Olet ruskettunut!

Näin totesi yksi asiakas viime viikolla ja tiedusteli mistä päin tulen. "Varo vaan ettet pala, kun menet Queenslandiin". Vihdoin tänne eteläänkin on tulossa kunnon kevät ja kesän lupaus on todellisena ilmassa. Aurinko paistaa ja lämpötila nousee kahteenkymmeneen. Paikallisille se ei ole vielä kovin lämmintä, mutta kaikki matkailijat hostellissa ovat tyytyväisiä. Huomiseksi tosin lupaavat +30astetta ja kesällä lämpö nousee jopa +40asteeseen, huh... Totuttelua tulee vaatimaan.

Menneellä viikolla tuli oltua töissä tiistaista lauantaihin, mutta kyllä sitä duunipäivän jälkeen vielä ehti elokuviin kylän leffakerhon vieraana ja Avoimen mikin-iltaan paikalliseen menomestaan, missä jokainen kykenevä sai väläyttää muusikontaitojaan.

Eilen sunnuntaina, ansaittuna vapaapäivänä koitti sitten viikon paras juttu, retki etelä Grampiansin alueelle. Halls Gap, missä asun ja työskentelen sijaitsee siis keskellä Grampiansin luonnonpuistoa, joka on pitkalle etelaan j apohjoiseen ulottuva alue. Työkaverini lupautui näyttämään minulle ja Hong Kongilaisella ystävälleni hieman kaukaisempaa puiston kolkkaa ja kurvasi aamusta hostellin pihaan kiiltävällä, sinisellä maasturillaan. Eikä siis millään citymaasturilla vaan kunnon pelillä! Sillä päästeltiin 80km/h punaisella soratiellä, väistettiin kenguru ja useita Stumpy tail-liskoja, ja nähtiin hienoja maisemia. Retken varsinainen kohde oli nousu (täällä ei muuta taideta harrastaa kuin rinteillä kävelyä) korkealle kalliolle ja siellä hienoon luolaan, josta avautui jälleen järkyttävän mahtava ja kauas kantava näköala yli Victorian lakeuksien aina horisontissa siintäville vuorenhuipuille asti. Näkymä, ja nousun aiheuttama polte reisissa, pisti taas istumaan hetken hiljaa paikallaan.

Koska oppaamme oli paikallinen, vei hän meidät katsomaan paria muutakin ihmettä kuten seudun vanhinta puuta, kuusisataa vuotista eukalyptusta, kahlaamaan järvessä ja ihailemaan paria kuin suoraan luontodokumentista otettua paikkaa. Se on hienoa, että täällä ihmiset ovat niin avoimia, auttavaisia ja ylpeitä maastaan, että kuskaavat matkalaisia mielellään tällaisiin paratiiseihin.

Ennen hienoa maisemaa, oli kiivettava myos tama kallionrinne ylos. Nayttaa pahemmalta kuin oikeasti oli.

 

Ja tassapa se huipulta avautuva maisema, ja kiva tuuli vilvoitti.

Naihin maisemiin on kuulemma kiva tulla melomaan, en ihmettele yhtaan.

Puolivälissä yhtä etappia

Kaksi viikkoa jäätelönmyyntiä on nyt takana ja toiset kaksi vielä edessä. Kauppa käy yhtä vaihtelevasti kuin alueen sääkin muuttaa mieltaan. Onnekseni kuumaa on ollut vasta parina päivänä, muuten lämpö lähentelee kahtakymmentä ja vilvoittava tuuli puhaltaa laakson läpi. Eilen kävin työpivän jälkeen huiputtamassa toistamiseen The Pinaclen huipun. Käytimme Hong Kongista kotoisin olevan kavelykaverini kanssa tällä kertaa toista reittiä, joka vei meidät läpi Grand Canyonin vuorisolan ja Silent streetin ahtaan, kivisen käytävän. Oli hieno laskeutua Silent streetille, jylhien kallioiden väliin ja yhtäkkiä kuulla vain oma huohotus, joka kiperän nousun jälkeen on jokaisen huiputtajan kaverina koko kolmituntisen patikoinnin ajan. Mutta huipulle päästessä aina muistaa, miksi sitä viitsii tätäkin rääkkiä harrastaa! Maisemat ovat huikaisevat. Urakan loputtua kävimme hakemassa kaupungista perhe-kokoisen mexican-chorizzo/kana-ananas-pizzan ja tulimme hostellille nauttimaan venyvästä juustosta ja kylmästä oluesta. Mmmmh!

Tänään maanantaina on sitten vapaapäivä ja toisten ihanien aktiviteettien vuoro. Aamupäivä kuluu näin netissä ja iltapäivällä tartun kirjaan. En tosin laske puhelintani hetkeksikään käsistäni... Sain läksiäislahjaksi ystävältäni Australian löytymisestä ja asuttamisesta kertovan Tamara McKinleyn kirjoittaman trilogian ensimmäisen osan  Merten taa (Land Beyond the See). Kirja kertoo yhtäällä englantilaisen perheen matkasta Australiaan, luvattuun maahan ja heidän taistelustaan aloittaa elämä uudelleen kaukaisessa siirtokunnassa. Toisaalla kirja seuraa kaukaiseen rangaistussiirtolaan lähetettyjen vankien, ja etenkin yhden vangin matkasta ja selviytymisestä vaikeista olosuhteista laivalla ja Australiassa. Kolmantena tarinana kulkee aboriginaalien eloa seuraavat kappaleet ennen ja jälkeen brittivalloittajien saapumisen. Kaikki kolme tarinaa nivoutuvat lopulta toisiinsa muodostaen avartavan ja sujuvan lukukokemuksen Terra Australiksen lähihistoriaan. Nautintoa ei onneksi tarvinnut jättää kesken ensimmäisen kirjan loputtua, menin nimittäin ennakkoluuloni unohtaen Applen iBook storeen ja latasin trilogian toisen osan, A Kingdom of the Braven, sähköiseksi kirjaksi iPhoneeni. Puhelimen näyttö on ehkä hieman pieni oikean lukunautinnon saavuttamiseen, mutta mikä parasta, voin sujahtaa peiton alle ja huonekaverin nukkuessakin ottaa kirjan esiin ja jatkaa hyvän stoorin ahmimista. Paperiton versio valaisee itse itsensä eikä paina paljon mitään. Ja vain 6,90 euroa, kannatetaan!

 

Tässä hostellin pihalle hiljaiseen aikaan eksyviä vieraita.

 

Muuten elämä jatkaa kulkuaan kuten viimeksi totesin, pienessä kuplassani kuljen tyon ja hostellin väliä ja nautin jokaisesta päivästä yksi kerrallaan. Siihen en pystynyt kotona, olin aina suunnittelemassa huomista ja ensi viikkoa. Täällä iloitsen, jos joku, joka on jo aikaa sitten jatkanut matkaa uuteen kohteeseen, on jättänyt jääkaappiin avaamattoman jogurttipurkin ja omin sen hymyssä suin itselleni. Tänä aamuna perin hauskan kundin Nutella-purkin jämät ja toissa päivänä loysin kaapista avaamattoman pussin suolakeksejä, joiden tiedän kuuluneen englantilaisille tytoille, jotka bunkkasivat täällä 10päivää sitten. Eikä tässä ole kyse rahasta, vaan hauskasta vaihtelusta ja ilmaisesta ruoasta, jota ei kerrankin tarvitse heittää roskiin. Taidan olla siinä backpackin ei flashbacking-mielentilassa täällä, lähellä luontoa ja ekoilua!

 



Tässä tie, kylä ja jätskibaari, jossa tyoskentelen (Newsagency on myymälä-kioskin nimi).

Pikku kuplassa

Piti taas patikoida korkealle, että tajusi miten tällaisessa pienessä kylässä tottuu niin äkkiä oman arjen kulkuun ja alkaa vain sokeasti kulkea hostellin ja työn väliä välittämättä muusta maailmasta. Jos täällä olisi kunnon ruokakauppa, en varmaan poistuisi mestasta koko kuukauden työrupeaman aikana.

Pohdin samaa asiaa Aasialaisen kimman kautta, jonka kanssa jaan hostellihuoneen. Hän tuli tänne aikanaan kahdeksi viikoksi. Nuo kaksi viikkoa ovat nyt venyneet kahdeksi kuukaudeksi ja tulevat vielä venymään neljäksi, ties vaikka pidemmäksikin. Ennen kuin kiipesin tuonne kukkulalle, en ihan tajunnut miksi. Korkealla istuessani vasta hogasin itsekin joutuneeni paikan rauhan ja turvallisuuden lumoihin. Minulla on ympärilläni upeat maisemat, joka päivä työpaikka, mihin mennä ja viikottain palkka, joka pitää hyvin leivässä. Reilussa viikossa se oli jo ehtinyt viedä mieleni tilaan, jossa olin unohtanut yöpaikan varailut, rinkan rahtaamiset, isäntäperheen etsimiset ynnä muut matkaajan normaalit toimet. Toivottavasti en liikaa ihastu tähän fiilikseen, paljon on vielä nähtävää...

Alla kuva itselleni kääräisemästä tätteröstä. Meillä vakiokysymys kuuluu: "Haluatteko ilmaisia strösseleitä tai phkinärouhetta jäätelön päälle?" Sunnuntaina oli kaunis päivä, vanhojen autojen kokoontumisajot ja jädekiskassa ekaa kertaa jatkuva jono ovelle saakka, ja välillä uloskin.

The Pinnacle walk

Eilen oli vapaapäivä ja pääsin taas asian ytimeen eli kävelykierrokselle luonnonpuiston reiteille. Tällä kertaa vuorossa oli melko kuuluisa Pinaclen huippu, 5,6 nkilometrin reitti, joka nousi noin 400metrin korkeuteen. Oppaanani oli hostellia valiaikaisesti pyorittavan pariskunnan vaimo, joka kiipeaa huipulle kuusi kertaa viikossa. Maasto oli paikoin melkoista patikointia, kiipeilya ja jalkavoimaa vaativaa, mutta näkymät huipulta maksoivat vaivan aivan kuin maisemat, joissa reitti kulki. Tämä on maastoa, jollaista en ole muualla nähnyt: hiekkakivikallio on toisaalla liuskottunut ja toisaalla taas kuin kupruilevaa, tummanpuhuvaa muovailuvahaa eykalyptus-metsien toisen vuoren rinteella muodostaessa pehmeän kontrastin tälle kovuudelle. Ja kun horisontti siintaa kaukana, kaukana, tuntee todella olevansa vapaa. Aikaa matkan taittamiseen edes ja takaisin kesti reilu kolme tuntia ja kylla lounas ja suihku sen jalkeen tuntuivat hyvalta!

Korkeimmalta kohdalta, kavelyn lakipisteelta, nakyi hienosti kylalle pain.

 

Kavelyn maaranpaa, nakoalatasanne. Tuuli korkeuksissa oli pureva, joten visiitti tasanteelle jai lyhyeksi.

 

Hiekkakivikalliota ja sen liuskoittuvaa muotoa.

 

Valilla reitti kulki tallaisen solan lapi, siita vaan ponnistamaan ylospain!

Iltapaivalla samainen rouva viela ajoi minut lahimpaan kaupunkiin, jotta paasin tekemaan ruokaostoksia suurempaan markettiin. Koska taman mestan ainut kauppa on huimaavan kallis, paatin ostaa ruokaa varastoon, mutta silti loppusumma 102dollaria hieman huvitti. Kaupassa tuntui kuin en olisi koskaan ruokaa nahnytkaan! Kavelin hyllyjen valeissa ja otin karryyn kaiken, mita mieli teki. Mutta nyt on sitten makkaroita, jauhelihaa, kasviksia ja kaikkea muuta sekalaista koko viikolle. Kavimme myos nuorten, lukion vikalta valmistuvien taideopiskelijoiden nayttelyn avajaisissa, ohessa yksi mielestani mielenkiintoinen edustava teos. Nuolen sisalla oli nippu vilkkuvia jouluvaloja.

Duunissa ja vapaalla

Täällä siirrettiin eilen kelloja kesäaikaan eli tunti eteenpäin. Hostellin asukkaat ihmettelivät eikö oikea aika olisi tehdä siirto kuun lopulla, mutta kalenteri todisti 7.10. olevan oikea päivä. Kesäaikaan siirtymistä täällä on ennenkin aikaistettu, kuulemma Sydneyn olympialaisten aikaan jopa yli kuukaudella.

Minua ei kellojen siirto suuremmin haitannut, sillä eilinen oli vapaapäiväni. Menimme saksalaisen kimman kanssa kävelylle pienelle vesiputoukselle ja siitä kiipesimme huiputtamaan yhden kylää ympäröivistä kukkuloista. Ylös päästäkseen sai tehdä oikeasti töitä ja korkeilta paikoilta pudotusta alas olisi kertynyt pari sataa metriä, ja aitoja tai kaiteihan ei missään näkynyt... Huimat näkymät vain hivelivät silmää.

Tänään oli vaihteeksi työpäivä. Harmaan ja viileän sään takia kauppa oli hiljainen, mutta kauppiaan rouvan ranskankielisten sähköpostien korjaaminen, kieliopin selittäminen ja oikeiden sanontojen löytäminen kyllä
pitivät kiireisinä. Sain vaivanpalkaksi tehdä itselleni jäätelön, tällä kertaa pyöritin minttusuklaatötterön sinisten strösselien ryhdittämänä. Ehdottomat suosikkini ovat kyllä kermainen passion ja villin makea purkka. Kyllä täällä jäden valmistus osataan!

Backpacking vs flashbacking

Viedessäni tavaroita Melbournen hostellin pakaasihuoneeseen ennen mustikkafarmille lähtöä huomasin jännän ilmiön, minkä olin itseasiassa katukuvassakin jo pannut merkille. Säilytyshuoneesta, kuten kaduilta, puuttuivat rinkat ja tilalla oli huoneellinen neljällä pyörällä pystyssä kuljetettavia melko tilavia matkalaukkuja. Oma rinkkani oli ainut selässä kannettava matkalaukku noin 30 laukun joukossa. Ihmetellessäni asiaa hostellin kundille hän totesi aikojen muuttuneen. Nykyään ei kuulemma näy enää paljoa (huonosti käyttäytyviä ja paljon dokaavia) reppureissaajia vaan jengi kulkee paikasta toiseen isoa pakaasiaan vierellään rullaten. Tälle ilmiölle on jopa kehittynyt oma termi, flahsbacking. Miettiessäni asiaa, vastaanoton kundi on aivan oikeassa. Milloinkaan ennen ei niin monella reppureissaajilla ole ollut mukanaan isoa, hyvää kameraa JA kannettavaa tietokonetta. Omien huomioideni mukaan tällä matkalla tapaamistani ihmisitä 70 prosentilla on pakaasissaan läppäri, yli puolella järjestelmäkamera, mutta alle kolmasosa kantaa omaisuuttaan selässään. Vasta yksi heistä on harmitellut matkalaukkuvalintaansa ja haluaisi mielummin kulkea rinkka selässään. Itse olen ollut tyytyväinen valintaani, rinkka on juuri niin kätevä kuin tarvitaan, vaikka 18kiloa välillä painaakin hartioita ja selkärankaa kasaan. Ja noista kahdesta, kamerasta ja tietokoneesta, minulla on mukanani vain kamera. Lähtiessäni päätin jättää toisen kotiin ja arpa osui kameraan. Olen ollut tyytyväinen ratkaisuuni.

Laukun ja mukana kuljetettavien arvokkuus kertoo hieman nuorten varakkuudesta. Selvästi ihmisillä on nykyään enemmän rahaa, myös nuorilla, lentää pallon toiselle laidalla lomailemaan ja tekemään ehkä hieman työtä. Ulkoinen habitus on myös tärkeä ja silloinhan 75litran rinkkaan ei mahdu kaikki tarvittava. Working holiday ei ole enää retkihenkinen seikkailu, siitä on tullut moniulotteinen elämys. Yksi kertomus kulutuksen kasvusta ovat myös matkapaketit, joita reissaajille myydään. Jos et halua vuokrata tai ostaa autoa, me viemme sinut näihin upeisiin kohteisiin tonnin tai kahden pakettihinnalla. Kun paikkoja halutaan nähdä ja must-kohteita on ympäri maata, paketit ovat käytännöllinen tapa suorittaa tietyt retket (kuten Uluru tai Iso valliriutta) turvallisesti muiden reissaajien kanssa. Silti yhden kohtalotoverin kulutettua 2500puntaa kuukauden reissupaketteihin sai pohtimaan rinkkamatkailun ja working holidayn luonnetta nykypäivänä. Monikohan on matkassa omilla säästöillä, kuinka moni lahjarahoilla ja kuinka moni enää tarvitsee työtä rahoittaakseen matkansa?

En kuitenkaan tiedä ovatko hostellit muuttuneet turvallisemmiksi mukana kuljetettavan tavaran arvon noustessa. Kahdessa paikassa, missä olen yöpynyt on ainakin ollut älyavaimet ja lukolliset lokerot jokaiselle yöpyjälle. Flahbacking suuntaan sitä ollaan varmasti monella tasolla menossa. Melbournen YHA-hostelleissa on molemmissa kattoterassi ja hostellin oma ravintola ei ole vain halpaa olutta varten vaan sinne voi mennä viettämään kunnon diskoiltaa tai syömään laadukasta melko edullista lounasta. Lakes Entrancessä taas hostellin suihkutilat olivat ensiluokkaiset ja Sydneyssä koko mestan fiilis oli kuin hotellissa, kaikki oli puhdasta ja sävysävyyn sisustettua. Halvat murjut ovat luultavasti siirtyneet historiaan asiakaskunnan vaatimusten lisääntyessä ja kilpailun kiristyessä. Kuka ei flashbackerin rahoja haluaisi...

Takaisin vuorille, ja töihin

Kymmenen päivää mustikkafarmilla hävisivät kuin ilmaan. Suuri syy lienee, että viihdyin siellä niin hyvin. Isäntäpariskunta kaksine kokerspanieleineen oli aivan mahtava ja miljöö upea. Koska mustikat ovat Australiassa kesämarjoja, päiväni kuluivat poiminnan sijasta puutarhassa kykkiessä, kakkua vääntäessä, rouvan autoa siivotessa ja lakanoita silittaessa. Iltapäivän vapailla olin vapaa kiertelemään Dandenong-aluetta kuten isoa ja hienoa rhododendron puutarhaa tai pientä Olindan kylää söötteine kauppoineen. Joinain päivinä rouva myös kuskasi minua katsomaan Melbourneen antavaa näköalaa vuoren korkealta kohdalta, Mount Dandenongilta (Melbournekin näytti huvittavalta, pieneltä tornitalokeskittymältä aavan maiseman keskellä). Yksi iltapäivä kävimme myös William Ricketts sanctuaryssa ihailemassa veistäjän aboriginaaleja kuvaavia veistoksia ja patsaspuiston seesteistä tunnelmaa. Veistokset on tehty kivien paalle kuin ne olisi tehty samaisesta kivesta, vaikka ne on oikeasti muotoiltu savesta. Alue on ehdottomasti käynnin arvoinen, ja majapaikaksi voin suositella isäntäpariskuntani pitämään bed&breackfast-majoitusta Folly farmilla, linkki tässä.

Kasvihuoneesta ei tarvinnut kuin hakea kastelukannuja, taustalla nakyy verkolla katettu mustikkaviljelma.

 

Tassa miehen itse rakentama B&B-talo, jonka vanhan Englannin tyylinen sisustus oli todella manee. Taustalla oleva pienempi mokki on tarkoitettu rauhalliseen hetkeen iltapaivateen merkeissa.

 

Tassa kuva William Ricketts patsaspuistosta. Teosten aiheena ovat aboriginaalit, joita Rickettsin mukaan valkoinen mies on sortanut taysin syytta. Veistokset olivat paikallaan keskella metsaa hyvin vaikuttavia.

 

Viime sunnuntaina tutustuin Melbourne Royal Show'hun, jonkin tapaiseen maatalousnayttelyn ja huvipuiston sekoitukseen. Kavellessani sisaan nayttelyalueella oli ensin vastassa liuta huvipuistolaitteita ja hattarakoneita, mutta syvemmalla alueella sai ihmetella maatalon elaimia ja sonnien arvostelua. Tuomari muunmuassa kehui yhden voittajasonnin liikkuvan kuin kissa. Enpa ole ennen moista nahnyt... Seuraavissa halleissa sai ostaa Victorian-alueen herkkuja, seurata halonhakkuukisoja (halkojakin voi hakata monella tapaa!), silittaa elaimia, kirittaa koiria palloleikkiin, katsella mita erilaisimpia kanoja, ankkoja ja kukkoja (nekin arvosteltuina) hakeissaan, adoptoida vinttikoiran tai seurata lammaskoiraa tyossaan... Jannaa menoa!

 



 

Nayttelyssa oli myos kakunleivonta-osio, jossa kunkin kilpailijna oli tullut tehda samoista raaka-aineista tietty peruskakku, kuten tassa sokerikakkupohja, jonka tuomarit maistamatta arvostelevat koostumuksen perusteella. Vitriineissa oli naytilla kilokaupalla halkaistuja kakkuja, kekseja, leipia, muffineja... Ja jokainen arvosteltuna.



 

Mutta kuten sanottua, ne kymmenen paivaa kuluivat nopeasti, ja ryhdynkin ekaa kertaa ihan palkkatyohon. Palasin Gramppiansin kansallispuistoon Halls Gap:iin ja myyn seuraavat muutamat viikot jaateloa paikan turistikaupassa. Paasin tanaan jo kokemaan kevaan kiireista menoa ja tein muutamat totterot asiakkaille. Viime kerrasta onkin jo yli kymmenen vuotta, mutta ihan ok ne silti luonnistui.

 

Tanne minut toi The Overland-juna...