Kirjoitushaaste sielunkumppanuus

Viime vuoden oman elämäni vaikutusvaltaisimpien ihmisten joukkoon kuuluu työkaveri, joka vuosi sitten muutti uuden työn perässä Brysseliin. Puhuimme silloin, että meidän pitäisi alkaa haastaa toisemme, ja itsemme, kirjoitushaasteeseen, jossa kirjoitetaan yhdessä sovitusta aiheesta teksti ja sovittuna päivään vaihetaan tekstejä ja luetaan toisen ajatukset sovittuun juttuun. Aloitimme vuoden myöhässä, mutta aloitimme silti. Tässä tekstini ensimmäisestä aiheesta, sielunkumppanuudesta.

Sielunkumppanuus on mahatunne, että toinen pääsee ja tulee lähemmäs kuin kukaan ennen. Lähemmäs minää, tajuntaa, sielua eikä tarvetta omalle tilalle ole. Tämä läheisyys on miellyttävää, hellivääkin. Joku vihdoin tajuaa, mitä minä olen ja miten minä ajattelen, ja minä tajuan häntä. Johonkuhun saa aivan uskomattoman yhetyden, jota ei luullut koskaan tuntevansa. Tulee ehkä tunne, että vihdoin; tulee ehkä toive, ettei se koskaan lakkaisi. Eikä se lakkaakaan, vaikkei sielunkumppaniinsa välttämättä ikuisesti pidä yhteyttä. Hän on silti säde sydämessä, lämmin muisto mielessä, sillä sitä ei koskaan voi unohtaa, kun joku oikeasti tajuaa, vaikka aika hänet huuhtoisi mennessään. Hän voi olla fyysisesti luona iltapäivän, ja mielessä mukana loppuelämän.

Sielunkumppanuus on helppoudessaan ja vaivattomuudessaan silti asia, jota ei voi hankkia tai päättää saavuttaa. Sitä varmasti moni tavoittelee tai siitä haaveilee, mutta sanoisin, että ennen kuin sen on kokenut, ei oikeastaan tiedä mitä edes tavoittelee. Ja vaikka sen on kokenut kerran, toisen kanssa se on ihan eri asia. Kävisikö sielunkumppania tavoitellessa maaliksi, että yritän löytää toisen minän? Ei... Eihän toinen ole toinen minä, vaan toinen on hän, joka vaan tajuaa paremmin kuin kukaan muu ennen häntä. Tai voihan sielunkumppaneita olla useampikin, vaan voiko olla kerralla. Ja kuuluuko sielunkumppanuuteen rakkaus? Se on jo vaikeampi asia vastata.

Toisaalta, jos toinen hiffaa minut, hän välttämättä vällittää minusta ja ajatuksistani niin paljon, että haluaa uhrata niille aikaa ja energiaa. Hänellä on paitsi kyky, myös halu ja tarve ymmärtää. En silti näe sielunkumppanuuteen välttämättä liittyvän rakkautta. Syvää luottamusta kyllä, sillä sielunkumppanille avaa todella sisimmän syvimpänsä. Ja vaikkei edes paljastaisi hänelle kaikkea, päästää hänet henkisesti niin lähelle kuin vain jonkun voi päästää. Ihan sieluun asti. Ihan niin lähelle, että hänen ei tarvitse paljoa kurottaa koskettaakseen sydäntäsi ja tehdäkseen sinne pari viiltoa. Parisuhteen edellytyksenä en sielunkumppanuutta myöskään pidä, mutta hyvässä, syvässä parisuhteessa toisesta voi kehittyä paras ystävä ja lopulta hänestä toivottavasti löytyy sielunkumppanikin. Vai onko sekin tottumuksen suomaa harhaa? Toisen vaan tuntee niin hyvin, että hänet luulee jopa oikeasti hiffaavansa.

Kaksi syvää porttia ihmisen ja sielunkumppanin löytymisen välillä on uskallus ja herkkyys. Uskaltaako sitä useinkaan avautua todella, vaikka haluaisi? Ehtiikö arjessa olla niin herkkä ja avoin, että näkee sielullaan? Ja kuinka helppoa on loppujen lopuksi olla avoin? Tai kai sekin riippuu ihmisestä, ja sielunkumppanin käsitteeseen, kun on sisään leivottu luottamus. Sielunkumppanin löytyminenkin kun voi yllättää. Hän voi tippua syliin kirkkaalta taivaalta tai yhteys voi muhia pinnan alla syvemmäksi pikku hiljaa. Ja näin voi käydä myös ystävyydessä, joku voi tuntua heti omalta ja toisesta sen hiffaa ajan kuluessa, tutustuessaan, antaessaan toiselle mahdollisuuden. Tai ehkä molempien kehittyessä ihmisinä ja antaessaan toistensa kehittyä. Sitä luottamusta ja yhteistä säveltä ei voi voittaa, sen voi vain löytää; joskus sattumalta, joskus etsien.

Yhdellä tapaa sielunkumppanuus on myös tiettyä kypsyyttä ihmisenä olemisesta, itsevarmuutta ja läsnä olemisen taitoa itselle ja toiselle. Vaikka voihan se olla myös teinimeininkiä, samaa virettä ja elämäntilannetta, mutta ei sen tarvitse olla. Se on kiinnostusta, aitoa uteliasiuutta.Yhden ystäväni mielestä sielunkumppanuus voi ulottua myös esimerkiksi tekemisen tai olemisen tyyliin. Hänen mielestään urheilija tuskin löytää sielunkumppania sohvaperunasta tai pohtija ei-pohtijasta. Hänelle sielunkumppanuus on siis yhtäläisyyksiä persoonassa ja luonteessa.

Ymmärrän, että nämäkin asiat yhdistävät ihmisiä ja on toisaalta mielenkiintoista erottaa sielunkumppanin määritelmä jostain abstraktista ja tunteellisesta, mitä termi minulle edustaa. Lopulta en kuitenkaan pääse yli ajatuksestani, että sielunkumppanuus tarvitsee aina jonkin ylemmän yhteyden ja kaksi täysin eri maailmoista tulevaa ihmistä voi löytää toisestaan sielunkumppanin, vaikka sitten vain ohi kiitäväksi hetkeksi, vaikka vain siksi aikaa kun istutaan alas ja jutellaan. Ehkä näinkin ajatellen sielunkumppanuus ei välttämättä ole pysyvä olotila tai sitä ei hauraudessaan sellaiseksi ole edes tarkoitettu. Sitä voi vaalia, mutta koska sitä ei voi sytyttää, se valitsee reittinsä ja ilmentymisensä. Sitä on, mutta se voi myös haihtua tuuleen. Kadota taivaalle ilmapallon tavoin, mutta aina sitäkin näkyä tulee kaiholla muistelemaan.

Tälläisiä tekstejä pitäisi tuottaa kahden viikon välein. Seuraava ja sitäkin seuraava aihe on jo päätetty, joten eiku hommiin!

Ikävästä

Vaikkei ihmisellä olekaan muuta kuin kuvitelmansa ja maankamara, jolla kävelee, elämä kantaa. Kaiken muun luomme, kuvittelemme, tunnemme, tiedämme ja olemme itse. Vuosi 2018 alkoi karusellissa, mutta juhannuksena sen vauhti stoppasi, kun yksi ihminen katkaisi tivolistani sähköt. Nyt tämä oman elämäni sähkömies seilaa Välimerellä ja minä pohdin ikävän merkitystä, luonnetta, sisältöä ja rakennusaineksia. Mitä on ikävä?

Ikäviä olen kokenut, monenlaisia. Koti-ikäviä, ihmisen ikäviä, rakkauden kaipuita, seuran kipeyksiä. Usein ikävä yhdistyy paikkaan tai ihmiseen, seuraan ja toiveeseen, ettei tarvitsisi olla yksin. Tai pikemminkin tuntea yksinäisyyttä, sillä yksin olossa ei ole sinänsä mitään vikaa. Yksin on helppoa, yksinäisyydessä sen sijaan vaikeaa. 

Kullakin meillä lienee omat ikävämme, omat tunteemme ja tapamme käsitellä niitä kuten ikävän kalvavaa, polttavaa tai raastavaa rautaa. Joskus ikävän tunteen suuntaa pois itsestä syyttäen jotakuta ulkopuolista pahasta olostaan, etsien sille syytä ihmisestä, joka ei ole käsillä vaan jossain toisaalla. Vaan jos tunteensa osaa ottaa käsiinsä, saa sen kiinni ja uskaltaa siihen katsoa, todella nähden tuijottaa ja sitten helliä sen tulikuumaa, korventavaa pintaa, voi tästä polttavasta möykystä löytää välineen itsetuntemukseen. Saada sen hehkun lämmittämään mukavalla tavalla. 

Ei auta sohia ulkopuolisia, vaikka mieli kertoilisi, että juuri se mitä he tekevät aiheuttaa meille kipua. Sillä ei oma kipumme ole muiden tekosia, se on mielemme kehitelmä, avunhuutomme tukalaan tilanteeseen, jossa tajuamme toisen olevan niin tärkeä, että hänen vuokseen tekee mieli itkeä itsensä uneen ja aamulla jo halia tyynyä paremman toivossa. Ikävä ja sen tuoma fyysinenkin kipu on luonnollista, vaikkakin epämukavaa, mutta kun siitä saa kiinni ja sen saa syleilyynsä, on siinä siemen pavunvarteen, jonka laelta näkee taas kirkkaammin mielensä maisemaan.

Oma kundini vertasin ikävää yksinäisyyden aaltoon, minulle se on lähinnä rintaa puristava vanne. Se on harmaatakin harmaampaa ja uhkaa hukuttaa, ellei siihen pääse jollain konstilla käsiksi. Sillä sen ei tarvitse hukuttaa, päinvastoin. Ikävä voi olla se oljenkorsi, jonka avulla tajuaa kuinka paljon toinen merkitsee ja oppii myös käsittelemään sitä, että kun tykkään ja hän tykkää, erossa olo on kamalaa, muttei ylitsepäsemätöntä. Ja se on myös pavunvarsi siihen pelkoon, ettei tämä kaikki, mikään olekaan ikuista. Sillä kaiken aikaa minulla on juuri minut, itseni ja elämäni, johon hän palaa pian, ennen kuin huomaankaan. Sulostuttamaan vaan ei hallitsemaan. Hiffaatteko? On sinä ja elämäsi, kuin joulukuusi. Se on kauniin vihreä syntymästäsi saakka, mutta koristeet, vaihtuvat tai pysyvämmät, ovat oksillasi painona sekä ilona. Painona, ja isona ilona. Liian painavat on syytä pudottaa, kauneimpien toivoa pysyvän mukana loppuun asti. Mutta siinä sinä seisot silti ylpeänä, tuuheana ja tuntevana. Itse omassa elämässäsi, välillä yksin, muttet yksinäisenä.

Ikävää ruotiessani olen myös tullut siihen pohdintaan kuinka vahvasti mielen syövereistä elämmekään. Näemme kaiken väritettynä omilla kynillämme. Joillain on paksut tussit, jotka levittävät väriä ääriviivojen yli, ronksisti vaan. Kun minä olen tätä mieltä, kyllä se näin on, näin hänenkin täytyy ajatella. Tämä on normaali. Toisilla kädessään aina hienoin näädänhäntä, varovaisuus hyveenä, kohteliaisuus kahleena. Ajatuksia, ajatuksia vain, niille maailma rakentuu. Yhteisiä uskomuksia, yhteisiä sopimuksia. Kuin kuusen ja koristeiden olisi aina oltava juuri näin tai juuri noin, muuten ei mistään tule mitään. Vaan jospa tuleekin? Jos onkin aika kasvaa omaksi kuusekseen, aika itse punnita oksiensa kesto ja haluamiensa koristeiden paino. Jos ikäväkään ei enää hajoita ja hallitse, vaan opettaa ja liittää yhteen? Kaikki tämä on mahdollisuutta, kunhan saa silmänsä sille auki.

Monesti omia tunteita ja niiden motiiveja myös häpeää ja kieltäytyy myöntämästä tunteitaan, mikä tekee asiasta ja ikävästä vielä isomman mörön. Olen minäkin miettinyt uskallanko myöntää ikäväni, jos toinen ei vaikka ikävöisikään minua. Mitä sitten tapahtuisi? Tuntisinko pettymystä, petetyksi tulemista, hylättyksi tulemisen tunteita, kaikkia mitä ihminen viimeiseen asti vastustaa tuntemasta, sillä ne iskevät vielä ikävääkin kovemmin pehmeään keskustaamme. Uhkaavat tehdä meistä yksinäisiä. Aina tuntuu helpommalta olla itse se, joka määrittää laulun tahdin ja tuulen voimakkuuden. Ehtii ensin, pitää ohjat tiukasti käsissään ja hallitsee elämäänsä, tunteitaan, kaikkea. Mutta. Tiesittekö, että se luo vain valheellista turvaa. Sillä aikuisena teitä ei voi enää kukaan hylätä muu kuin te itse? 

Ykköseltä soi juuri Tonava kaunoinen ja sen sävelin tunnen liiteleväni kevyenä vuoteen 2019.