Ei me ihmiset tavata enää

Tässä siis tapaamisella tarkoitan romanttisessa mielessä toisen löytämistä eli parinmuodostusta. Paljon on puhutta sinkuista, lapsettomista, lapsikadosta ja yksinäisyydestä. Ja siitä, etteivät ihmiset enää tapaa toisiaan. Olen kuullut tämän useasti. Vastannut mielessäni "joo, joo". Ja sitten viime sunnuntaina spårassa se kolahti. Ei me ihmiset oikeasti enää tavata. Mulla oli keltainen takki ja hymyilin, hiukset pesty, olemus avoin, muttei olis tullut mieleenkään, ei uskallus noussut, mennä juttelemaan kivan oloiselle kundille. Joku toinen käänsi päätään minua kohden, mutten aurinkolasien läpi nähnyt tuijottiko hän minua ja takanani näkyvää Stadikan tornia. Näimme ehkä toisemme, muttemme tavanneet.

Ei ihmisille enää tule mieleen tutustua. Haluttaisi ehkä, muttei tiedetä miten. Tinder on hyvä, sillä tarjolla on ainakin on periaatteessa tutustumaan haluavia,  mutta sielläkin on yksi ongelma ylitse muiden. Haetaan, muttei tiedetä mitä. Tai haetaan jotain, ei tätä, ei tätä, ei ainakaan tätä, ehkä toi, miksei, otetaan toi, mut ei tätä taas sit... Ja sit se yksi repliikki riittää, olet idiootti. Olkoon, seuraava! Kandidaattejanhan riittää. Halua tapaamiselle siis on, mutta onko kykyä?

Ihmiset hakevat kyllä paria, onnea, muttei tiedetä mitä se onni itselle on tai mistä se tulee. Etsitään, muttei tiedetä minkälainen ihminen sen voisi minulle suoda. Tongitaan, muttei osata kertoa toiselle tai edes itselle millaisia olemme, mitä haluamme, mistä sytymme, miksi itseasiassa haemme jotakuta elämäämme. Siksikö vain, kun kuuluu? Koska muuten Suomi ei enää ole suomalaisten? Vaikkemme lopulta ole valmiita edes tapaamaan itseämme, rehellisesti. Ei se mielipiteen kertominen niin kaukana totuudesta ollut. Kun tietää mitä mieltä on, se on helppo kertoa paitsi muille myös muistuttaa itselleen. Mielipiteistä voi sitten lähteä tutustumaan itseen ja omiin tarpeisiin. Ja näin kanssakäynti tulee helpommaksi, paljon iisimmäksi. Sitä avautuu luontevasti, ei jännitä. Tällänen mä oon, oon jo tutustunut itseeni, hyväksynytkin ehkä. Alkanut löytää elämäni tärkeimmän ihmisen, ja sen kautta rauhan. Ja ehkä löydän joskus jonkun toisen, mutta ainakin olen avoimempi ottamaan vastaan vieraita. Poistan muurini luonnollisesti, kasvan naamiaisasustani ulos.

Kun tiedät itse kuka olet, mitä tarvitset luultavasti siitä johtuen tiedät myös mitä elämässäsi arvostat, tavoittelet ja haluat. Ja nämä ei ole materialistisia asioita! Vaan sitä, mitä sinä onnellisuuteesi tarvitset. Silloin alkaa tapahtua. Ja alkaa tapahtua vaikka niin, ettet enää etsi etsimästä päästyäsi vaan löydät.

Aiemmin kai parisuhteissa kasvettiin yhdessä aikuisuuteen ja itsetuntemukseen; lähdettiin vahingossa kulkemaan samaa pellon laitaa ja asetuttiin lopulta koivuiksi vierekkäin kasvamaan juuret yhdessä, vahvasti parina, vaikka erillään. Nykyään pariudutaan muka aikuisina, kaiken nähneinä ja kokeneina, vaikka nuorinakin, ja itse ja toinen asetetaan valmiiseen parisuhteen ja aikuisen muottiin. Oli muotti sitten alitajunnan, yhteiskunna, kaveripiriin, perheen, minkä lie luoma... Ei mennä yhdessä eteenpäin vaan yritetään yksin eriteitä niin, että kuitenkin vaatteet ja kaikki tärkeät tavarat säilytetään saman katon alla. Leikitään kotia ja perhettä ilman, että puhuttaisi tunteista ja tarpeista, otettaisi toinen huomioon ja nöyrryttäisi hieman. Molemmin puolin taivuttaisi ja taivutettaisi. Ei katkaista, vaan venyttäen pyydetään ja venyen annetaan.

Vai onko toisen etsiminen jäänytkin sen jalkoihin, että etsitään niin vimmatusti itseä? Ei olla koskaan valmiita, ja epävalmiina ei kenellekään uskota kelpaavansa. Ei ehkä uskaleta tai oikeasti ryhdytä edes valmiiksi. Tai ei uskota kenenkään olevan valmis minulle. Kypsyttelyyn ei ole aikaa, kun on kiire kiire kiire siihen täydelliseen elämään. Monelle elämä on pikajouksua, mutta päämäärän sijaan se on juoksua jotain karkuun. Kerätään kolikoita kuin Mario Brossissa, mutta vaikka kolikoilla  pääseekin seuraavalle levelille, ei siellä pelin sisältö muutu, vaikka puitteet ja hahmon varustelu paranevatkin. Päähenkilö pysyy.

Minä juoksin 35vuotta, kunnes törmäsin viime syksynä ihmismuuriin. Pääsin siitä vain läpi tunkemalla, enkä ole sama ihminen enää. He veivät naamiasasuni, vaikken sitä heti tajunnut. He ainakin avasivat vetoketjun, ja siitä lähin olen astellut vähä vähältä ulos roolista. Tämä on sitä aikuistumista, joka jollekin tapahtuu viisitoista vuotiaana, jollain siihen ei ole koskaan tarvetta - yhdellä ei koskaan kykyä. Kaduilla kävelee niin vauvan asteella kuin ikuisessa elämässä olevia. Yksinäisiä ja pariutuneita. Yhteisöllisyyden kokeneita sinkkuja ja parisuhteessa yksin jääneitä, samoin alastomia ja tiukkaan henkiseen vällyyn kietoutuneita. On oltava avoin ja onnekas, että tapaa ihmisiä, jotka avaavat sinut, vaikka väkisin. Se on hienoa. Kun uskaltaa.

 Eikä aikuisuudessa ole kyse iästä. Aikuisuus on itsetuntemusta. Joillain sitä on aikaisemmin, joillain myöhemmin, joillain ei koskaan. Joillain ei vaan ole tarvetta siihen, mutta mahdollista se on kaikille. Sillä mielestäni on hienoa mennä yhteen lapsina ja kasvaa yhdessä itsetuntemukseen, vaikka ratkaisuna sitten olisikin eriävä tie. Ja miksei ole upeaa on mennä yhteen kahtena aikuisena. Mutta jos yhteen menevät pseudo-aikuinen vahvoine suojamuureineen ja vakuuteltuine mielipiteineen ja lapsen tasolle jäänyt myötäilijä heikkoine itsetuntemuksineen, ei suhteessa ole tasapainoa. Siinä on ehkä kehitysmahdollisuuksia, mutta työtä se vaatii. Ollaanko sitä valmiita tekemään? Työtä itsen ja toisen kanssa, yksin ja yhdessä. Se on välillä kipeetä, ajoittain upeaa ja silti lopussa saattaa toisen lento lähteä eri maahan kuin oma senkin ollessa ihan ok homma.

Aikuinen osaa juoda hunajajuomansa itse, hän ei tarvitse nokkamukia saati hopeavatia ja palvelijaa sitä hänelle tarjoilemaan.

Kimmokkeita tekstiin sain luettuani viimeisestä Kirkko ja kaupunki lehdestä "Oletko rakastunut? Toimi näin!" kiitos sailing sisterini! Samoin Kimmo Takasen kirjat Päästä irti, vapaudu läsnäoloon ja Tunne sydämesi - matka uuteen rakkauteen ovat antaneet ajateltavaa.

Heinäsirkat roviolla

Keikka kuussa-haasteeni ajoi minut viime torstaina G livelabin lasikuutioon kuuntelemaan fuusio jazzia. Työpäivä oli ranka ja pelkäsin illasta tulevan vielä rankemman. Olen kieltäytynyt avautumasta jazzille, sillä olen luullut sen olevan pelkkää rytmitöntä venkoilua. Fuusio on juuri sitä, vaikka taitavissa käsissä tällaisesta hullusta improvisoinnistakin voi nauttia. En tiedä mikä jazz-diggarien aivoissa on erilaista, kun he saavat kiinni välillä täysin melodiottomasta soitosta, mutta sitä livenä kuunneltuani en ole mielipiteessäni enää näin jyrkkä. Cameron Graves trionsa kanssa sai minutkin hieman jopa diggaamaan tästä heinäsirkkojen roviota muistuttavasti musiikkigenrestä.

Ensimmäiset kappaleet kuunneltuani en voinut kuin ihmetellä, miten näihin biiseihin kirjoitetaan nuotit? Miten niitä voi soittaa samanlaisina uudestaan ja uudestaan eri keikoilla, vai onko hienous se, ettei ihan tasan voikaan? Biisi on aina uusi uusien improjen kanssa uudella keikalla... Siinä eka haaste, joka vaatii lajiin paneutumista, jos tästä alkaisi enemmänkin pitämään. Torstain keikalla huomasin jossain vaiheessa saavani rummun kompista kiinni ja sen rytmin hävitessä keskityin hetkeksi ihailemaan pianistin nopeita sormia. Triosta paistoi soittamisen nautinto, he tuntuivat luovan kunkin kappaleen uudelleen tänäkin iltana. Diggarien hymyt ovat myös pakitsevia, mutten edelleenkään tajua, missä rytmissä he polkivat jalkaansa. Eivät ainakaan kappaleen. Ehkä siis jonkin soittimen, jonka taajuuden poljentoa korvani ei erottanut.

Taputtaminen kappaleen keskellä oli myös alkuun täysi mysteeri, kunnes hiffasin, että käsiä tulee lyödä yhteen mahdollisimman mahdottoman improkohdan loputtua. Ja se taas edellyttää hieman kipaleen tuntemusta ja tyyliin paneutumista. Biisien nimien mukaan soittajat ajattelivat syleilevänsä koko universumia, joten ei kai sitä muuta tarvitakaan kuin fuusiojazz. Sille tasolle kun pääsisi! Vaikka ehkä juju on siinä, että tämä on erilaista musiikkidiggausta kuin normaalisti. Jokainen saa tästä irti jotain, kukin eri asiaa. Jokainen jammaa eri tahtia ja omaa fiilistään. Tämä on sivistynyttä, hillittyä eikä sitten kuitenkaan. Yhdellä kuulijalla oli täydellinen jakaus, hillitty olemus ja yläruumis pysyi täysin liikkumatta oikean jalan vispatessa hervottomasti johonkin täysin absurdiin tahtiin vedoten. Hän oli pukumies, joka kai riehaantui.

Mieleen jäi kiehtomus, miten on erikoista, että joku osaa ilmaista itseään fuusiojazzin kautta. Tästä tulee ottaa selvää lisää.

Mielipiteitä Keski-Euroopasta

Pääsiäisen yli viihdyin miljonäärien seurassa Keski-Euroopassa. Me ei olla vielä voitettu lotossa niin kuin oli tarkoitus, mutta nimi on jäänyt. Miljonäärejä olemme, ainakin henkisessä omaisuudessa mitattuna. Seura on sama kuin syksyllä töissä kaiken pyörityksen ja pohdinnan keskellä eikä tämäkään matka jäänyt vain nähtävyyksien katseluksi. Kaivelimme toistemme epäkohtia ja annoimme palautetta tässä turvallisessa yhteisössä. Pohdintaan pääsi niin maalaisjärki kuin porno, suorittaminen matkustaessa, onnellisuustutkimus, mielipiteiden kertominen, ystävyys...

Minä sain palautetta, etten anna itsestäni ja etenkin, etten jaa oikeaa mielipidettäni, mikä johtaa siihen, ettei minusta saa kiinni. Ei saa selvää, kuka tai millainen ihminen oikeastaan olen. Kaikilla on mielipiteitä, sen taakse ei siis pääse piiloon. Ehkä mielipidettä ei ole kaikesta, mutta useista asioista kyllä. Vähintään omista rajoista ja odotuksista, ja jos ei ole ne olisi ihan hyvä selvittää itselle. Se antaa ymmärrystä. Ensin itse itsestään ja sen jällkeen muille sinusta. Kun näitä näkemyksiä sitten pidättää, naamasta kyllä näkee, että silmien takana on liikennettä, mutta suu ei suo sitä ulos. Mielipiteet menee usein tunteisiin, ne ovat itsen rakennusaineita ja niiden jakaminen saattaa pelottaa. Etenkin, kun ystävyys on syvää, voi toisen eroava ajatus tai vähättelevä kommentti itselle tärkeään asiaan osua kipeästi. Silti, jos aina myötäilee ja varoo satuttamasta tai saamasta itse siipeensä, tulee ihmissuhteista vain kaveruuksien keräilyä. Kenenkään, edes itsensä kanssa ei pääse sen syvemmälle. Koskaan ei saavuta syvempää ystävyyttä, jossa olisi turvallisesti samaa tai eri mieltä, vaihtaisi mielipiteitä, tutustuisi toiseen ja itseen. Sitä vain kuuntelee, nyökyttelee ja kotona puhisee, miten sekin voi olla tuota mieltä. Yrjöttävän tuttua minulle!

Parikymppisenä julistin, että ihan hyvä tai ihan sama ovat paljon pahempia kannanottoja kuin ihan paska. Mihin tämä piirre on kadonnut, hautautunut? No nyt hiekka alkaa taas kaikota karttani päältä, jota en koskaan hävittänyt, piilotin vaan.

En tiedä montako syvää ihmissuhdetta minulla on, yksi edes? Itseeni? Kohta ehkä, mutta ei vielä. Tästä lähtee projekti tutustua omiin mielipiteisiini, rajoihini ja itsekunnioitukseen. Pohjan tälle myötäilylle ja hukkumiselle on pelko toisen ja itsen satuttamisesta ja vielä sen alla lymyää konfliktin pelko. Se on iso peikkoni, konflikti. Ja varmasti myös väärässä olemisen pelko vaivaa. En pidä väittelystä. Tai jos mielipiteeni onkin tyhmä, naurettava, arvoton. Mielipiteilläni on kuitenkin painoarvoa, minulla on arvoa. Ja "väärän" mielipiteen voi aina vaihtaa, ja se on mahdollista vasta kun joku sen epäkohdan minulle osoittaa. Ja osoituksenkin jälkeen voin todeta, että ei se pohdinta ehkä päivänvaloa kestä, mutta jään silti sille tielle. Perustellusti. Olen omasta mielestäni oikeassa, etenkin niissä mielipiteissä kun ei ole absoluuttista oikeaa tai väärää.

Kuinka usein olenkaan tullut kotiin pohtimaan frendin edesottamuksia, eikä aina kauniiseen sävyyn. Negatiivisia tunteitahan tässä etenkin välttelen, sillä niillä juuri päästää toisen lähelle ja antaa hänellekin mahdollisuuden loukata. Antaessaan rakentavaa palautetta avaa itsen samalle, myöntää, että toisella ja toisen mielipiteillä on väliä. Sillä kyselijänä olen myös säilöjä ja pyörittelijä, on kiehtovaa pohtia ihmistä ilman häntä, mutta yksin pohtiessa ihmmissuhteen hedelmä jää raa'aksi. Poimin sen ja katselen, en välitä kuoria ja maistella, nuuhkin ja nuolen korkeintaan, jos sitäkään, ja ihan hyvin joskus kannattaisi iskeä kulmahampaalla kiinni. Ihailemalla en salli yhteistä ateriaa.

Olen perustellut meilipitteetömyyteni myös kohteliaisuudella. Olen pyhä kyselijä, kuten minut tuntevat ihmiset tietävät. Olen loputtoman kiinnostunut muista, mutten usko, että muut olisivat kiinnostuneita minusta, elleivät esitä kysymyksiä. Koukkuhan on siinä, ettei kysymyksiä aina tarvita. Ei sitä aina jaksa onkia toisesta tietoja, kyllä ne pitää haluta ihan itse jakaa muille. Kysymykset voivat aloittaa jutun, mutta sen jälkeen kullakin on vastuunsa keskutelun edistämisestä ja siinä se tulee, siis kullakin on vastuunsa oman mielipiteensä esiin tuomisesta. Ei kukaan luotaa sisälleni ja hogaa, että nyt tolta pitäis kysyä, mitä se miettii. Kyllä se on uskallettava itse tuoda esiin. Haluttava tuoda esiin. Sitä on pidettävä niin painavana, ettei leuka avautumatta jaksa pointtia kantaa vaan ajatus on saatettava kaikkien tietoon.

Millainen suojamuuri mielipiteettömyys myös onkaan! Miellyttämisen halu ja mielipiteen nieleminen tulisi sisällyttää tautiluokitukseen ja lääkkeeksi määrätä oleskelua hyvien ihmisten keskuudessa, jotka uskaltavat antaa ja vastaanottaa mielipiteitä. Kollegani huomautti hienosti, miten mielipiteettömyys estää aidon kanssakäymisen. Minä muka suojelen itseäni ja muita, ja muut kokevat, että vetäydyn. Etten halua heitä lähelleni. Ja niinhän se onkin. Aito minä on minä, jolla on mielipide ja joka uskaltaa tuoda sen esiin. Ei ole väärää mielipidettä eikä varsinkaan sellaista, jota ei voisi muuttaa. Sehän on sitä kanssakäymistä. Mielipiteiden vaihtoa, ystävyyttä ja ihmisyyttä. Suhteita! Ehkä hiljainen tai ujo odottaa kykenevänsä aina puhumaan painokasta sen kerran kun suunsa avaa. Mä en tosin ole hiljainen enkä ujo, vaikka joskus niin luulen, joten ei sen puheen tarvitse sen järkevämpää olla kuin kellään muullakaan. Matkalla mentiin jopa siihen, että selitettyäni, etten tunne saavani ääntäni kuuluville, koska kolme kimmaa luontaisesti äänekkäinä kelasi asioita niin intensiivisesti, he lopettivat puheensa kuin seinään jo huuliani roatettuani. "Nyt se puhuu! Joo, sano vaan!" kuulin ja näin heidän odottavista katseistaan. Ihana fiilis, joku halusi kuulla minut. Kuulkaa kaikka tulevaisuudessakin, minulla on asiaa!

Mielipiteedöttymyyden kautta ja ilmeisen hyvävänä kuuntelijan, sinä pyhänä kyselijänä olen myös tottunut keräilemään ihmissuhteita ja miellyttämään kaikkia. Enkä kykene päästämään irti, vaikka mikä olisi; korkeintaan annan laimentua, mutta välirikkoa vältän. Sen kerran, kun olisi ollut aihetta sanoa kaverille kiitos ja hei, en kestä seuraasi enää, jätin vain kylmästi vastaamatta hänelle millään yhteydenpitovälineellä. Hävisin. Se hävettää vieläkin, yhdeksän vuoden jälkeen, vaikka kaveruuden poikkaiseminen onkin luonnollisesti epämiellyttävää. Toisen satuttaminen ei ole koskaan mieluista, vaikka se voisi olla ainut tapa, jolla tarjota toiselle mahdollisuus kasvaa ihmisenä, tai ainakin kurkata omiin pimeisiin puoliinsa. Tästä rehellisyydestä olisi varmasti tuloksena kuin vain parempia ja syvempiä ystävyyksiä, myös niiden muuten vaan mukana roikkuvien karsiutuminen. Laatu ennen määrää, kyllä se tässä iässä alkaa olla arvokkaampi järjestys. En minä kaikkia ihmisiä tarvitse, tai heidän hyväksyntäänsä, eivätkä he minua tai minun hyväksyntääni. Ei kaikkea tarvitse saada ja kokea, vaikka itsepintaisesti olen tähän asti ajatellut.