhelin kestäneen jo puolitoista tuntia ja suusta solahtaa jatketaaks ens kerralla?

Tämän erilaisuuden tajuaminen auttoi paljon. Jos aion saada sanottavani julkiseksi, on se vaan tuutattava ilmoille itsevarmana, vaikka keskeytettävä toisen puhe. Ei hän siitä loukkaannu, ei hän ajattele niin. Hänelle keskustelussa ei tarvita taukoja vaan aiheet vaihtuvat lennossa ja oma mielipide on tärkeä, vaikkei kukaan sitä tiedustelisi! Aina joku sen kuulee ja kuuntelee. Niille, jotka vielä pitää ystävää saippuana kehotan kysymään häneltä mitä kuuluu ja kuuntelemaan vastaus rauhassa, ja sitten kysymään vielä toisen ja kolmannen kysymyksen. Hiljaisen kuoren alla on paljon asiaa, painat vaan korvan simpukkaan ja kuulet ihmeellistä ääntä. Äläkä erehdy kuuntelemaan oman veresi suhinaa, keskity aalotjen kohinaan. Siellähän on elämää!

Ota elämästäs kii!

Vain elämää-jakson jälkimainingeissa kuuntelen Sannia ja nautin belgialaista tai melkein belgialaista (suomalainen Malmgårdin Ceci n'est pas une belge on muuten järjettömän lähelle belgialaista ihanuutta liippaava olut!) olutta lasissa pohdin samaa kuin artistit, pitäis useammin kirjoittaa siitä, mikä sinä päivänä pistää miettimään. Sain nimittäin otettua yhteyttä viime lauantain kiinnostavaan kundiin ja meillä pitäis olla teffit ensi tiistaina jossain Helsingissä. Jossei nyt tule jotain yllätystä, estettä tai jos kundi ei hannaa, mikä nyt olis aika pöllöä. Kertoessani - ylläri - kaikille tästä jännittävästä tapahtumasta, olen muunmuassa saanut kuulla olevani rohkea ottaessani yhteyttä tähän mielenkiintoiseen tyyppiin. Hmmh, rohkea..? Minä ennen Australian reissua ei ehkä olisi tehnyt näin, mutta minä Australian jälkeen on vihdoin tajunnut, että elämä on nyt ja elämä on juuri niin hauskaa juuri nyt, kuin itse haluaa. Miksi siis hannaamaan ja vain toivomaan parasta? Jos siis voi panna pökköä pesään, trimmata purjeita, asettua itse peräsimeen ja purjehtia, ehkä hieman vaikeaa rataa, mutta tiukasti kuitenkin. Kisa voi kestää vuosia, mutta ehkä siellä joskus joku tuomari viheltää pelin poikki tai mahdollisesti pääsen maaliini, Mikä se nyt onkaan. Joillekin parisuhde on itsestään selvyys tai luonnollinen tarve. Mulle se olis seikkailu.

Mutta siis rohkea olis se, joka uskaltaa kirjoittaa facessa viestin "Moi, mua jäi harmittamaan, kun en uskaltautunut juttelemaan sun kanssa eilisissä bileissä. Ajattelinkin huvittaisko sua lähteä kahville joku päivä? :)" Rohkea olisin ollut, jos olisin uskaltautunut juttelemaan tyypille livenä! Ja niin rohkea olis kyl pitäny olla. Voi kuinka me voitais oppia Euroopan kontaktikulttuureista. Sillä a) ei ole paha nähdä ihmisiä, tutustua, luoda kontakteja, olla kohtelias, käydä kahvilla vieraan kanssa ja b) ei ole kamalaa saada pakkeja, jos toinen ei uskaltaudu käyttäytyä kohdan a) tavoin! 

Pikkasen pelottavaa ja uhkarohkeaa oli, etten oikeasti ollut edes ajatellut pakkien mahdollisuutta. Vasta, kun työkaveri puhisi, että hän oli pyytänyt viime aikoina kolmea kundia kahville ja saanut kaikilta pakit, heräsin hetkeksi todellisuuteen. Itse voin nimittäin myöntää, ettei tullut mieleenkään, ettei lauantain silmäilijä olisi ollut valmis lähtemään kanssani treffeille! Pelottavaa. Olin toki melko varma kundin kiinnostuksesta, niin kauan olimme silmäilleet toisiamme, mutta ilmeisesti vain koska noudatan juurikin tuota kohdan a) neuvoa! En menetä mitään tutustuessani uusiiin ihmisiin. Päin vastoin, tavatessani monia, mahdollisimman monia tyyppejä, voitan aina. Tapasin kesällä sen puristelijan. Ok, ei ollu mikään hurmaavin herra, mutta loi kyllä lyömättömän muiston. En antais sitä pois millään hinnalla! Ja Tinderissä tapaamani kundi ei nyt ollut se oikea, mutta osoittautui erittäin mukavaksi kaveriksi. Ja hänen kauttaanhan tapasin herra tulevan tiistain. Tämä tiistainen on jotain, vielä tuntematonta. Nyt jännittävää, kutkuttaavaa, jännityksestä lamaavaa, mutta ties mitä muuta. Ehkä pettävän suloista. Mutta hitto, kaikki on mahdollista, kun sen vaan hogaa. Itse, tykönänsä. Ja kaikki mukaan! Avoimesti tapaamaan ihmisiä ihmisiä avoimena, sopivasti alistuvana, kohteliaana ja kunnioittavana.

Töissä sain myös hauskan näkökulman tähän treffailuun, kun tää herra ei ollut heti maanantaina vastannut mulle ja ihmettelin asiaa tiistaina, yksi ihana työkaveri totesi silloin "Mikä sitäkin tyyppiä vaivaa?". Aivan, haha!! Joo toisaalta tää on sitä kaikki heti mulle- kulttuuria, sillä jos olen kiinnostunut jostakusta, sen toisen pitää tietty olla kiinnostunut myös minusta. Toki, tai ei tod. Mutta toisaalta palaamme jälleen kohtaan a). Miksei? Yksi kahvi, yksi drinkki, yksi tapaaminen. Ei toista tunne, ennen kuin hänet on tavannut. 

Ja sitten lopulta, mikä meitä vaivaa, kun näemme vikaa vain itsessämme? Se ei paranna kenenkään oloa. Joskus virhe on katsojan silmässä, ok ;) Ja taas eteenpäin! Tässä tuulitunneissa ei ole aikaa käpertyä turhan pitkäksi aikaa suojaan kulman taa sinne, minne ei tuuli kulje. Sillä sinne ei todella tuuli kulje! Ei kylmä, muttei lämmin henkäyskään.

Viikonlopun huuruista

Tänä aamuna olisi voinut olla tällainen Roope Salminen ja Koirat-yhtyeen Madafakin darra kappaleen kuvaama olo, mutta onneksi pahin tuli aaltoina jo eilen illalla. 

 

Tulin kotiin ennen yhtä ja silti bileissä nautitut eksoottiset viinakset vaikuttivat päässäni jo ihan täyttä vauhtia. Kuka on maistanut Karjalan balsamia? Entä islantilaista sammalviinaa, joka tuoksuu ja maistuu aivan suppilovahveroille? Sitä ei muuten sovi sekoittaa kokiksen kanssa... Mielleyhtymä on kirjaimellisesti lasista nenään tunkevat suppilosienet, huuh! Ehkä paras oudon viinapöydän valikoimasta oli tsekkiläinen yrittiviina Becherovka, joka on myös "parasta" raakana nautittuna. Kaikkia näitä ja muutamaa muutakin tulisi sitten myös lantrattua eväinäni viemääni mango Fantaan. Hyvin eksoottista, hyvin hyvin ja liiankin. Syvin syyllinen takaraivoni aaltomaiseen hyvän ja pahan olon vaihteluun taisi kuitenkin olla fairy keiju eli Absinth. Ilman koiruohoakin tämä vihreän sininen ohut alkoholi on kovaa, armotonta tavaraa. Illan isäntä koki sen ihan lattian kautta päättäessään illan painimalla itsensä, kavereidensa ja mielikuvitusystäviensä kanssa kämppänsä parkeltilla. Hah, no syksyllä on hyvä vähän rentoutua!

Tässä kuva juhannukselta, jonka ajattelin viilentävän tuon hurjan illan kokemuksia. Ja tunteita myös... Siellä oli nimittäin yksi kivan oloinen kundi, jonka kanssa emme kuitenkaan tehneet muuta kuin vaihdoimme katseita. Kumpikaan ei uskaltanut juttusille! Voihan! Onneksi on facebook, nyt pohdinkin milloin on sopiva hetki laittaa kundille viestiä "jäit mieleeni, lähdetkö kahville?". Toivottavasti ei tunnu tässä avautumisessa, että olisin edelleen humalassa, sillä en ole... Päätin vaan päräyttää parin viikon tauon lopetetuksi!

Toinen, ja kolmaskin päivä ihan sushia

 Lauantainakin riitti vielä juhlaintoa, kun kärräsin itseni serkun luo ja teimme hieman sushia. 

Tässä on kokkailun saldo ja voitte kuvitella, että tuosta satsista riitti vielä tälle päivälle lounas meille molemmille. Omat suosikkini ovat rapu-avokado-majoneesi - maki ja lohi-nigiri, vaikka tänään kolmannen peräikkäisen sushi päivän jälkeen annan tälle herkulle hetken vapaan ruokalistaltani. 

Juuri sen kyllästymisen takia toinen kattaus sisälsi suklaata Australiasta ja nachoja Meksikon tapaan. En tiedä miten jaksoimme illan pimennyttyä vielä saunaankin... 

Tänään olisi pitänyt harjoitella kitaran kanssa Bob Marleyn No woman, no cry, mutta ei. Se ei kiinnosta ja on niin nopea kappale vaihteeksi, että sunnuntai sujui ihan lehtileikkeiden lukemisen ja dvd:n katselun merkeissä. Ens torstaiksi opettaja lupaili Rolling Stonesia. Ei helpotu yhtään, mutta se soundi on paljon lähempänä sydäntä kuin reggae rallatus.

Aikainen joululahja

No eipä ole ollut enää ikävä älypuhelinta. Aika parantaa kaipuun ja nukahtaminen on helpompaa, kun ei ole tuijotellut sängyssä sitä sinistä valoa. Kameraa ja Instaa on toki ikävä, ja niiden takia tää älyttömyys ei voi jatkua loputtomiin. Ja nyt kun taloudelliseen tilanteeseen tuli uusi vaihde saan uuden puhelimen ehkä ängettyä budjettiin. Sain aikaisen joululahjan työnantajalta, minut vakinaistettiin!!! Nykyinen vuorotteluvapaasijaisuuteni loppuu 23.12., joten joukuaattona voin skoolata vakituisen työsuhteen alkamisen kunniaksi. Melkonen lahja, ihan lahjalistaltakin löytyvä.

Sitä juhlittiin vanhempien kanssa makealla leskellä ja perjantain tapaan sushilla.

Tässä taloustilanteessa tuntuu yksinkertaisen hienolta saada tulevaisuus turvattua. Voin unohtaa pohdinnat, siitä mitä joulun jälkeen tapahtuu ja mihin työpaikkoihin alan lähetellä hakemuksia. Tässä syksyllä oli nimittäin yksi kananlento koskien uusia työpaikkoja, kun tein soveltuvuustestin EU:n hakiessa  uusia kääntäjiä muunmuassa suomen kielen kiintiössä. Nettitestissä tuli kylmä "pärjäsit niin keskinkertaisesti, ettemme suosittele sinua hakemaan varsinaiseen kilpailuun EU-viroista". Ai, että niin keskinkertaista on kielellinen päättelyni, ongelmanratkaisuni ja EU-tietoisuuteni... Mihinkähän vaativampaan duuniin sitä sitten sopisi, jos muutkin vastavalmistuneet liiskautuu työpaikkojen vaatimusten alle eivätkä tule valituiksi. Ne huolet voi nyt hetkeksi unohtaa, murehtia korkeintaan sitä ettenkö nyt voikaan enää livistää ulkomaille?