Kirjoitushaaste Itsenäinen nainen

Itsenäinen nainen on sekä ärsyttävä että koskettava termi. Kuulin sen ensikerran ihmiseltä, joka halusi ehkä näin sanomalla korostaa itsenäisyyttään miehiin nähden. Sellaiseksi termin alun perin koinkin. Itsenäinen nainen on historiallinen termi, jossa nainen pukeutuu hameen sijaan housuihin tai menee kotitöiden sijasta palkkaduuniin. Molemmat tehdessään nainen on historiassa irtisanoutunut joko aviomiehen tavoittelemisesta tai miehen elätettävänä olemisesta. Tämän historiallisen latauksen takia yhdistelmä ”itsenäinen nainen” on mielestäni vanhentunut ja kuuluu ainoastaan sanastoon, jota käytetään ennen 60-lukua eläneistä naisista. 

 

Nykyisin jokainen nainen on lähtökohtaisesti itsenäinen. Ihan kuin on mieskin, mitä termiä ”itsenäinen mies” ei ole koskaan ollutkaan. Se kuulostaakin lähinnä huvittavalta, mutta niin kuulostaa itsenäinen nainenkin nyky-yhteiskunnassa. Nykyisin voi olla esimerkiksi taloudellisesti riippuvainen toisesta, niin nainen miehestä tai mies naisesta ilman, että kyseinen taloudellisesti heikommassa asemassa olevan katsottaisiin olevan ei-itsenäinen. Tai miltä kuulostaisi mies, joka ei osaa laittaa ruokaa. Onko hän silti itsenäinen mies vai riippuvainen esimerkiksi vaimosta, joka hänet ruokkii? Hollywood tähti voi olla riippuvainen luottomeikkaajastaan, mutta on silti hyvinkin itsenäinen henkilö. Hieman kaukaa haettua, mutta itsenäinen-termiä on pakko hieman venytellä, jotta sen taakse mahtuvat laajat katsantokannat voidaan havaita.  

 

Ehkä termi itsenäinen onkin erotettava koskemaan mitä vain elämän osa-aluetta, jolla yksilö voi olla joko itsenäinen eli handlata asian tai riippuvainen eli tarvita toisen apua asian saavuttamiseen. Elintason, ruoan, inspiraation, pyykkihuollon. Missä siis kulkee itsenäisen ja sen vastakohdan, riippuvaisen raja? Se on aika häilyvä, eikö vain. Ja vähintäänkin se on hyvin ailahteleva, jos edes olemassa. Ja se voi koskea hyvinkin pientä aluetta elämästä, tai mahdollisesti vain tiettyjä elämänalueita. Jos siis historiallinen nainen oli epäitsenäinen suhteessa raha-asioihinsa samoin kuin itsemääräämisvaltaansa. Hän ei voinut äänestää, hänen ei suvaittu asua yksin, hänen ei ollut soveliasta tehdä montaakaan asiaa, joita nykyisin kaikki ovat vapaita tekemään. Laki turvaa itsenäisyytemme. 

 

Mihin siis edelleen tarvitsemme ”itsenäistä naista”? 

 

Ehkä pohdinta onkin kohdistettava sellaiseen naiseen, joka ei parisuhteessa tarraudu kumppaniinsa vaan seisoo omilla jaloillaan ja elää parisuhteessakin omaa elämäänsä. Pärjää itsekseen, nauttii omasta ajasta ja työntää kundikaverinsa poikien iltaan tai purjehtimaan voidakseen toteuttaa itseään, olla itsenäinen ja ilmava. Tämä on kirjoitettuna kovin ihana idea, mutta itselle kaukainen haave. Minulle parisuhteen ihanne on jotain muuta, joten en parisuhdemielessä koe olevani itsenäinen nainen. Olen hyvinkin kiintyvä, tarvitseva ja haluan kumppaniltani panostusta yhteiseen asiaamme, suhteeseemme. Koen välillä olevani taakka, ja olen siitä tunteesta hyvin surullinen. Olen miettinyt, että ei-itsenäisen parisuhteen malli tulee jo vanhemmiltani. He eivät ole viettäneet montaakaan yötä erillään toisistaan ja tekevät melkein kaiken aina yhdessä. Kaikille kokoaikainen yhdessä olo ei sovi, tai se ei ole edes mahdollista. Luontevimpana tiiviin olemisen tilalle tulisi kuitenkin saada jotain korvaavaa, jotta voisi kokea olevansa edelleen parisuhteessa, mutta voisi toteuttaa toisen tarpeen omasta ajasta ja tilasta samalla, kun nauttii omasta itsenäisestä elämästään. Kundikaverilleni kuulemma luvattiin itsenäinen nainen, joka nyt istuu kotona vollottamassa ja tuijottaa luuria, joka ei soi. 

 

Luulen, että minusta puhuttaessa itsenäinen nainen on läheisilleni merkinnyt kykyäni lähteä seikkailemaan yksin, viettää yksin vuosi jos toinenkin ulkomailla, tahtoa elää sinkkuna ilman jatkuvaa parisuhteen tarvetta. Jos nämä ovat itsenäisen naisen määritelmää, allekirjoitan ne täysin ja saman tien! Tällainen itsenäinen olenkin, haluan olla. Koenkin olevani. Olenko siis kaventanut pohdintani itsenäisestä naisesta parisuhteeseen, jossa en itsenäisen naisen pyrkimyksissäni onnistu ja toisaalta historiassa kontekstiin ja aikaan, milloin nainen oli muutenkin outo ilmestys muuna kuin tyttärenä, äitinä tai puolisona? Olenko yrittänyt pusertaa itseni johonkin muottiin, johon en mahdu, mutta johon minun mielestäni tulisi mahtua.

 

Mitä siis on nykyinen itsenäinen nainen tai itsenäinen mies, itsenäinen ihminen? Koska itsenäinen pitää sisällään niin monta aspektia, voi itsenäinen olla monella elämän osa-alueella olematta itsenäinen toisella. Joku voi olla itsenäinen ihan vaiston varaisesti lääkärin vastaanotolla. Esimerkiksi minä vihaan, kun toinen tulee siihen hössöttämään ja pitämään kädestä. Olen tottunut kohtaamaan tiukat paikat itsekseni. Mutta sitten kun laskeutuu tumma ilta eikä päivälläkään ole ollut mitään järjellistä tekemistä, en olekaan enää itsenäinen. Itken rakkaani perään ja vaadin häntä soittamaan minulle, huolimatta siitä, mitä hänellä sillä hetkellä on meneillään. Tämä kaava ei koskaan toteudu, mikä syventää ahdinkoani ja dilemmaani itsenäisestä naisesta. Taasko epäonnistuin? Taasko romahdin kaipaamaan tukea ihmiseltä, joka ei sitä ehdi antaa. Taasko unohdin, että osaan kyllä olla yksin, jos en vaan anna valtaa ajatuksilleni, jotka toistavat, ettei itsenäisyys parisuhteessa voi onnistua. Voiko olla tarvitsematta toista ja silti rakastaa häntä? 

 

Vastaukset tuntuvat jakautuvan sukupuolen mukaan. Miesten mielestä voi, ja se on tavoiteltavaa. Naisten mielestä ei voi, eikä se ole edes mitenkään tavoiteltavaa. Otantani ei ole mitenkään laaja, mutta esitänkin asian vain omalta katsantokannaltani. Minulle tulee vahva välittämättömyyden ja hylkäyksen pelko, mikäli en saa olla tarve-suhteessa kumppaniini. Mikäli en saa olettaa hänenkin kaipaavan minua ja jutteluitamme, ja mikäli en saa tuoda tätä esiin. Itse näen tämän tarpeen suurimpana rakkautena ja sen osoituksena. Hän ei ehkä, mutta tulisiko hänen edes nähdä? Ja tulisiko minunkaan? Yksinhän tänne tulemme ha yksin täältä lähdemme, väliin mahtuu paljon merkityksiä ja paljon ihmisiä, mutta kuten joku on todennut, tärkein suhde on suhde itseen. Sitä ei voi millään korvata eikä kompensoida. 

 

Millä sitä voisi itse tulla itsenäiseksi tai vaihtoehtoisesti saada toisen hyväksymään, ettei ole itsenäinen. Voiko kykenemättömyys itsenäisyyteen rikkoa parisuhteen? Voiko toisesta saada tarpeekseen? Se kai on se isoin mörkö, ja saa tarraamaan suhteeseen ja toiseen entistä tiukemmin. Se sattuu ja satuttaa, eikä se anna kasvaa ja kukoistaa vaan se häivyttää ja kutistaa. Toisaalta, kun mietin millainen suhteemme olisi, jos kundikaverini olisi ripustautuva, se olisi hirveää. Tulkitsisin hänen olevan vätys ja päättäisin suhteen varmasti nopeasti. Onko siis naisen ei-itsenäisyys ja miehen itsenäisyys itseasiassa geeneissämme ja emme oikeastaan osaa olla muuta? Itsenäinen nainen kun usein on miehelle pelottava. Miehen tulee voida hallita ja huolehtia siinä missä naisen tulee tarvita ja hakeutua tähän suojeluun. Ehkä siis eron pyristellessämme pyristelemmekin pois jostain, mikä on meille luotu. Ja siksi eroon pääseminen onkin niin hankalaa ja vasten vaistoista, sillä sen ei kuulukaan onnistua. Dynamiikan tulee aina pysyä niin, että mies on se oletettu itsenäinen, ja nainen ei. 

 

Samoin tuntuu olevan, että maailman balanssi pohjautuu kahden eri poolin ympärille. Nämä poolit eivät kuitenkaan voi olla saman arvoisia tai saman laisia, sillä silloin niiden välinen jännite katoaisi. Kun en ovat sopusuhtaisesti eroavia, säilyy jokin kosminen taika, joka on luotu pitämään ne yhdessä ja balanssissa. 

 

Itsenäinen nainen ei kuitenkaan ole siis vain historian tuote tai luoksepääsemätön vuori, se on toinen puoli jostakin, jota myös tarvitaan. Ja ehkä niiden kahden välillä tarvitaan myös se balanssi. Olla itsenäinen ja tarvitseva yhtä aikaa. Historiallisten itsenäisten naishahmojenkin on ollut lopulta luovutettava itsensä rakkauden – ja tietyn tarvitsevuuden alttarille. 

Kirjoitushaaste Ikä, ikäkriisi

Iästä puhutaan paljon ja ikään liittyy erilaisia siirtymäriittejä. Syntymästä tarhaikään ihminen ei vielä tajua iän karttumista, ellei vanhempi sitä hurraa. ’Näytä sormilla montako vuotta olet’ kysytään ja lapsi nostaa pystyyn sormet, joita on viimeksi taiteltu oikeaan asentoon. Nämä ylös, nuo alas, noita ei vielä voi näyttää. Lapsi itse ei tajua kuin hymyillä, hänhän osaa jo ristiä sormiaan hassusti.

Tarhasta kouluun siirtyessä ikä alkaa jo tuntua. Leikki jää taa ja yhtäkkiä pitäisi olla koululainen, maaginen seitsemän vuoden ikä on saavutettu. Hurrataan taas. Sitä alkaa ihminen pikkuhiljaa jopa odottaa iän karttumista. Tulee 15-vuotta ja rippikoulu, 18-v ja täysi-ikäisyys. Pian päästään teiniydestä 20-vuoden rajan ylittyessä, viimeinen virstanpylväs onkin vanha täysi-ikäisyys 21vuotta. Siinä on nuoren elämän aikana oikea ruuhka tärkeitä vuosia.

Kun 25 tulee mittariin muistuteen tosin jo neljäsosa vuosisadan elämisestä ja kolmenkympin kohdalla koittaa sitten jo kriisi. Tämän suuren juhlan jälkeen jokainen syntymäpäivä aiheuttaa enää sydärin. 

Noiden tärkeiden lapsuuden ja nuoruuden vuosien ajan iän karttuminen ja virstanpylväiden saavuttaminen liittyy aina johonkin isoon tapahtumaan, kehitykseen ja etenemiseen elämässä. Ikä on hyvin positiivista. Se on jännittävää. Iän karttumiseen kannustetaan ja sitä odotetaan koko perheen voimin.

Kahdenkympin jälkeen alkaa kauhistelu, ja odottaminen. ’Aattele, sinäkin olet jo sen ikäinen!’ Huudot kaikuvat sukujuhlissa. ’Tästä alkaa vääjäämätön alamäki’, miettii elämänsä parasta aikaa viettävä ihminen, ja alkaa pian stressata parin löytymistä, koulusta valmistumista ja uran urkenemista. Oikeastihan siinä iässä vasta kaikki alkaa. Ihminen alkaa tajuta jostain edes jotain, koska hän on vasta hetki sitten ehtinyt kokea edes jotain. 

Ekan piikin, kriisin iskiessä tulisi hogata, että niitä tulee lisää. Ja että niistä oppii. Mistään muusta ei niin opikaan kuin omista kriiseistään. 

Iän ajattelun voi kääntää niinkin, että 36 vuotias on vanha, mutta 36-vuotiaana kuollut on aivan liian nuori vainaa. Jopa 52-vuotiaana kuollut ’meni liian aikaisin’. Riippuu ainoastaan katsannon suunnasta, mikä ikä on sopiva.

Mistä ikriisit sitten johtuvat, jos ikä ensin on juhlittu saavutus? Ja mitä tapahtuisi, jos niitä vuosia ei luvattaisi kertyvän? Annettaisiin takuu vain tästä hetkestä. 

Ikäkriisi onkin mielestäni ehkä syvimmin kuolemanpelkoa ja niiden katteettomien lupauksien, että aina koittaa huominen, aiheuttamaa takerumista olevaan. Se on kyvyttömyyttä hyväksyä muutos, päästää irti ja ottaa jotain, mihin ei voi vaikuttaa, annettuna. Ei ole huomista, tai ainakaan huomisesta ei ole varmuutta. Siinä perspektiivissä ikäkriisikin on sinänsä turha. Ei ole lopulta mitään mistä loppua, mitä pelätä tai mitä paeta. On vain hetkiä ja niiden jatkumoa. 

Hetki elämässä on tuttu sanonta, vain hetki elämässä. Mielummin kuin sanan elämässä korostaminen, tulisi korostaa sanaa hetki. Meillä on vain uusia hetkiä, meillä ei ole sinänsä elämää. Hetki on rajattu, elämä käsitteenä hyvin rajaton. Ja kun ihminen sitten tajuaa, ettei ole välttämättä kriiseilemässä enää edes seuraavaa syntymäpäiväänsä, hogaa, ettei ole järkeä kriiseillä tätäkään. Elämä loppuu kuitenkin jossain vaiheessa, tämä hetki on ainut mikä on. Iällä numerona ei siis tulisi olla väliä, vaan sillä että on olemassa. Menee taas vähän korkealle mietin, kun tätä monetta kertaa luen...

Ikäkriisin voittaminen onkin ehkä kuoleman pelon voittamista. Rauhan solmimista rajallisuutensa kanssa. 

Se on myös itsensä etsintää. Jos sitä tutkimusmatkaa ei tee tai polkua käy läpi, kriisi syvenee vuosi vuodelta ja palaa aina takaisin. Se aiheuttaa kaikkia huvittavia ja traagisiakin lieveilmiöitä, jotka ovat toisaalta varmasti osa matkaa, etsintää. Nuorempana kriisin laukaisee muunmuassa muutos lähipiirissä; iän myötä varmasti muutos itsessä, suorituskyvyssä ja kykenevyydessä. Tuttu on turvallista, uusi pelottavaa. Tuttu on ehkä ihanaa, muutos jotain ihan muuta. Silti sen kaiken voi vaan ottaa vastaan ja elää, jotta sitä voi sitten myöhemmin toivottavasti muistella...

Kirjoitushaaste Miksi ihmiset puristaa hammastahnatuubin ihan viimeiseen asti?

Kylpyhuoneen kaapissa tai peilitasolla seisoo yksi parisuhteen riitojen aiheuttaja. Tai se makaa, jos sitä ei ole aseteltu huolellisesti korkkinsa varaan seisomaan. Tai joissain kodeissa se nojaa hammasmukin sisäpintaan. Hammastahnatuubi siis. 

Tuubia voi puristaa, ja sitä voi puristaa oikein tai väärin. Useille tuntuu olevan tärkeä asia, että sitä puristetaan juuri oikein eikä väärin. Päästä eikä keskeltä kuuluu yleinen mielipide. ”Miten se voi ottaa kiinni keskeltä ja vaan puristaa sen kouransa väliin?” Terhakka tuubi kutistuu olemattomiin raavaan käsittelyssä ja jää henkitoreissaan makamaankylmälle lasille. Ja niin ”miks sun aina pitää”-riita on valmis, ihan kuin kyseessä olisi isompikin asia. Kyseessä on yhdenlainen tapa puristaa hammastahnatuubia. Riitelijällä on eroava tapa.

Meillä toinen puristaa keskeltä ja toinen päästä, hyvässä balanssissa mennään. Eikä me riidellä asiasta koskaan.Usein voisi olla hyvä, jos kundikaverini kävisi pesemässä hampaat ensin, niin voisin sitten sen jälkeen mennä puristamaan tuubin muotoonsa. Mutta lopulta, kukapa sitä yöllä siellä kylppärissä katselee? Tai päivällä, kun olemme töissä. Peilistä se voi itseään ihailla, siinä kaikki.

Kirjoituksen idea itse asiassa lähti yhdestä illasta, kun katselin kundikaverini ilmettä hänen puristaessaan hammastahnaa ulos tuubista mielihyvään sekoittuva keskittynyt irvistys kasvoillaan. ”Vielä sieltä tulee sullekin”...Kiitin ja tarjosin harjani tahnanokareen alle. Mietin samalla mikä saa siis ihmiset puristamaan hammastahnatuubista viimeisetkin täytteet pihalle.

Äitini kertoi vetävänsä tuubin lavuaarin posliinista reunaa vasten niin littanaksi kuin jaksaa. Voi sitä tuubia sen käsittelyn jälkeen! Itse tungen hammasharjani harjakset usein viimeisiä vetelevän tuubin suuaukosta sisään. Tuskin sen mukavamman tuntuista... Tai teen putkilosta kunnon origamin. Tule, tule jo.... tahnani... Tätä en kuitenkaan voi hyräillä, sillä kyseisen origamin tekemiseen tarvitaan kaksi kättä, molemmat jotka minulla on. Hammasharja on siis otettava hampaiden väliin. Ja näin irvistyskin on valmiina, kun alan houkutella viimeisiä tahnoja pihalle kolostaan.Tulkaa, tulkaa jo…

Tai ehkä loputtoman puristelun ja irvistelyn syy on säästäminen, tuhlaamisen välttäminen. Jos tuubista jotain ulos vielä tulee, se on saatava käyttöön. Kumma, etten siltileikkaa tuubia kahtia, kuten teen käsivoiteelle, ja kaavi lopputahnaa suoraan harjaan. 

Tai sitten pusertamisen syy on nautinto, onnistuminen, kun saa sen viimeisenkin tipan tikistettyä ulos. Tai sittenperiaate? Tästä on maksettu; minä otan, mikä minulle kuuluu. Ja näin myönnän, etten ole keksinyt mitään suurempaa filosofiaa tälle arjen tavalle. Mutta mietin edelleen, montako tuubia voin jättää ostamatta, kun puristaa aina kulloinkin käytössä olevasta tuubista viimeisenkin pisaran ulos? Jääkö säästö yhteen vai voiko ähellyksellä ja sorminäppäryydellä voittaa useammankin paketin? Tämä olinimittäin se pohjalla vellova pohdinta, kun ryhdyin miettimään hammastahnatuubin tyhjäksi puristamistatapana. Montako tuubia voin elämäni aikana jättää ostamatta, kun en yhdenkään kanssa antaudu helpolle tielleja heitä kallista ainetta turhaan roskiin?

Kirjoitushaaste Silent treatment

Kirjoitushaastekin jäi tauolle joulukuun jälkeen, mutta saimme onneksi uutta puhtia keväästä. Tämän kertainen aiheemme on silent treatment, suomeksi kai mykkäkoulu.

Silent treatment tai kotoisammin ehkä mökötys, mykkäkoulu, hiljeneminen tai vaikeassa paikassa vaikeneminen ei ole mitenkään jatkuva olotila vaan ennemminkin reaktio suuttumukseen, riitaan, hämmennykseen, loukkantumiseen tai muuhun vastaavaan tylsään tunteeseen. Mykkäkoulu on ehkä totuttu yhdistämään parisuhteeseen ja suhteessa tapahtuvaan riitelyyn. Omassa parisuhteessani mökötys ei ole ongelma, sillä minun ei anneta mököttää vaan laitetaan puhumaan heti leimahduksen tapahduttua ja toivottavasti kaiken irtaimen säästyttyä ehjänä. Työympäristöön silent treatmentia, ei siis ehkä niinkään mökötystä tai mykkäkoulua vaan hiljaisuutta ja vaikenemisen kulttuuria ei välttämättä ole totuttu yhdistämään, mutta minulle nämä asiat ovat tuttuja juuri duunikuvioista.

Helsingin sanomien artikkeli ”Kun kumppani alkaa mököttää, moni toimii tavalla, joka lietsoo riitaa” (HS 29.4.2020) syvensi vielä pohdintaani mykkäkoulusta. Mykkyyden takana on kolme syytä ja itseasiassa mykkäkoululta vaikuttava toiminta ei usein edes ole mykkäkoulua, se on vaan sitä oman tilan ottamista, oman kannan pohtimista ja riitatilanteen rauhoittamista - tilanteen, joka pelottaa, hämmentää ja kertakaikkiaan suututtaa. Toki parisuhteessa mykkäkoulu tulee esiin riitatilanteessa, mutta juuri englannin kielen ilmaisu 'silent treatment' saa ajattelemaan ilmiötä laajemmin. Hiljaisuudella koulimisena, opettamisena tai hiljaisuudella tilanteen käsittelemisenä.

Olen pitkään pitänyt hiljentymistä tilanteessa kuin tilanteessa puhtaana ja pelkkänä vallankäytön muotona. Hiljentyä voi niin väittelytilanteessa, kiperän kysymyksen edessä kuin kiusaamismielessäkin. Hähää, enpä kerro mitä olen tästä mieltä tai mitä mielestäni tilanteessa kannattaisi tehdä. Puen kasvoilleni vain läpinäkyvän lakanan ja pidän suuni peruslukemilla, suljettuna. Mietin. Viimeisessä sanassa kuitenkin on se asian ydin. Mietin. En härnää, en kiusaa vaan pohdin kantaani. Mietin, mitä sanoisin. Mietin, miten reagoisin parhaiten.

Itse olen kovin hidas niissä mielipiteissäni, joilla on väliä. Usein vasta nukutun yön jälkeen tajuan, mitä olisi pitänyt tai kannattanut sanoa. Ehkä eräs elävä työelämän esimerkki pelkää samaa. Ehkä hän panttaa tietoa ollakseen ihan varma kannastaan, asiastaan ja sen vaikutuksista. Hiljentyminen ei valitettavasti ole toimiva tapa työyhteisössä, sillä panttaamisen ja hiljaisuuden kulttuurin välitön vaikutus on kollegojen ärsytys ja tunne kunnioituksen puutteesta - etenkin, jos hiljentymisellä reagoija sattuu olemaan johtavassa asemassa oleva esimies. Työelämän esimerkkini saattaa pantata tietoa niin omista lomistaan kuin kollegoista, jotka ovat siirtymässä naapuritiimiin auttamaan ruuhkaisen työtilanteen purussa. Hän jättää kertomatta milloin kiperästi tarvitulle neuvojalle valitaan seuraaja ja saa näin loputkin osaajat pakenemaan minne vain muuhun tiimiin auttamaan, vaikka omassakin olisi työtilanne tukossa. Hiljaisuus rankaisee työyhteisössä ryhmähenkeä tai saa pahimmillaan liittoutumaan pomoa vastaan.

En voi sietää salailua ja siihen liittyvää hiljentymistä, salamyhkäisyyttä tai tiedon pimittämistä, mihin silent treatment mielessäni assosioituu.  Työympäristössä olen huomannut tämän olevan erityisen vahingollinen toimintatapa eikä varmasti muissakaan ihmissuhteissa tee yhtään hyvää. Missä vaan ihmissuhteessa tiettyjen yhteisten asioiden pitäisi kuulua kaikille, etenkin työtiimissä asiat ovat yhteisiä eivät ujon pomon juttuja. Lopultahan aina henkilöt itse kajauttavat ilmoille siirtyvänsä pois tiimin vahvuudesta - yhden tekijän kohdalla hiljentymisen vielä ymmärtäisi, mutta jos tiimin vahvuudesta häviää kaksi kolmasosaa kuin tuhka tuuleen on tiedottamattomuus todellakin kohahduttavaa. Pomon lomakin huomataan usein silloin, kun sairauspoissaolon soittaakin aurinkotuolissa makaavalle dirikalle... Tosi fiksua, hei! Olkakarvani vain kohoavat, sijaitsivat ne sitten silmien päällä tai selän puolella kroppaa. Tieto on valtaa, ja se kellä tieto, sillä pelipaikka... Ja se, miten tätä tietoa ja valtaa käyttää, on tärkeä väline ja sen hyödyntämistä tulisi miettiä. Hyvä kommunikaatio ei ole vain suositus, se on työyhteisössä myös luottamuksen rakennusaine, vaikka kaikkea ei tietenkään tarvitse kertoa. 

Meitin silti, mitä jos käytösmalli, toimimattomanakin on kuitenkin tämän pomon ainut keino ottaa itselleen tilaa ajatella ja olla esimies, auktoriteetti, joka hän ei luonnostaan ole. Jos ei ole karismaa eikä ole itse edes halunnut esimieheksi vaan on joutunut tiimin vanhimpana valituksi rooliin, vastuun otto voi tuntua hankalalta ja epäselvältä, jopa toisarvoiselta.

Hiljaisuushoito, hiljaisuudella hallitseminen, hiljaisena toimiminen. Vaitiolo vallankäytön välineenä, panttaaminen ja pimittäminen. Ainoa haittapuoli näissä on, että vaitiolon valta perustuu harhaan tilanteen hallinnasta ja sen harhan tuntee vain vaitiolija itse. Muut kärsivät, ja saavat tiedot lopulta käyttönsä panttaamisesta huolimatta. Jos ei muuten niin juorujen muodossa. Ja silloin viimeistään panttaaja asettaa itsensä outoon valoon; välillä jopa valokeilaan, jonka toisella puolella kysytään ensin "Todellako?" ja heti perään miksi ihmeessä kuulen tämän vasta nyt? Mikä järki on pimittää tietoa, joka vaikuttaa kaikkiin, muttei oikeastaan kehenkään, sillä kukaan ei asialle mitään voi. Pomokin jää lomalle, se on hänen oikeutensa ja kollegat aina välillä auttavat naapuritiimiä pahimman yli, neuvojakin voi löytää muuta tekemistä ja aina on seuraava osaaja häntä paikkaamaan. Kun tiedon purskahtamisesta aiheutuneen sotkun saa siivottua mielestään tilalle tulee vain ihmetys toiminnan tarkoitusperistä. Jos aina pantataan tarvittavaa tietoa, vaikeneminen vain uhraa yhteistyön yhden ihmisen vallan tai pelon alttarille. Normaalista tulee taistelua, arjesta epäilystä, tai mikä pahinta "yks hailee" soopaa. Mitä väliä mulla on, jos mulle ei edes kerrota asioita. Mitä väliä mielipiteilläni silloin on? Onko tämä edes mikään tiimi.

Olen useaan otteeseen huomannut, että olisi itse kannattanut uskaltaa kertoa. Niin hänenkin kannattaisi!

Ajattelumme asettaa olemisellemme kummia rajoja

Hyvä kommentti toi kysymys keksinkö juttuja vain spårassa. Siltä nimittäin alkoi jo tuntua. Mutta ehkä aikaa otti kotiutuminen ja aikaa otti myös omien juttujen löytyminen.

Olen viime viikkoina käynyt Turun pursiseuran järjestämällä purjehduksen päällikkökurssilla. Siellä yksi kanssaoppija, mies nelissäkymmenissä, tuli selvästi hakemaan viimeistä boostia osaamiseensa, hän on nimittäin lähdössä kesällä purjehtimaan vasta ostamaansa venettä Göteborgista Suomeen. Hänen avovaimonsa siskolla oli todettu agressiivinen syöpä hyvin nuorella iällä, ja tästä olivat mies ja puolisonsa löytäneet ajatuksen, että elämä on tässä eikä uusintakierrosta tule.

Jos jotain haluaa, sen aika on aina nyt. 

Kyseessä ei ole mikään ihan hetken mielijohteesta tehty kauppa. Tyyppi on osaava purjehtija ja varmasti pohtinut kunnon veneen ostamista jo pitkään. Ihan hyvä homma, päätökseen vaan tarvittiin jonkun vakava sairastuminen... Miksi aina jonkun pitää kuolla tai vähintään olla hengenvaarassa, ennen kuin tajutaan jotain tärkeää. Vaikkapa elämän rajallisuus tai ettei haluta kuolla ennen kuin ollaan omistettu iso vene.

Toisen rajallisuuden mies tosin on säilyttänyt elämässään, ajattelun rajallisuuden. Hän oli kyllä ylittänyt vihdoin sen, että kallis vene on hintansa arvoinen ja nyt se ostetaan, että ehditään siitä nauttiakin. Hän olisi mielestäni voinut samalla hiffata, että hänen elinpiirinsä on yhtä rajaton kuin unelmansa veneestä, jos ei nyt maapallon fyysisiä rajoja oteta huomioon. Vaikka maapallo ei ole pannukakku eikä sen reunalta voi pudota, on kuitenkin hyvin todennäköistä saapua lähtöpaikkaan takaisin pallon kierrettyään - olettaen, että matkaaja osaa navigoida. Jotkut rajat siis on olemassa, mutta se siitä, viisastelusta.

Miehen uusi purkkari haetaan Göteborgista ja kuultuani sen olevan nykyaikainen, 37jalkainen eli melkoisen iso vehje innostuin tiedustelemaan onko paatti ostettu vain lähialueella pyörimiseen eli Turun saaristossa purjehtimiseen ja satunnaisiin keikkoihin Ruotsin puolelle, vai meinaavatko he lähteä pidemmällekin? "Sieltä Göteborgista on kuule aika matka tänne, että eiköhän se vene ole ihan tänne kotivesille ajateltu." oli miehen vastaus. "Aha." oli minun. Voin kerrankin sanoa kokeneeni purjehduksen Göteborgista Suomeen. Olen kokenut purjehduksen myös Suomesta Brasiliaan ja muutamasta muusta paikasta vähintään yhtä pitkälle kuin Suomesta on matkaa Ruotsin länsirannikolle, eikä se matka nyt niin pitkä ole. Henkinen matka, tai se matkaan lähtö voi ottaa hieman pitkän kiitoradan, mutta se kiitorata koostuu käytännön juttuista. Henkinen rajoittuneisuus, reviiri tai pelko eivät saisi olla lähdön esteenä. Etenkin, jos haluaa oikeasti kokea muutakin kuin omistamisen huuman, jos haluaa nauttia veneestä ei vain veneessä.

Palaan taas lempiaiheeseeni eli elämän rajallisuuteen ja seikkailuun, johon kaikkia usutan. Tai ainakin sen ajattelemiseen, mitä sitä ihan oikeasti haluaa vielä kokea! Jos omistaminen riittää, ok. Mutta jossain vaiheessa saattaa alkaa köliä kutitella. Pujahtaa mieleen, että mitäpä jos vaan lekotettais köydet ja lähdettäis laskettelemaan sitä kiitorataa horisonttiin?

Oisko siellä totutun takana kuitenkin mahdollisuus uusiin kokemuksiin?

Sillä vaikka ostaisi ison veneen, vaikka saisi kaiken sen rahan tuhlattua ja hyvän olon siitä, että omistaa jotain unelmoitua, jotain itselle tärkeää, mitä saa, jos omistettua asiaa ei käytä? Ehkä minun pitäisi hiffata, että Turun saaristo on hyvä. Ahvenanmaan poukamat on upeat. Ei siis ole pakko yrittää pidemmälle, mutta tuo tapa vastata, että kuule on sieltä Göteborgista jo aika pitkä matka Suomeen kertoo muuta. Herra ei ota edes huomioon, että niin mitä jos vaikka joku vuosi purjehdittaisiin Ranskaan ja katseltaisiin Eiffeltornia mereltä? Ehkä hiukka tiukka kaukoputki pitäisi toimeen olla, mutta tajuatte. Mitä jos vaan mentäis ja koettais jotain ihan uutta. Hän oli jo irtisanoutunut töistä herran jestas! Nyt hanaa ja käärinliinat liehumaan, ne liinat joissa ei hänen sanojensa mukaan ole taskuja. Ei niissä ole paikkaa veneellekään, mutta niissä on paikka veneen antamille kokemuksille.

Tajuammeko oikeasti kuinka tiukat rajat oma ajattelumme meille todella asettaa? Ne rajat ovat täysin keinotekoisia ja samalla erittäin todellisia. Ne ovat juuri ne, joiden yli emme mene. Emme suostu, osaa, emme edes ajattele sitä, sehän ei tule edes mieleen. Todellisuudessa mitään rajoja ei kuitenkaan ole. Olemassakaan. Vain päässäämme, yhteiskunnan diskurssissa hyvästä elämästä, yleisessä käsityksessä, käsityksessä mikä on mahdollista... Siellä on rajat, ei todellisuudessa, ei olemassa olossa. Paitsi maapallossa.

Nämä turvan ja normaalin rajat on kuin vuoraus, sellainen pehmuste, kun joku kysyy "miksi ei?" - "Ei ei ei sen ja sen takia." Monellako ylipäänsä on tunne, että on elänyt ja monellako sunnitelma elää sitten joskus, kun xxx. (Äksät saa täydentää itse.) Monta asiaa voi olla tekemättä ja kokematta, listahan haluista on usein loputon. Tai joku voi olla tehnyt hyvin vähän, elänyt tyytyväisenä kotiympyröissä ja tästä huolimatta on tunne, ettei ole jämerää tarvetta enää tehdä mitään ihmempää. Minulla ainakin on fiilis, voin rehellisesti sanoa kokeneeni paljon ja olevani kaikista kokemuksista äärimmäisen tyytyväinen, vaikken olekaan aikonut lopettaa kokemista. Lusikkalistaa on jäljellä ja se täydentyy tasaisesti, mutta ei silti olisi maailman loppu, jos loppuelämäni haistelisinkin vain pihamaani voikukkia. Pointtihan on, että niitä kokemuksia - tai voikukkia - tarvitse olla paljon, niihin tulee vain itse olla tyytyväinen.

Keksi syitä, älä tekosyitä. Mikä vain syy, joka on hyvä sinulle, on hyvä muillekin. Mutta tekosyy ei ole kellekään hyvä. Nämä kaksi erottaa kyllä, mahalla.

Muuttomietteitä

Turkuun muutosta on nyt kulunut suunnilleen kuukausi. Kaikesta pohdinnasta, kamojen kantamisesta hissiremontin keskellä, jännityksestä. 

Viikonloppu toisessa kaupungissa on ihan eri asia kuin toistaiseksi tuleminen. Helsinki on lähellä, kaverit on lähellä, vanhemmat on vain sen kahden tunnin halvan dösämatkan päässä. Ja siinä toisessa päässä on minun uusi, koko elämäni.

Tämän kuukauden katselun jälkeen tunnen oloni jo mukavaksi. Yllätyin, että Instaan kuvattu Suurkirkko aiheutti säväyksen, mutta silti. Mikä täällä Turussa on eläessä. Duunissa ruokaryhmään on jo luontevaa istua ja kahvilla voin jutella toisen porukan kanssa. Mutta kyllä se hetken otti. Luulin, että vain purjehdin sisään, mutta täytyy sitä niin itselle kuin muillekin antaa aikaa. Muutos on aina muutos.

Totesin tosin itselleni ennen muuttoa:

Fyysisen olinpaikan muutos ei voi vaikuttaa niin paljon!

Ja olin ihan oikeassa. Ei se vaikutakaan. Enemmän vaikuttaa, miten pääsee sopeutumaan, miten käsittelee tunteensa ja miten jaksaa antaa aikaa tottumiselle. Ei se ole kaupunki, missä asuu vaan mieli, jota kuljettaa mukanaan.

Blogin osoitettakin joku meinasi vaihtaa, kun täällä ei spåria ole. Itse mietin "Tois puol jokke keksittyä", mutta se oli jo varattu. Toisen mielestä sopivampi olisi kuulemma "Bussissa keksittyä", muttei sekään sovi, kun täällä kaikkialle pääsee jalan. Lenkkarit jalassa keksittyä ja kujilla käveltyjä ajatuksia olisi osuvin. Vaikka kolmen korttelin matka on täkäläisittäin jo pitkä... Stadissahan silloin on liikkunut hädin tuskin Kampista Stockalle.

Mutta se niistä välimatkoista ja takaisin muuttoon, yhteen muuttaminen ja etenkin toisen kotiin muuttaminen kun aiheutti myös kaikenlaisia pohdintoja, ja niitä syyti ajattelun piiriini myös moni läheiseni. Kundikaverini sanoi ennen h-hetkeä, että ”se tuntuu niin luontevalta, ettei yhtään jännitä”. Ja siltä se on tuntunutkin, alusta pitäen. Luontevalta. Kamaa on kahden edestä ja yläkertaan meinattu mattoni on edelleen rullalla portaiden alapäässä. Banaanilaatikot sain tyhjennettyä vasta hetki sitten, kirjat odottavat hyllyään ja vaatekaappi natisee liitoksissaan. Mutta luontevaa tämä on, yhteiselo.

Isoimman eron Helsingin elämääni olen tähän mennessä huomannut kaveruuksissa. Olen kova frendien treffailija ja tapaan ihmisiä mieluummin kuin soitan heille. Istun alas ja kuuntelen, kasvokkain. Kun kaikki ystäväni jäivät Stadiin, ajattelin ensin, että välimatka Helsinkiin on naurettavan lyhyt ja Turusta löytyy varmaan monta hauskaa tyyppiä uusiksi kavereiksi. Kundikaverillani on vallan hauskoja ystäviä, ja heillä mukavia kimmafrendejä; siinähän minulle kontakteja kyllikseen. Kaveruudessa ja ystävyydessä vaan kun ei voi nopeuttaa tutustumista eikä pakottaa tykkäämistä. Jos kundikaverini on toisen pariskunnan mielestä ihastuttavaa seuraa, ehkä minä olen vain mukava lisä. Ei parin naispuolinen ihminen välttämättä tarvitse uusia ystäviä. Hänellä on jo elämänsä, hän on luultavasti täältä kotoisin tai ainakin asunut huudeile pitkään. Aivan kuin minulla on Helsingissä piirini ja aikatauluni. En kaipaa uusia ihmisiä, varsinkaan ihmisiä, jotka kaipaavat seuraani vain koska ovat itse yksinäisiä. Tämän takia vaihtaritkin ovat keskenään. Kun omaa vieraankielen osaamista on harjoiteltu kylliksi, menee paikallinen kotiin ja harrastuksiin, ja vieras jää ihmettelemään uutta elämäänsä - muiden uutta elämäänsä ihmettelevien kanssa. Ystävyyden kehitys tai syveneminen voi lähteä lentoon heti tai se voi ottaa aikaa.

Se on kuin kotoisuuden tunne. Täytyy antaa aikaa itselle, jotta voi edes alkaa aistia sitä. Vanhasta irti päästäminen ja uudelle avautuminen ottavat hetken. Ja lopulta tulee kysyä tarvitseeko sitä niin pahasti muuttua tai mukautua tai saada heti sataa ystävää.

Olen Turussa asuva stadilainen, jolla paljon frendejä vaikka missä. Ei se fyysisen olinpaikan muutos niin paljoa vaikuta, ei se ole ennenkään vaikuttanut.

Kirjoitushaaste suorittaminen

Suorittaminen on jonkin asian tekemistä ilman, että keskittyy hetkeen sen tehdessään. Ilman, että nauttii asian tekemisestä. Niin, että asian tekeminen on ainoa itseisarvo eikä asialla ole tekijälle itselleen sen kummempaa merkitystä. Joku juttu vaan pitää hoitaa. Tai sitten sillä on merkitystä, suurtakin merkitystä, mutta merkitys hämärtyy jonnekin suorittamisen untavatäkin alle. Hyöhenet vain pöllyää, kun Jane flengaa seuraavaan haasteeseen.

Monelle perjantain kauppareissu on suorittamista ja vasta ilta tv:n ja katkarapukimaran äärellä nautinnollista, jonkin arvoista. Yksi pieni hetki koko viikon odotuksen arvoinen. Monelle maanantai on suorittamista ja vasta joku torstai elämisen arvoinen. Pienistä suorittamisen puroista kehittyy elämä, jossa ei muuta osaa tehdäkään. On unohtanut hidastamisen, hukannut jarrupolkimen. Odottaminen on elämän ohituskaista pohdin kesällä, suorittaminen on toinen kaista ohi nautinnon, oikea high way. Ne on molemmat sellaisia itsestään selviä tiloja, mihin solahdetaan ajattelematta, hyväksyttävästi. Ja mihin ihmisen olemus istuu melkein kuin valettu. Vai onko sittenkin niin, että suorittaminen ja odottaminen ovat kuin vesisänky? Niihin on muodin huumassa hauska kaatua ja ylös pääsemiseen tarvitsee naistenlehden, joka kiljuu, ettei kaluste - tai tässä mielentila ole enää muodikas. Nyt sisutetaan kovilla tavaroilla ja keskitytään hetkeen. Ei odoteta, muttei kaasutetakaan.

Olen huomannut, että viime aikoina olen alkanut nousta ylös vessanpöntöltä ennen kuin olen ehtinyt pyyhkiä. Pyyhin siis seisoallani enkä ehdi rentoutua toimituksen loppuun saakka. Miksi ihmeessä? Mihin minulla on niin kiire, että vessassa käyntikään ei ole enää rauhoittumista vaan yksi suoritus muiden joukossa? Elämästä tulee suorittamisen myötä juoksemista, paikasta toiseen täytyy kiiruhtaa huomaamatta mitään muuta kuin ajan kulua. Suorittaminen tuo ehkä tyydytyksen asioiden nopeasta paketoinnista, valmiiksi saamisesta, suorittamisen kuninkuuslajista, mutta näiden ohella se aiheuttaa elämästä vieraantumista, stressiä ja keskittymiskyvyn menetystä. Mihin tämäkin viikko, vuosi, lapsen leikki-ikä hävisivät? Suorittamiseen, kultaseni. Siihen, ettet edes pytyllä pysähtynyt pyyhkimään.

Suorittaa voi myös rakkautta. Yrittää ja olla toiselle mieliksi, lukea kasvoilta mitä toinen haluaa, ja toteuttaa se. Suorittaa itseäsi rakastettavana ihmisenä, suorittaa mieliksi olemista. Tai suorittaminen voi olla myös tavaroiden ja materian haalimista. Niinä ostosten hetkinä tuntee elävänsä, mutta sen huuman mennessä menee myös nautinto. Keskittymisen sormen kun kääntäisi katseensa kanssa siihen tavaraan, saisi jo muutaman hetken pidempään tätä hetkeä itselleen. Olet ostanut ihanat kengät, ne tuntuvat hyviltä ensi käytöllä. Mitä jos hymyilisit joka kerta, kun vedät ne jalkaasi. Ne ovat joka kerta ne hyvät kengät, ihanat ostokset, palveleva kulutushyödyke. Ei vasta silloin kun joku hogaa kehua kenkiäsi ja paluttaa sinut alkuhetkeen.

Suorittamista, sitä on montaa sorttia. Kullakin on tyylinsä suorittaa ja kohteensa, ja kuoppansa lopussa.