"Yösyöttö" Riviera Kalliossa

 

Nyt palataan hetkeksi arkeen näistä kaikista pohdinnoista; panin oikein popparit kotona kattilaan, että pääsen tunnelmaan... Nyt on nimittäin pakko nimetä Helsingin manein leffateatteri, joka on Kalliossa sijaitseva Riviera! Etuosan baari hämää, vaikka onkin tyylikkään 'sliik', sillä itse elokuvateatterin puolelta löytyy ihanan muhkeita sohvia ja nojatuoleja, stylet pikku pöydät jokaiselle katselijalle omansa sekä se kuuluisa elokuvateatterin sisällä oleva baari juomalistoineen ja ehdottoman herkullisen näköisine napostelulautasineen. Mukavuutta ja tunnelmaa halvemmalla kuin valtavirtateatterissa, yes please!

Kun vielä valitset paikan huonene sivuilta, saat itsellesi sellaisen laiskanlinnan, että ei paremmasta väliä! Tai jos olet pariskuntana liikkeellä, sohva se on ehdottomasti. Ja peffan alle kunnon tyyny, jos ei meinaa muuten nähdä, nekin tarjotaan talon puolesta. Tänne tulen uudestaan, noissa lepolinnoissa kolmituntinen Tuntematon sotilas ei varmasti tuntuisi yhtään pahalta.

Leffasta sitten eli kankaalla esitettiin yksinhuoltajaisän arkea kuvaava Yösyöttö. Aijai, ensiksikin Petteri Summanen on aivan loistava näyttelijä ja saisi tehdä enemmän leffoja! Muukin roolitus on mennyt aivan nappiin ja kuvauksella ja leikkauksella elokuva oikein lähteekin lentoon. Se ei ole vain tarina yksinhuoltajaksi yllättäen jäävästä kundista vaan koko fiilis on leffassa hieman absurdi, kuin nyt tämän tuoreen isän tilanne sattuu olemaan. En voi paljastaa paljoa enempää, sillä leffa nojaa paljon tilannekomiikkaan samoin kuin dialogiin, mutta suosittelen katsomaan, huvittumaan ja viihtymään tunti 26minuuttia. Kotimainen laatu puhuu puolestaan. Ja mikä mukavinta, se on kuvattu Vuosaaressa, tutuissa maisemissa. Rivieraan siitä, ja nopeasti!

Mahatunne

Mulla täytyy aina olla joku ongelma, jotta saan aikaan pohdintaa. Eilen kaverit huomauttivat, että olin koko aamupäivän hieman poissaoleva. Kun toin lounaspöytään ongelmani "Voittaako rakkaus kaiken?" alkoi vilkas keskustelu, jonka jälkeen mielenvireyteni nousi aivan uudelle tasolle ja tämä teksti sai alkunsa. Mutta ensimmäisenä tekstin pääteemaan eli mahatunteeseen, jota olen miettinyt jo pidempään.

Ensimmäisessä työpaikassani pomoni tuli heittäneeksi ilmaan tämän mahatunne-termin. Sitä tuli hänen mielestään kuunnella kaikessa päätöksenteossa, pienessä ja isossa. Jos mahatunne sanoo kyllä, kannattaa irtisanoutua ja lähteä Australiaan. Hän oli alkujaan ruotsinkielinen, ja ajattelin termin olevan suomeksi jotenkin outo, siis mahatunne... Ajattelin kai ruotsiksi termin kääntyvän fiksummin. Mutta kun aloin kuunnella, millä perusteella päätökseni teen, huomasin kaiken johtavan aina mahaan. Sen tunteen pohjalta todella irtisnaouduin ja lähdin vuodeksi Australiaan, sen perusteella valitsin aikanaan meneväni yliopistoon enkä kelloseppakouluun, sen pohjalta maalautin tuon jalkalampun jalan ja valitsen menusta kiinnostavimman ruoan... Maha kertoo suunnan, antaa painavammankin neuvon, kun sitä herkistyy kuulemaan. Ainakin kun on tällainen tunneajattelija kuin minä.

Toiset painavat eteenpäin järjen voimalla, perustellen päätökset järkeilyllä. Se on hyvä niille, jotka näin pystyvät tekemmään. Toiset ovat tunteella kulkevia ja silloin, jos maha on vastaan ei lopullisesta päätöksen tekemisestä tule mitään. Intuitio voisi olla toinen termi tälle jutulle. Saatan myös tehdä päätöksen kertomatta sitä vielä kellekään ja jäädä sitten fiilistelemään, mitä mahani siitä sanoo. Jos sitten ei tunnu oikealta, päätökseni ei ole oikea eikä sitä voi toteuttaa, jotain on muutettava.  Rohkeutta mahan kuunteleminen vaatii, ja herkkyyttä, mutta sitä vastaan on turha taistella. Se on henkilökohtainen turvavarusteeni, vakuutukseni ja itsetuntemuksen välineeni.

Kun päätöksestä tulee kyllin vaikea, se tarvitsee mahatunteen lisäksi aikaa ja päättäväisyyttä. Purjehduskaverini totesi torstaina tavatessamme osuvasta miten vaikeaa on  laittaa jalkansa maahan, päättää olevansa jotain mieltä ja pysyä päätöksessään, etenkin kun kyseessä on tunne-elämä. Siis vaikka sanon mahatunteeni olevan vakuutukseni ei se tee päätöksenteosta lopulta sen helpompaa. Jos mukana on tunteita, kun mukana on sydän, päätös tuntuu  joskus jopa mahdottomalta. Kun kuvaan vielä astuu varjo, mitä jos kuitenkin tai itku menetetystä mahdollisuudesta on päätöksessä läsnä, antaa maha suunnan, mahdollisuuden olla itselle rehellinen, kunhan itselle uskaltaa olla rehellinen. Sillä, kun on itselleen rehellinen, tarvitsee enää rohkeutta ja uskoa. Päätöksen jälkeinen helpotus puhuu puolestaan.

Tästä pääsenkin seuraavaan pohdintaani eli voittaako rakkaus kaikki esteet? Pysyykö mahatunne vireydessä rakkauden vastaantullessa vai meneekö se yhtä sekaisin kuin sydän ja järkikin? Ja pohjimmiltaan, voiko mahatunteella päättää rakkauden, elämän vahvimman tunteen kohtalosta? Olen pohtinut viime aikoina suhteita, joissa toisella on neliön muotoinen muuttokuorma ja toisella on talo, jossa pyöreäkarminen ovi. Neliö ei mahdu sisään pyöreästä oviaukosta ilman sahaa, mutta missä kulkee raja siitä, mitä toiselta voi rakkauden nimissä pyytää? Kumpaa tässä tilanteessa tulisi muovata, muuttokuormaa vai oviaukkoa? Ja missä suhteessa?

Nykyään vieläpä, kun olemme tottuneet valitsemaan elämässämme vapaasti, shoppailemaan mitä haluamme, on hyvin turhauttavaa yrittääkään tyytyä oviaukon väärään muotoon. Mieluusti sitä muovaisi omaa pakaasiaan sopiakseen vaadittuun, mutta sitten vastaan tuleekin mahatunne. Tunne, joka kertoo mihin on valmis ja mihin ei.

Sanotaan, että rakkaus voittaa kaikki esteet. Mutta jos rakkauksia on kaksi, ja ne vetävät vastakkaisiin suuntiin, on valinta julma. Kun molemmat antaisivat elämän, mutta täysin erilaisen, vain mahatunne tietää kumpi tie on oikea.

Ennen normit määräsivät paljon enemmän, prinssi ei voinut naida eronnutta naista ilman järkyttävää skandaalia. Wallis sai kuitenkin Edvardinsa, mutta herra joutui tunteen puolesta uhraamaan asemansa yhteiskunnassa. Järjestettyjä avioliittoja on edelleen, mutta halu ja valinta ovat tärkeämpiä kuin normi ja traditio. Nykyisin ehkä jotkut uskonnot ovat harvoja, mitkä jarruttavat ihmisten vapaata valintaa. Jos toisen aate on aivan vieras eikä itse istu siihen eikä se istu itseen, on hyvin hankalaa päättää tulisiko neliöstä tehdä pyöreä vai pyöreästä tulla neliö, vai muotoituisimmeko molemmat soikeiksi, tai kuusikulmioiksi.

Tai onko muutos edes mahdollinen? Kun ei halua taskulämmintä vaan höyryävää yhteyttä; kun haluaa jotain, mitä ei voi oppia eikä opettaa. Kun haluaa jotain, missä toisen hiffaa heti, tuntematta. Silloin ei naurata, jos sahakkan ei auta, sillä niin hienoa sahaa ei taida olla, että se yltäisi neliön sisään muovaamaan, sille pyöreän sydämen. 

Rakkauden on vaikea peitota mahatunnetta,
mutta mahatunne, 
se voi peitota mitä vain.

Remonttivuosi

Vuosi 2017 on ollut remonttivuosi monella tavalla, mutta ainakin kotini on saanut tämän vuoden aikana aivan uuden ilmeen. Alkuvuodesta valmistelin pitkään mietittyä remontti, toukokuussa remontti toteutui ja nyt marraskuussa olen saanut asuntooni viimeiset silaukset kuten taulut seinille ja jalkalampun uuteen uskoon. Seinien maalauksen jälkeen oli itsestään selvää, etten halua enää yhtään reikää seiniin enkä ainakaan halunnut porata isoäidiltä perittyä puukehyksistä peiliä tiukasti yhteen kohtaan kiinni. Näin pää päätin investoide Stas-tauluripustuskiskoon, asennuksen hoiti sama liike, mistä tilauksen tein eli Life Art Oy Fredalla.

Mulla on nykyään ihan sellainen olo, että olisin galleriassa, kun olen kotonani. Tauluja voi siirtää vaivatta ja lisätä yhteen silikoninauhaan vaikka kolmekin taulua päällekäin roikkumaan. Ohuet nauhat myös kestävät ihan kiitettävästi painoa ja koukun järeämmäksi vaihtamalla tuo kilojen painoinen peilikin roikkuu ilmavasti. Muka haperoon 40-luvun kanankakka seinäänkin nämä kiskot asentuivat siististi eikä seinä murentunut, kuten pelkäsin. Suosittelen tätä ratkaisua, jos yhtään reikien nakuttelu mietityttää. Tietty miinuspuolena ovat nuo ripustusnauhat, jotka hieman näkyvät, mutta kuten sanottua, ne ovat nostaneet kodin fiilistä ihan uudella tavalla. Ja kuinka helppo on heittää pari posteria seinään ja puolen vuoden päästä kyllästyttyäni napata ne alas.

SYksyn ja pimeyden saavuttua oli ajankohtaista myös jalkalampun tuunaus. Remonttimuuton yhteydessä tämä vanhempien 70-luvun hirviö oli jo lentämässä roskiin, mutta säilytin sen kuitenkin huvikseni, koska ajattelin etten löydä sopivaa keltaista vastinetta ennen syksyn pimeitä. Onneksi säilytin, sillä Decoväri Oy Aleksis Kiven kadulla sai loidittua sille aivan uuden ilmeen...

Idea väriin ja metallinhohtoon tuli alunperin Lintsin ehdottomasta suosikkilaitteestani 80- ja 90-luvuilta eli Breakdancestä. Siinä oli punaisia, sinisiä, liloja ja keltaisia konsoleita, joissa huvittelijat istuivat. Breakdancen konsoleissa värin päällä oli hopeista hilettä, joka lampun väriä pohtiessani putosi mietinnän edetessä pois, mutta lopputulokseen olen nyt enemmän kuin tyytyväinen.

 

Onpahan uniikki valonlähde ja kuulemma vielä jotain tanskalaista designia! Onneksi en heittänyt sitä pois, sillä tää tuunaaminen on välillä hauskempaa kuin uuden hankkiminen. Ja jos joku ei diggaa niin rohkeasti vaan kommenttia! Tässä kohtaa "ihan kauhee" on paljon parempi kuin "ihan hyvä"!

Kilpailujärjestäjäkurssi

Otin perjantain ja maanantain vapaaksi syksyn piristykseksi, mutten ole turhaa ehtinyt makailla, kun joka päivälle on ollut ohjelmaa. Perjantaina kävin pyörähtämässä purjeiden trimmauksen jatkoluennolla, mistä mulle jäi vain ohut käsitys kisapurjeiden oikeiden asettelujan saloista. Tvistissä ja nostimen säädössä mentiin sen verran korkeaan hifistelyyn, että totesin hitaammankin purjehduksen riittävän minulle. En tajua, kun hamuan tietoa, mutten millään halua panna sitä täytäntöön kisamiehistössä. Tuttava totesi, että yhdessä kesässä kisaten oppii enemmän kuin kymmenessä matkapurjehtien enkä ollenkaan epäile, etteikö hän olisi oikeassa. Kisat järjestetäään vaihtelevissa olosuhteissa ja omaa vauhtia on helppo vertailla kisakavereihin. Mitä he tekevät paremmin, kun pääsevät noin paljon kovempa tai missä itse onnistun, kun satun johtamaan koko menoa.... Kova vauhti vaan on aina ollut mulle punainen vaate, mutta kyllä siihen pitäisi tottua. Se pitäisi oppia hallitsemaan. Vauhti ja pelko.

 Istuttiin Cygnaeuksen koulun liikuntasalissa matalilla penkeillä kuin ala-astellaiset ikään! Puolapuut piti tietty illan aluksi testata. Pakko kyllä myöntää, että kiehtovin juttelu käytiin aftereillä läheisessä baarissa, kun puhuimme mastontekijän kanssa mastojen rakenteista ja materiaaleista.

Tänä viikonloppuna osallistun myös purjehduksen kilpailujärjestäjäkurssille ja tuntemani kokenut kisajärjestäjä, tuomari ja kisapurjehtija suositteli hyväksi järjestäjäksi pääsyn reseptiksi omaa kisaamista kaiken mielenkiinnon pohjana. Kurssilla totesin tämänkin käytönnän praktiikkaa arvostavan neuvon täysin todeksi. Miten voisin tehdä hyvät, toimivat radat ja sulavan kisan, jos en itse tiedä miten rataa kiertäisin tai mihin asioihin purjehtijana kiinnittäisin huomiota? Kisaa järjesteäessä kuten mitä vaan orkestroidessa valituksia tulee ja jos oman näkemyksen pohjana on vain sääntökirja ja ajatus tuulen suunnasta, ei sillä pitkälle pötkitä. Todellisesta tekemisestä on pakko olla hajua!

Tosin tarkastellessani kurssin loppukokeen oikeita vastauksia, jotka meille jaettiin kokeen loputtua, tuskin pääsen edes pohtimaan kisajärjestäjyyttä. Ei oikein oppi kahdessa päivässä ehtinyt upota, vaikka sääntökirjaa sai pitää tentissä mukana. Viikonlopun aikana oli kuitenkin käyty läpi aivan kaikki kisan järjestämisestä, en edes muista tähän luetellakseni mitä kaikkea kävimmekään läpi. No ei siinä mitään, teoria kiehtoo kuitenkin ja näitä erinäisiä veneilyaiheisia kursseja on jo alkanut kertyä. Ja jos tämän viikonloppuisesta pääsen läpi, on mahdollinen opintopolku kisojen parissa pitkä ja mielenkiintoinen. Ulkomaillekin voisi kisoja päästä järkkäilemään, Ranskaan ainakin mielisin. Lähempänä kalenterissa olisi purjehduksen tuomarikurssi, sillä haluaisin oppia purjehduksen sääntöjä paremmin. Tämäkin oppiminen olisi varmaan paras tehdä radalla ja käytännössä. Mutta niin, myönnetään, inhoan epäonnistumista ja mun pitäis vaan heti osata enkä malttaisi opetella yhtään käytännössä. Ehkä tämä kirjaviisaus on siinä niin "helppoa", itselle oppimista. Pyhänä rantapiruna vaan paikalle, ja muita neuvomaan, jep jep!

Unelmat. Oikeuteni omaan elämääni.

Tämä kaikki lähti taas yhdestä sanasta, minkä työkaveri sanoi jutellessamme syvällisiä. Sana oli riittämättömyys. Riittämättömyyden tunne. Mutta ennen kuin menen siihen, sain päähäni pohtia unelmia ja jokaisen oikeutta oman näköiseensä elämään. Ja sitä, miten riittämättömyyden tunne hämää tätä pyrkimystä.

Unelmat ovat henkilökohtaisia, joskus itsekkäitä, joskus yhteisiä tavoitteita elämässä. Ne ovat elämän pakopaikkoja, lupauksia jostain ihanasta, palkintoja arkeen. Ne pitävät monet menossa. Monet unelmat jäävät unelmiksi, tai ne on tarkoitettukin vain unelmiksi. Minä haluan joskus asua penthousessa Manhattanilla totesin viime kevään coachaus sessiossa, kun haetiin jotain guru-tavoitetta, ultrajuttua mihin pyrkiä elämässä. Tavoitetta, jota ei saavuttaisi ihan heti vaan siihen voisi rakentaa polun, rappuset, tikkaat tai liukumäen (kai tavoitteeseenkin voi päästä myös helpoimman kautta?), miten sen haluaa käsittää. Hyvä ystäväni pyysi viikko sitten saada lainata tätä ideaa. Se on kuulemma tarpeeksi kaukana, mutta silti tarpeeksi realistinen. Se motivoi lannistamatta. Ettei sitten papin istuessa saattovuoteen reunalla ole loputonta listaa tekemättömistä asioista ja pelkkää harmitusta toteutumattomista unelmista.

Unelma on ihmisen itselleen tekemä lupaus paremmasta. 

 Kun unelman jättää toteuttamatta, pettää vain itsensä...

Miksi kuitenkaan asettaa unelmia ja tavoitteita, jos niihin ei realistisesti usko tai pyri? En usko, realistisesti asuvani koskaan kattohuoneistossa New Yorkissa, mutta kun asiaa ajattelen, mikä on oikeasti minun ja guru-tavoitteeni välissä? Ei ainakaan elämän realiteetit. Aina voi pyrkiä ja aina voi päästä niin pitkälle kuin haluaa. Minun ja tavoitteeni välissä on ainoastaan minä. Piste. Minä. Mielessäni itselleni asettamani rajat. 

Olen seurannut sivusta ihmissuhdetta, jonka toinen osapuoli pohtii ja maalailee yhteistä tulevaisuutta. Hän unelmoi ja haaveilee, kertoo haluavansa perheen, hirsitalon, purjeveneen, avioliiton ja tulevaisuuden turvan; erakkosaaren, missä ikuinen rakkaus kukoistaisi ja elämä pyörisi yksinkertaisen ja riittävän ympärillä. Tämä haaveileva osapuoli on varattu, ja se saikin minut miettimään, onko hänellä turva pohtia ja haaveilla kaikesta kauniista tietäessään, etteivät nämä haaveet luultavasti koskaan toteudu? Useinhan haaveilu tyssää siihen tosiasian tajuamiseen, että haave olisi oikeasti toteutettavissa, mutta sen eteen tulisi uhrata jotakin, päästää irti vanhasta, hypätä tuntemattomaan tai ihan vaan yksinkertaisesti tehdä töitä! Se olisi mahdollista, mutta ei, ei sittenkään, enhän minä nyt mitenkään voi. Minulla on sitä ja tätä ajateltavana, se ja tämä kontollani. Tämä tuttu elämä elettävänä. Mitä nyt muutkaan sanoisi, jos minä... uskaltaisin. Mitä muut sanoisi, jos kerrankin minä tavoittelisin onnea?

Unelmoinnista tulee vaikeaa sillä hetkellä, kun ei enää pysty perustelemaan itselleen miksi ei. Unelmoinnista tulee raskasta, kun huomaa, että jos haluan jotain, voin sen todella saavuttaa, mutta hintansa unelmallakin on. On yhtä todennäköistä menettää kaikki, kuin on saavuttaa vielä enemmän. Onkin helpompaa ja useiden mielestä jopa perusteltua katsoa tiukasti nykyhetkeen, todeta kaiken olevan 'ihan hyvin' kuin katsoa tulevaan ja todeta miten toisin, ei välttämättä paremmin, mutta itselle mukavammin asiat voisivatkaan olla. Joku sanoi muuten joskus Nytissä, että 'ihan hyvä' on paljon pahempi kuin 'ihan paska', ja siitä olen täysin samaa mieltä! Ihminen pelkää muutosta, vaikka sitä kaipaakin. Siksi viikon loma on ihan hyvä, muuttakoot toiset sukelluksen opettajaksi Balille.  Ne jotka uskaltaa riskeerata.


Tässä kohtaa tulee mieleeni taas tuo työkaverin sanoma sana, riittämättömyys. Viime postauksessa lanseeraamani  kalojen ja vesistöjen tervehdyttämis-kampanjan ideana on muiden miellyttämisen lopettaminen ja oman elämän itselleen elämisen aloittaminen. Kuitenkin jos katson sen miellyttämisen halun taakse, mitä sieltä löydän muuta kuin tarvetta olla helppo tyyppi, iloksi muille, säästyä tuskalta sanoa ei ja mahdollisuudelta loukata toisia? Sillä syynä miellyttämiseen ei ole vain toisen ihmisen miellyttämisen tarve, vaan oman arvon ja tarpeiden väheksyntä. Siellä pohjalla taitaa lymytä kysymys onko minulla oikeutta onneen tai muutokseen, tai parempaan elämään? Jollekin toisen miellyttäminen ja toiselle nautinnon suominen tuovat petämättömiä nautinnon ja onnistumisen tunteita. Mutta mikä on se pohjavire, jos ponnisteluista ja uhrauksista huolimatta tulee yksin kotiin, tyhjin sydämin, ilman sen perustavampaa pohjavirettä. Toisen nauttiessa saa ehkä hetken todisteen riittävyydestään, saa ihmisen antaman hyväksynnän, taputuksen, mutta se ei pitkälle kanna. Se ei ole omaa vaan lainattua hyväksyntää. Muut menevät aina edelle, minulla ei ole niin väliä, tunteillani ei ole niin väliä. Minun mielipiteilläni, haluillani tai ajatuksillani ei ole arvoa sinänsä. Miksi olisi? Eikö kuulosta daijulta? Ja silti se on ihan todellinen pohdinnan aihe minulle ja monelle muulle.

Itse olen hogannut tämän diellemman muunmuassa seurustelusuhteissa. Himoitsen kundia niin kauan kunnes hän on saatavilla, suostuva suhteeseen. Siinä samassa hetkessä fiilikseni katoavat, ihastus lakkaa. Silti jatkan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen luvannut toiselle olla hänen, ja kun hän on minun, se olis tässä sit se paketti. Kokemaani tunnetta voisi äkkiseltään sanoa sitoutumiskammoksi, mutta mitä jos se onkin riittämättömyyden ja arvottomuuden fiilistä? Ajatus, ettei minua voi koskaan kukaan aidosti rakastaa, etten voi olla toisen rakkauden arvoinen. En uskalla antautua rakastettavaksi, koska silloin minun pitäis myöntää olevani arvokas. Tajuta olevani tahtova, tunteva, aito ja kallisarvoinen, merkitsevä. 

Ihmissuhdetta yksinkertaisempana esimerkkinä havahduin tähän tänään lounaan hakua pohtiessani. Halusin sateisena päivänä piristää itseäni nepalilaisella ruoalla. Työpaikkani tarjoaa ylityöntekijöille lounasedun, ja sen saa hakea vaikka työpäivän jälkeen kotia lähellä olevasta ravintolasta. Mmmmm, mikä nautinto se olisikaan, nepsua kotisohvalla, kunnes tajusin "ottaakohan ne vastaa lounasseteleitä lauantaisin?" Sen sijaan, että tämä olisi ollut normaalia pohdintaa, johon selvitetään vastaus vaikka ravintolasta kysymällä löysinkin sen takaa kysymyksen, olisiko minulla oikeastaan oikeutta nauttia näin? Ansaitsisinko sellaista luksusta, kuuman city-sinkun tyylistä noutoruokaa, jota nauttisin kodin lämmössä herkutellen? Näin yksinkertainen asia, ja niin monimutkainen tunneasetelma. Olenko -itselleni- tarpeeksi arvokas nauttimaan näin? Onneksi työkaverikin sen sanoi, soita ja kysy ottavatko he lounasseteleitä vastaan. Soitin ja kysyin. He ottivat, ja minä nautin. Ansaitusti. Todella ja ilman tunnontuskia.

Onko unelmien ja haaveiden pelkäämisen ja kieltämisen taustallakin siis pelko riittämättömyydestä. Ajatus siitä, ettei ole riittävän hyvä ansaitsemaan haluamaansa. Ansaitsemaan omantyylistään tai onnellista elämää, tai edes tällaisia pieniä hetkiä. Joillekin ne pienet hetket saattaisivat olla pitkät yöunet, joita ei vaan ehdi nukkua, koska pitää mennä ja tehdä, olla muille mieliksi. Sen ei tarvitse olla isoa, mutta päätös voi joskus vaatia isoja. Pohdintaa siitä olenko itselleni niin arvokas, että uskallan ja haluan suoda itselleni onnen. Tai uskalluksen sijaan voin vaatia, tajuta, hogata, ymmärtää, että minulle on oikeus onneen! Jokaisella on. Niin hetkelliseen kuin pysyväänkin. Valitessani itselleni onnen, vapautan ehkä jonkun etsimään omaansa. Valheessa ei kannata elää, etenkään itselle lausutussa. Olet liian arvokas sellaiseen, riität paljon enempään!

Leffasuosituksena tähän teemaan "Holiday" - kiitos äiti, kun sujautit DVD:n mun kassiin! Ja heille, joiden mielestä tämä on rohkeaa avautumista, tyhmääkin ehkä, on pakko sanoa, että ilman kirjoittamista en pääse haasteessani eteenpäin. Kertoessani nämä asiat teille, kerron ne myös itselleni. Lausun ne todeksi ja loikkaan kohti edessä siintävää tavoitetta. Sillä kun elämälle aidosti avautuu, alkaa hyvä virrata luo.

Suo 

Suo vapaus 

Älä pidä kiinni 

Kuivatan kyyneleet 

Otan askeleen 

Suonsilmän suljen 

Astun elämääni

Kirja-arvostelu "Tunne lukkosi"

Pitkään, turhan pitkään jätin tämän kirjan lukematta. Pidin sitä liian tykättynä, etten ajattelevana ihmisenä voisi siitä mitään oppia. Sitten joku fiksu tuttavani sai kävelemään kirjakauppaan, onneksi! En ole hetkeen lukenut mitään näin muutosta tekevää:

Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta Kimmo Takaselta. Olen aina tykännyt analysoida tunteitani ja tekojani, mutta on ollut hätkähdyttävää huomata, etten ole ennen päässyt sen maan pinnalla kasvavan rikkaruohon juureen. Olen kyllä yrittänyt kiskoa sitä ylös, katsoa mistä tunteet, yleensä kielteiset, johtuvat, kysyä jopa itseltäni miksi näin tai noin tunnen, mutten ole ennen päässyt pintaa syvemmälle. Tämä kirja sen sijaan ottaa lukijaa aidosti kädestä kiinni ja johdattaa tunteiden syntylähteille, lapsuuteen, nuoruuteen, niihin kokemuksiin, jotka on unohtanut aktiivisesta mielestä, mutta mitä mieli ei ole unohtanut mihinkään. Itsellenikin on pulpahdellut jänniä muistikuvia menneistä tapahtumista, ja kirja avulla olen oppinut yhdistämään ne vielä nyt aikuisena vaikuttaviin toiminta- ja ajatusmalleihin. Miten sisällämme elää aina vaan se pieni lapsi yhdessä ankaran vanhemman ja ymmärtävän vanhempansa kanssa. Eikä näillä nyt meinata välttämättä konkreettisia vanhempia vaan myös omia sisäisiä ääniä, jotka toisaalta soimaavat, toisaalta kannustavat. Miten kiehtovaa!

Tuo 'nyt aikuisena' tuntuu kyllä aina yhtä jännältä sanoa. Se on vieras ja outo termi. En vaan tunne olevani aikuinen. Mahdun 21 neliän yksiöön, en halua sitoutua mihinkään enkä päästä irti nuorten musiikista tai poreilevasta elämäntyylistä. Eikä tietty tarvitsekaan, vinkeä fiilis se vaan on kun on lapsi vielä kolmeviitosena. Työkaveri kommentoi "olet kuitenkin tarpeeksi aikuinen" kun naureskelin hänelle hurmanneeni kuusikymppisen herrasmiehen yhteisessä harrastuksessa. Tarpeeksi aikuinen, miten osuvasti ilmaistu! Olen tarpeeksi aikuinen käymään töissä, vastaamaan asuntolainasta ja lukemaan uutisia, mutta silti liian nuori perustaakseni mitään pysyvämpää kuin tuuleen haihtuvan ajatuksen tulevasta.

 Minun ja aikuisuuden suhde on kuin toimimaton pankkikorttini, connection error eli yhteys ongelma toistuu toistumistaan. Vielä kun saisin hankittua sellaisen hupullisen ja peppuluukullisen kollege-haalarin kotiasuksi. Äiti, saanks mä... Vai joulupukkiko se oli, jolta piti tähän vuoden aikaan pyytää?

No joo, siinä taas vähän päätöntä pohdintaa. Kai se on se sisäinen lapsi, joka pääsee täällä valloilleen aina välillä. Mutta liittyy tämä pohdinta myös kaksi viikkoa sitten YK:n päivänä lanseeraamaani Kalojen ja vesistöjen tervehdyttämiskamppanjaan. Kyseessä on kalat-horoskoopissa syntyneille kavereilleni - ja itselleni - suuntaama haaste, johon saa luonnollisesti täten tulla mukaan kuka vain, joka kokee olevansa tai olleensa turhaan itsensä unohtanut ja muiden halujen takia elävä. Jos olet miellyttäjä, jos alistut muiden tahtoon, koska et ajattele olevasi tärkeä tai mielipiteidesi olevan oikeutettuja, haastan sinutkin tähän haasteeseen, horoskooppiin katsomatta! Sain tähän kamppanjaan heti mukaan kaksi rakasta kalaani, mutten ole hetkeen tiedustellut, miten heillä menee haasteeseen liittyen. Onko tullut tuotua esiin omaa halua ja vastustettua vaativaa, omaa etuaan ajavaa läheistä, pomoa, ventovierasta kulkijaa? Minä olen jo hyvällä tiellä kohti ensi vuoden YK:n päivää, jolloin liputetaan oman terveen arvonsa tuntevien vuosipäivää.

Duunipaikalla on seinällä tälläinen mietitaulu, viittaan siihen vieläkin turhan usein tyyliin taas tuli mentyä numerolla yksi. Mutta onneksi yhä useammin saan todeta, se olisi ollut viitosta, mutta eipä ole enää! Tunteidenne orjat, sorron yöstä nouskaa...