Robert Mapplethorpe Kiasmassa

Vielä ehtii, 13.9. asti. Kyseessä on siis Kiasmassa näytteillä oleva 70-80-luvuilla New Yorkissa eläneen valokuvaajan näyttely. Kävin katsomassa näyttelyn eilen.

Kiteytettynä Mapplethorpe näyttää kieltää vielä vuosikymmenten yli, ja tämä huomio oli se ahaa-elämys, minkä valokuvista tarvitsin. Sillä vaikka alastonkuvaus tai alastonkuva on nykyään ihan normaalia, nämä penikset ja niiden kantajat on kuvattu niin luonnollisesti, kiusoittelevasti, provokatiivisestikin, mutta vain hymyillen ei ärsyttävän provokatiivisesti! Ja nauru siellä väistämättä joskus tulee, epäuskon tai puhtaan huvituksen nauru. Miten selkeästi kuvissa halutaankaan hieroa aihetta katsojan naamaan, ja sitä ei voi paeta, mikäli haluaa kuvan nähdä. Yhdelläkin silmällä katsoessa penis on siinä löysänä tai jäykistyneen, yhdessä kuvassa pyssyyn rinnastettuna. Siis miten oivallista, ja silti nykyaikana hieman naurattavaa. Ei naurettavaa, vaan naurattavaa, niin juuri sitä paljasta todellisuutta, minkä ajatuksen kanssa on itsekin joskus leikkinyt. Mutta kuva, jossa taiteilija itse on kääntänyt katseen kameraan iloinen ilma kasvoillaan ja samalla ujuttaa kankkujensa väliin pitkää ruoskaa saa hiljaiseksi. Miksi? Kysyn itseltäni. Minkä hiton takia. Ja juurihan se on sen takia, että minä sitä kysyisin. Sillä niin moni on ennen minua niin kysynyt, ja aikana kun nämä kuvat olivat tuoreita miksi oli aivan erityylinen kuin nykyään. Silloin pohdittiin onko se normaalia, onko se sairasta, miksi ihminen tekee noin? Ja kun sitä joku näissä kuvissa tekee hymy tai hymyn kare huulillaan, nautinto silmissä ei voi oikein mennä tuomistemaankaan. Vai onko voinut? He ovat virne huulilla, hieman kuin pilkaten, mutta ketä? Katsojaa.... Niin mutta samalla itseään... Koko yhteiskuntaa... Eivätkä kuitenkaan. Ovat vaan. Näytillä. 

Seinään liimatut mietelauseet auttavat ymmärtämään kysymystä miksi. Taiteilija muunmuassa kertoo hakeneensa tai ilmentävänsä, näkevänsä peniksissä ja kukissa täydellisen muotokielen toteutumisen. Ja miksikäs ei, ilman karvoja molemmat ovat pyöreän suloisia, pehmeän oloisia, levollisia, lopulta niin luonnollisia. On pistettävä omat ajatukset syrjään, kaikki hihi tai hoho pyrskäykset ja katsottava kuvien aiheita suoraan, riisuttava analyyttiset tai hyi kamalaa tai vaikka mitkä lasit, naurettava jos naurattaa, annettava silmän katsoa, aivojen tulkita ja ehkä vasta seuraavana päivänä tajuttava mitä onkaan nähnyt. En ensin tajunnut, että voisin pitää näyttelystä. Kävelin sisään niin täynnä odotuksia ja ne Polaroidit ajan kuuluisuuksista ja vapaa mielisistä ranskalaispariskunnista eivät napanneet. Kuvien koko oli hauska, siinä se. Tämä fallos-motiivi sai tosiaan vain ihmettelemään... Mutta nyt jälkikäteen, historiaan pohjaten kuvat saavat tärkeytensä ja asemansa ajassaan.

Katsokaa ruotsalainen Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin, sitten katsokaa tämä näyttely. Oivallatte varmasti enemmän siitä huumasta ja riemusta, lopun ahdingostakin, mikä 70 - ja 80-lukujen vaihteessa seksuaalivähemmistöjen maailmassa oli.

Purjeet pullistuu pian

Siitä se taas lähtee, pidempi purjehdusreissu. Pakkaus on kaiken alku ja juuri, etenkin sellainen kaksi sisään yksi ulos - tyyli. Rinkan pullistuessa ei tunnu, että olisi mitään diskannut, mutta niin vaan olen! Ainakin toinen alupaita, kaksi pikeetä, ja pyyhe vaihtui pienempään... Eikö riitä? Onneksi on vielä pari päivää aikaa pähkäillä pakaasia ja pakaasin kokoa. Sillä jos tuo rinkka riitti vuodeksi Australiaan tulisi sen riittää kahdeksi viikoksi Atlantillekin.

Siinä vähän yleisemmin mitä pakaasiin tulee vielä änkeä. 

Lähden siis perjantaina yöbussilla kohti Rovaniemeä ja sieltä lauantain päivävuorolla Norjaan, Tromssaan. Valitsin tämän jännemmän tavan siirtyä naapuriin, sillä en ole koskaan käynyt oikeassa Lapissa ja ne maisemat, ja tietenkin porot on nyt hauska nähdä. Hintakin oli suht sama kuin lennolla (dösä 165e, lento joku 140e), jonka aikana olisi pitänyt istua neljä vaihtotuntia Oslon kentällä. Ehkä lentäminen ja vaihtokin voittaa jonkun mielestä yön dösän penkissä, mutta äh, seikkailua sen olla pitää! Ja on niihin bussiöihin jo totuttu. 

Itse purjehdus starttaa sunnuntaina Tromssasta ja Hurtigrutenin reittiä seuraillen ja rannikkoa ihaillen purjehdimme Kööpenhaminaan kahden seuraavan viikon aikana. Aluksena on Suomen Purjelaivasäätiön ihanainen kuunari Helena. Matkan edistymistä voi halutessaan seurata säätiön sivuilta www.staf.fi löytyvästä blogista ja Helenan AIS-paikantimesta.

Pohjois-Atlanti hieman jänää ja olen vitsaillut viettäväni pahimmassa tapauksessa kesälomani jääkylmässä linkouksessa. Tätä varten vierailin tänään jo apteekissa, sillä ikä ei ole tullut yksin vaan kaiken lisäksi saanut korvani toimimaan niin, että tulen nykyään hyvin herkästi merisairaaksi. Yök! Huomenna olisi sitten vuorossa valuutan vaihtoa (jee, molemmissa maissa on omat rahat eikä eurot) ja sitten homma on lähtöä vaille valmis. Evästä vaan reppuun vielä perjantaina ja nokka tuulta kohti...

Uusia tuttavuuksia = uusia (ravintola)kokemuksia

Nykyisen teknologian ja sovellusten avulla uusia tuttavuuksia löytää melko iisisti ja heitä treffaillessa tulee tutustuneeksi kaikkeen jännään. Jos ei halua viedä deittiä omiin lempimestoihin, voi heittää pallon vastapuolelle ja löytää itsensä paikoista, joista ei ole ollut edes tietoinen! Kuvan mukaisesti treffailu voi olla syöksylaskua tuntemattomaan, josta tarvitaan se pelastustie nopeaan poistumiseen, tai sitten se on rauhallinen ravintolailta vaikka Espoon taivaan alla meren äärellä kuten alla.

Olen toki ollut tietoinen Espoon ulkoilusaarista, sillä teimme kaverin kanssa vuosia sitten saaristoristeilyn Otaniemestä Otaniemeen ja hytisimme ilman eväitä pienen saaristoristeilijän hytissä kolme tuntia pilvisenä kesäpäivänä. Nälkä tuli eikä maisemiin tai pysähdyksiin jaksanut kiinnittää niiden ansaitsemaa huomiota. Torstaina minulle ehdotettiin illallista Espoon Isossa Vasikkasaaressa Nokkalan edustalla ja sain tilaisuuden virkistää noita vuosien takaisia muistoja.

Tällä kertaa merimatka oli vain muutamien minuuttien pituinen ja perillä odotti huikea ravintolaelämys! Gula Villan on keltainen puutalo, joka ulkoasunsa vastaisesti tarjoaa gourmee tasoisia elämyksiä, ranskalaisia viinejä, joista kaikki taitavat olla luomua ja useimmat jopa biodynaamisesti viljeltyjä ja rennon terassin, mistä mäntyjen siimeksestä voi seurata saaren ohi lipuvia veneitä ja kuunnella pihan lampaiden määkimistä. Otin pastis-pistassietanoita (kuvassa pääruoka-annos) rucolan ja foccacia leivän kanssa. Mmmmh! Kerrankin reilusti etanoita ilman, että niiden luonnetta on hukutettu kermaan tai rasvaiseen juuston. Kerrassaan ihana annos hyvän oliiviöljyn, valkosipulin, hennon pastiksen ja hienostuneiden pistaasipähkinöiden aromien kanssa. Ja lasillinen talon valkoviiniä kylkeen, vau vau vau! Suosittelen!

Autobongarina on nostettava esiin tämä torstain Jenssen-merkkinen bongaus Haukilahden venesatamasta, minne kurvasimme jälkkärille. Vitsailin ensin onkohan merkki auton keulaan förbastu jostain jääkaapin ovesta, kun emme kumpikaan tuttavani kanssa tienneet Jensseneistä, mutta wikipedia tiesi... Ihan aito on auto ja merkki Briteistä, konkurssiin vaan joutunut joskus 70-luvulla. Erityishuomio näyttävästä takalasista!

Toinen ravintolatuttavuus on ollut omalla listallani jo hetken, mutta kun deittini osoitti sormensa sen suuntaan pääsin vihdoin sisälle asti.

Näissä kuvissa komeilee Skifferissä muutama viikko sitten nauttimani mansikka-vuohenjuusto-rucola-pinjansiemen -pizza. Aitoon tunnelmaan pääsisi toki Liuskaluodon meren ympäröimällä laiturilla, missä on ravintolan alkuperäinen tukikohta, kuten nimi kertoo, mutta Erottajanmäen purjehtijahenkinen sisustus houkuttelee aivan yhtä hyvin suolaisen tuulen ja merenrantamökin tunnelman ruokailijan mieleen. Ravintola tuntuu olevan suosittu, mutta eräskin seurue tilasi fiksusti pizzansa mukaan ja istahti viereiseen Diana-puistoon nautiskelemaan.

Ruokalista on suppea, mutta jännä. Pizzoissa yhdistellään muunmuassa merellistä savukalaa, uppomunaa, perunaa ja etikkakurkkuja! Oma valitani oli hämäävästi aavistuksen makea ja silti mukava yhdistelmä makuja, joita ei itse hiffaisi heittää sekaisin - ainakaan pizzan päälle. Ensi kerralla ottaisin kyllä jonkun pelkistetymmän, pohjataikina ja perusmakujen osaaminen tässä mestassa nimittäin maistui olevan kohdillaan. Ehkä jopa se kaikkein yksinkertaisin, mozzarella-tomaattikastike-valkosipuli lähtee mukaan tai häviää lautaselta, riippuen tilanteesta. Yhtäkaikki, palaan tännekin mielelläni.

Lomaviikko takana

Pienellä viiveellä ja siis suurella postauksella loma on nyt takana päin. Taidan tulevaisuudessa suosia näitä viikon teholomia: plussaa on, että tuntuu ihan kuin olisin ollut poissa töistä kuukauden, miinuksena sitten ettei pidempään teholomailuun rahat tai voimat riittäisi. Laskin, että viime viikolla nukuin vain yhtenä aamuna pitkään, muina heräsin aikaisin kuin mikä ja menin toki nukkumaan yön tunteina. Huh, huh, mutta hauskaa oli!

Tässä fiiliskuva maanantain Tallinnan matkalta, kun otimme serkun kanssa riksan Superalkosta satamaan. Löysin kaupasta muunmuassa Uudessa-Seelannissa maistamaani valkoviiniä, ah muistoja! Muuten päivä kului perinteisesti kaupoissa hyörien ja hyvin syöden. Yritimme kyllä Tallinnan uuteen hipster-keskukseen, Kalamajan alueelle, mutta koska en ollut katsonut karttaa sen paremmin eikä tauolta yllättämämme riksakuskikaan tiennyt alueesta sen enempää, päädyimme pyörätaksin kyydissä vain viilettämään Kalamajan alueen kauniin puutaloidyllin läpi. Kaupat ja ravintolat jäi nyt löytämättä.

 

Tiistaina siirryin Turkuun, ja tsekkasin heti ensimmäisenä Kauppahallin Kado-sushin. Kuvassa large-lajitelma, josta puuttuu yksi makirullan palanen, jonka ehdin syödä ennen kuvausta. Hieman pieni ja osittain valjun makuinen oli lajitelma omiin tottumuksiini nähden, mutta ensiluokkainen tuoreus paloissa maistui. Lajitelman hinta 16,50e

 

Yövyin luonnollisesti laivahostelli Boressa, omassa yhden hengen hytissäni. Punkka oli kapea, mutta niin mukava, että heräsin aamulla tasan samasta asennosta kuin mihin olin yöllä kellahtanut. Venttiili antoi Aurajoelle. Kiitos rauhallisten naapurien, mitään pahaa sanottavaa ei hostellista löydy. Suosittelen.

Down by the Laituri-festivaali oli tiistain kohokohta. Ensin soitti ehdoton suosikkini My First Band, ja kymmeneltä teltan todella täytyttyä ja yleisön vaihduttua aavistuksen vanhempaan aloitti hurjan tunnin ja 45minuutin settinsä Sunrise Avenue. Oli kyllä sellaista vastinetta rahalle, etten hevin unohda näitä keikkoja!

Jokilaivan kautta, missä tapasin sattumalta kaupungissa olleen kollegan, hurautin sitten taksilla hyttiini.

Keskiviikkona tutustuin Kakolan mäkeen ja kävelin hissukseen pitkään haaveilemaani reittiä Aurajoen rantaa Tuomaansillalle ja sen yli toisella puolelle jokea. Kesä näytti tuolloin parhaimpiaan, tätä kävelyä kannatti ihan odottaa.

Tilataidetta joessa.

 

Yhdeksältä nousin taas laivaan, nyt aina niin ihanalle Viking Gracelle. Olimme varanneet vanhempien kanssa kaksi premium-luokan hyttiä, mutta vaikka odotimme jotain hieman parempaa makuupaikkaa, kaikkien meidän leuat loksahtivat työntäessämme huoneidemme ovia auki. Näin hienoissa ja siisteissä hyteissä emme ole aikoihin matkustaneet! Ja minkä kokoinen ikkuna (vai venttiili)... Eiköhän kuohuvat vaan auki ja sohvalle saaristoa ihailemaan.

 

Opaspalkkioksi sain taxfreestä suomalaista, maailman parhaan ginin palkinnon voittanutta Napue 48-giniä. Tanssiravintolassa meille valmistettiin voittajadrinkki kyseisestä aineesta, ja se oli menoa sitten. Wow, mikä maku! Ehdoton voittaja minunkin mielestäni.

 

Kotiin palattuani löytyi jääkaapin takaseinästä arkinen yllätys, vaikka olin sulattanut kaapin talvella. Perjantain ja jännien tapahtumien kunniaksi päätin alkaa sulattaa paakkua puoli yhdeltä yöllä. Onneksi se irtosi nopeasti eikä jäähakkuja tarvinnut käyttää...

 

Sunnuntain ja loman lopun kruunasi ystävien kesken tehty lounasristeily Viking Mariellalla. Aamusta kannelle ja heti perään kannen alle, kyllä sunnuntaina niin hullusti tuuli. Mutta grillibuffet oli loistava, joten taas menee pojot punaisille laivoille. 

Ja jottei ilta loppuisi kesken, sunnuntain ja loman lopun viimeiset vielä Relandersgrundin kannella Pohjoisrannassa. Sitä aurinkoterassia ei Stadissa voita mikään!