"Mitä jos" on hemmetin vahva tunne

Maailmassa on vahvoja tunteita kuten rakkaus, viha, pelko ja inho. Näitä tunnustettuja tunteita. Niiden sekoituksesta kumpuaa mitä jos-tunne. Mitä jos on sekoitus epävarmuutta, varmuutta, rakkautta ja vihaa, epävarmuutta ehkä eniten, harmitusta tai kaihoa. Se peittoaa rakkauden, vihan ja pelon tai se yhdistää niitä kaikkia. Ja monia muitakin tunteita. Se on mielestäni hyvin privaatti tunne, hyvin subjektiivinen ja henkilökohtainen. Mitä jos on universaali mielen pistos, joka saa meidät joko toimimaan järkevästi tai kahjosti, harmittemaan mennyttä tai pähkäilemään tulevaa.

Pohdinta mitä jos-tunteesta alkoi, kun kuuntelin 25-vuotiaan ystäväni ajatuksia elämästään. Mitä jos hän ei olisikaan sopinut muuttavansa kimppakämppään vaan odottanut hetken ja hakenut sen sijaan Vaasaan koulutukseen. Ja OMG, mitä jos hänet olisi valittu siihen koulutukseen! Missä hän olisi nyt? Tuli fiilis, että asia vaivasi kaveria niin pahasti, että hän pohti myös, että mitä jos hän vain irtisanoutuisi kimppakämpästä, hakisi koulutukseen ja lähtisi katsomaan mitä se koulutus elämälle tekisi. Mitä jos vaan lähtisi? Oikeastaanhan hän mietti, että mitä jos palaisi ajassa taaksepäin ja ottaisi sen yhden askeleen toiseen suuntaan. Katsoisi mihin se vie. Kannatan! Mitä jos menet ja tsidut, takas pääsee aina. 

Jossain tilanteessa muut ehkä näkevät, ettei siitä - suhteesta, työpaikasta tai mahtavasta ideasta - tulisi, olisi tullut mitään, mutta jos sitä ei ole päässyt edes kokeilemaan, mitä jos valtaa ja kalvaa. Tekisi mieli kysyä mitä sinä harmittelet? Mitä jäi tekemättä, mikä olisi potenttiaalisesti muuttanut koko elämäsi kulun? Itse olen pysähtynyt välillä miettimään, mitä jos olisin valinnut kelloseppäkoulun yliopiston sijaan. Olisin ehkä toisessa elämän tilanteessa, vaikka oikeasti olisin luultavasti vain toisessa työpaikassa ja tuntisin toisia ihmisiä. En olisi käynyt vaihdossa, tai ken tietää, asuisinko Sveitsissä ja minulla olisi joka tapauksessa vahva ranskan kielen taito. Niin tai näin, elämäni on ollut jännää. Ei tarvitse kaiholla mitä jossitella ainakaan juuri sitä valintaa. Tai miksi sitä muutakaan.

Töissä kaveri pohti kuullessaan Australian reissustani, miten oli tavannut miehensä 18-vuotiaana, saanut pahan pistoksen vauvakuumetta ja ryhtynyt heti perustamaan perhettä. Kaveri kertoi saaneensa toki kaiken ja juuri sen mitä oli halunnut, mutta pysähtyvänsä välillä miettimään missä olisi, jos olisi valinnut toisin. Mitä jos hän ei olisikaan tavannut miestään niin aikaisin tai ainakin mitä jos he eivät olisi perustaneet perhettä niin nopeasti. Mitä jos yksi tai potentiaalisesti loputon määrä sattumia ja valintoja olisi mennyt toisin? He saattaisivat olla aivan eri elämäntilanteessa tai sitten he olisivat aivan samassa tilanteessa kuin nyt, kulkeneet siihen vain eri kautta. Lapset saattaisivat olla pienempiä, he saattaisivat olla onnettomampia. Mitä jos-tunteen vaivatessa pitäisi pysähtyä paitsi pohtimaan hyviä niin myös huonoja mahdollisuuksia. Tai sitä onko olemassa kohtaloa, oliko näin määrätty tapahtuvan vai olenko tosiaan ihan itse aiheuttanut tämän vain omilla valinnoillani.

Konditionaali eli isi-muoto on mielestäni tyhjää jossittelua. "Oiku olis kiva". Mitä jos on enemmän. Se on negatiivista, se on positiivista, se on suurta ja pientä. Se kalvaa, se polttaa, se palkitsee. Se voi musertaa: mitä jos hän ei olisi lähtenyt juuri sillä kellon lyömällä, mitä jos se auto olisi juuttunut punaisiin valoihin edellisessä riteyksessä. Jos mitä vaan muuta olisi tapahtunut, eikä yliajoa. Mitä jos näin oli tarkoitettu käymään? Hesarissa juuri kerrottiin miten Mazdan tarina olisi voinut loppua ennen alkuakaan, jos perustaja ei olisi kiirehtinyt parturiin ensimmäisenä asiakkaana Hiroshiman atomipommin aamuna kello 7.30 ja siten ehtinyt tarpeeksi kauas pommin pudotessa parturiliikkeen lähelle hieman aamu kahdeksan jälkeen. Jos hän ei olisi tehnyt näin, Mazdaa ei ehkä olisi tai sitten olisi joku toinen automerkki! Tiedämme vain toteutuneen ja voimme leikkiä ajatuksella mitä muuta voisikaan olla, mutta emme mielestäni kuitenkaan voi tietää mikä kaikki olisi toisin jos. Kun olisin tehnyt toisin, olisin ehkä toisaalla. Mutta missä, sitä en voi tietää. Jossain paremmassa paikassa tietty, siksihän me mitä jossia rakastammekin. Tähän hetkeen kai sillä haetaan helpotusta ja pakotietä, jossitelemalla siitä toisesta todellisuudesta. Siitä missä kaikki vaan ehkä olisi niin toisin ja niin paljon paremmin.

Alkaako tuntua turhalta tämä pohdinta? Loputontahan se on, kun kaikki on teoriassa mahdollista ja jokaisessa hetkessä on niin monta valintaa. Elämä on valintoja, täynnä mitä jossia. Jokainen hetki on mahdollisuus, jokainen valinta on mitä jos-asia. Vain toisen tai yhden monesta voi saada, joten kun alat todella miettiä elämääsi mitä jossina, et pääse alkuunkaan, kun sinun on jo pakko tehdä joku mitättömältäkin tuntuva päätös. Yhtä hullua kuin on miettiä niitä isoja valintoja, jotka on jo tehty, on alkaa miettiä jokaikistä pientä asiaa. Kuitenkin pieni asia on voinut vaikuttaa isoon. Ehkä valitsit kimppakämpän, koska juotuasi kahvia teen sijaan, oli mielesi sinä aamuna hieman ylivilkas etkä osannut ajatella asioita loppuun asti. Tärkeintä olisikin mielestäni tajuta olla hetkeen ja elämään tyytyväinen, sillä jos jotain hyvää niin jotain pahaakin, miten vain kaikki on tai olisi mennyt.

Hotel Manta of Helsinki

Saatoin vanhemmat satamaan ja kaupunkiin dallatessa pohdin mitä sitä keskustassa näin sunnuntaina tekisi. Ostoksille ei nyt ole varaa, ruokaa ei tarvitse, halli on sunnuntaina kiinni... Mutta Hotel Manta Havis Amandan patsaan "ympärillä" oli auki. Kolme euroa tiskiin ja taattua kulttuuria nauttimaan!

Ja siinä hän on, keskellä huonetta ja sänkyä. Kaikkine muotoineen ja kuuluisine ilmeineen. Ah! Kaikki vierailijat heilui kamerat tai puhelimet käsissä kuvia napsien, kyllä tämä sellainen tapaus Helsingissä on ollut.

Sisustus on kivasti suomalaista puuta korostava, mutta värejäkin riittää. Ei voi valjuksi haukkua, mutta kyllä tuolla yhden yön viettäisi. Tapetissa seikkailevat Suomi-neito kansallisrunoilijoidemme ja -säveltäjien kanssa oikein kansallismaisemissa. Punaisella painettuna kaikki heistä ihan hyökkäävät päälle, huh, kädet ja liput ojossa.

Siinä hänen kauniit kasvonsa. Lähemmäksi en päässyt, sillä sängylle ei toki sopinut astua. Ja alla näkyy mihin hän joka päivä tähyää, Kauppatorillepa tietenkin. Isosta ikkunasta näkee hienosti tie- ja vesiliikenteen ja Kauppatorin tapahtumat.

Pariskunnalle tämä sänky ei ihan toimi, sillä patsas seisoo kirjaimellisesti keskellä sitä ja erottaa nukkujat; vilkkaampi voi myös lyödä päänsä päähenkilön pohkeeseen. Jännästi toteutus on kuitenkin saatu toimimaan ja peti istuu Mantan jalustaan melko saumattomasti.

Ja joo, olihan Mantaa pakko myös koskea. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun iskin kiinni jonkin patsaan peffaan, sen muoto vaan on niin houkutteleva ja pinta sileä. Enkä ollut vieriasta suinkaan ainoa... Pyysin häneltä kyllä anteeksi, ihan ääneen vieläpä!

Talkoot Aurajoessa

Viikonlopun voi löhötä ja rentoutua - tai siivota, ja rentoutua. Tai ainakin irrottautua normaalista arjesta, hypätä dösään ja kurvata taas vaihteeksi Turkuun. On nämä halvat yhteydet kummasti madaltaneet kynnystä liikkua entisen ja nykyisen pääkaupungin väliä! Tänä viikonloppuna oli vuorossa Kuunari Helenan huoltotalkoot ennen talven Karibialle suuntautuvia purjehduksia, minne paatti lähtee heti huomenna maanantaina.

Aurajoessa on hyvä kellua ja jutella uteliaille ohikulkijoille. Varsinainen talkoourakkani käsitti seuraavaa: 

Kuivapilssien putsaamista ja imurointia sekä

hyttien sienien puhdistusta ja vahausta (alimmalla punkalla olen viettänyt ikimuistoiset kaksi kuukautta purjehtiessani Joutsenen jäljillä vuonna 2003). Askeettisesta ulkonäöstään huolimatta punkissa on hyvä nukkua ja hytistä tulee nopeasti toinen koti. Loppuaika talkoista kului sitten tiskaten ja punkkia lähtökuntoon pedaten.

Illalla yritettiin bongata porukalla revontulia - turhaan - ja kaunpungin bilemenoa jokialus Joken suhatessa ohi. Ruotsinkieltä tuli myös treenattua ahvenanmaalaisen kansimiesharjoittelijan kanssa. Olen meinannut joskus kirjoittaa tänne miten en todellakaan tajua vapaaehtoistyötä, mutta nyt taas sitä itse harrastaneena sen mielekkyys ja tärkeys muistuu mieleen. Näidenkin päivien aikana solmin liudan uusia tuttavuuksia ja tienasin purjehduspäivän vaikka talvella Karibialla käytettäväksi! Vapaaehtoisuus on juuri sitä varten, että voi samanmielisten seurassa tuntea ja tehdä itsensä hyödylliseksi.

Aamun sumu

Ilmalan silta, Hartwall Arena oikealla.

Raiteet Pasilaan päin, Hartwall vasemmalla.

Hakamäentien silta Käpylään ja Mäkelänkadun risteykseen päin ajettaessa.

Mäkelänkadun risteys. 

Tänä aamuna taas hieno sumu, oikein sankkaa laatua. Tässä vähän kuvaa siitä teille, jotka nukuitte onnenne ohi tai muuten ette päässeet maisemia näkemää.

Mitä kaikkee taas keksinkään

Mun ei vaan auta piipahtaa näissä suomalaisen designin myymälöissä, sillä alan heti vararikonkin uhalla rahoittaa lahjakkaita suunniteljoita. Mutta joskus sitä vaan rakastuu ja joku juttu on saatava. Yksinkertaista. Syödään makaroonia ilman ketsuppia sitten kuun vikalla viikolla, mutta näytetään hauskalta.

Tämän Maiju Ahlgrénin pampula-kaulanauhan ostin lauantaina, Senaatintorin laidalla sijaitsevasta Okrasta. www.okra.fi Mihin niitä rahoja muutenkaan säästäis!

Tänään tiimipäivänä sentäs sai pitää hauskaa firman laskuun ja hyvässä seurassa keilasin itseni keilamaisteriksi. En ole ikinä ennen, koskaan, huh, heittänyt kolmen perättäisen sarjan aikana kolmea perättäistä täyskaatoa! Sarjat alkoivat aina tasaisen tasaisesti ja seitsemännellä heitolla, kun sitä buustia tarvittiin, alkoi täyskaatoja putoilla. Uskomatonta, mutta kutkuttavaa. Ensi kerralla radalle mennessä tulee olemaan pieniä paineita...

Vitsinä pohjalla nämä ystävältä saadut Putin-smetanat! Näin puhtaita ja maukkaita ei olekaan kaikilla, viimeksi dippailin niihin porkkanoita ja nyt pohdin seuraavaa käyttötarkoitusta. Lämpimän leivän tai keiton päälle ne ainakin sopisivat.

Sopiiko ystävyys työpaikalle?

Monella ei ole töitä, ja monella ei ole ystäviä. Monella kuitenkin on töitä. Ja yhtä monella on ystäviä. Kuinka monella on töissä ystäviä? Kuinka moni ei tulisi toimeen ilman, töitä ja ystäviä? Tai ystäviä töissä.

Olen viime aikoina alkanut pohtia tätä ystävinä töissä-asiaa. Sitä miten iso juttu, on viihtyä töissä. Eikä iso osa siitä viihtymisestä tule enää työn sisällöstä yksistään vaan siitä huippuporukasta, jonka kassa töitä saa tehdä! Tai siitä huippuporukasta, jonka kanssa työnsä pitäisi saada tehdä. Työpaikan ihmissuhteet puhuttavat ja ihmisiä kiusataan tai joistain muodostuu  vain keskenään toimeentuleva "klikki". Pohjimmiltaan mielestäni töissä ei tarvitsis ystävystyä, kunhan toimeen tulee kaikkien kanssa. Aikuisia ollaan, sen ei tulisi olla kovin ylevä tavoite, normaalia arkea vaan. Minä menin aikanaan töihin mielessäni ajatus, etten tullut tänne ystäviä hankkimaan. Nyt se hieman huvittaa, se oli ehkä oire jännityksestä ja kuoren taa oli mukava piiloutua. Meistä löytyi neljän kimman porukka, joka tapaa edellenneen, mutten voi kiistää etteikö ystävyytemme olisi haitannut ainakin yhden ihmisen työntekoa ja nostanut muutaman muun karvoja pystyyn. Ystävyydessä liikkuvat voimat ovat  suuria, ja työpaikka ei usein ole oikea areena niiden käsittelemiseen. Töihin pitäisi mennä ensimmäisenä tekemään työ eikä viihtymään tai hoitaman sosiaalista elämää. Minä menen töihin viettämään päiväni järkevästi ja saamaan siitä rahaa. Kaikki muu on bonusta, jonka osuutta pitää osata säädellä. 

Kaverius on siis noussut arvoonsa. Lähtijöiden perään itketään vuolaasti eikä lähdön aiheuttamaan sosiaalisten suhteiden muutokseen olla valmiita. Eikö nähdä lähtijän mahdollisuuksia, kun surraan työystävän menetystä? Tai uskota, että jos se on ystävyyttä, se kestää muutenkin. Ystävyyttä ei voi pakottaa, toisin kuin töihin taas on tultava. Tai huonoa pomoa haukutaan selän takana, mikäli hän ei ymmärrä työympäristön olevan työyhteisön lisäksi juurikin sosiaalinen yhteisö. Kivaa tulisi olla, vaikka mitä. Eikö voi vaan pyytää alaistaan tekemään työn, mistä hänelle maksetaan ilman murinoita, purinoita ja vuoden lopussa odottavia jäätäviä haukkuja? Työntekijän on mielestäni venyttävä ja pomon kannettava vastuunsa. Tässäkin kaveruus on ajanut kaiken ohi, vaikka terve pomo-alais-suhde olisi hierarkinen. Joku on vastuussa, ja kantaa vastuun. Muut ovat alaisia, ja tottelevat. Kauhean yksinkertaista, ja kaamean vanhanaikaista. Nykyään kaikilla on oltava kivaa, nyt ja aina. Ja kaiken kivan tulisi pysyä ikuisuudet ja kaikkien olisi aina saatava osansa siitä. Joka kerta, iankaikkisesti. Vaikka todellisuudessa elämä on valintoja, luopumista, uutta, kamalaa ja jännittävää. Ihan mälsää, jos siihen niin suhtautuu.

Olen tämän kankean mallin kannalla, koska en ole vielä nähnyt toimivampaa. Avoin sille ole, avoin muutokselle. Kunhan se muutos toimii.

Australiassa ja jo sinne lähtiessä irrotus, tutusta irti päästäminen oli joka päivän sana. Mukavaan ei auttanut jäädä, jos halusi jotain uuttaa ja jännää! Yhden nuotioillallisen päätteeksi oman ikäiseni kundin lausahdus "kumpa tänä ei loppuisi koskaan" sai jengiltä huvittuneita naurahduksia. Se kuulosti jotenkin säälittävältä, lapselliselta. Siinä hetkessä tuli nauttia hetkestä eikä mutehtia seuraavaa. Oli oltava valmis uuteen päivään, uuteen kokemukseen, avoinna siihen mitä oli tulossa eikä roikkua yhdessä elämän huippuhetkessä. Sillä jos niissä alkaa roikkua ei seuravaa tajua, ja siitä seuraava ajaa ohituskaistaa kieltä näyttäen. Et ole valmis tähän, et ole valveilla! se saattaa huikata peräänsä. Tuskin kuulet, kun mietit vain miten ennen oli paremmin, miten silloin oli täydellistä.

On sanottava, ettei teksti lähtenyt lentoon ihan niin kuin olisin halunnut, mutta seison sen takana. Antakaapa palautetta. En jaksanut julkiasta taas kuvia!

Juhlaviikkojen leffapiknik

Kaveri sai houkuteltua viikon päätteeksi Kansalaistorille ulkoilma leffapiknikkiin. Kolmeen kerrokseen pukeutuneena nousin hieman ennen yhdeksää spåraan ja puristin kainalossa muovipussin sisään viikattuja sanomalehtiä. Pipo ja hanskat otin myös mukaan. Viielyden lisäksi ei ollut ajatustakaan mitä tulisin illan aikana kokemaan.

Jengiä valui tapahtumaan melkoisesti, mutta ruoholta löytyi paikka etäällä kankaasta. Onneksi elokuvasa ei ollut vuorosanoja eikä siis tihrustettavaa tekstitystä, vaikka tätäkään en aluksi tiennyt.

Alkukuva oli joku suomalainen lyhytfilmi, jossa puhuttiin englantia. Höh. Itse asia sitten, dokumenttikuva Samsara, oli visuaalista elokuvan juhlaa! Sanoja ei todella tarvittu, näkö ja kuulo taltioivat kaiken oleellisen.

99minuuttia oli ehkä vähän pitkä niin maassa istumiseen kuin ihmiskunnan nykytilan ja siihen johtaneen kehityksen tarkasteluun - jos se oli, mitä haluttiin kertoa - mutta aion katsoa leffan uudelleen ja suosittelen muillekin. Siinä tulee, aivan kuin Food ink.:ssä tai Super size me:ssä silmät avaavia faktoja. Matkustamaankin se kutsuu, vaikkei ehkä ole tarkoitus. Samsara on dokumentin ja taide-elokuvan sekoitus, ja oikein oivallinen meille länsimaalaisille hyväosaisille.