Kuin 2 puolukkaa

Hieman on ollut yksinkertainen viikko, kun tännekin tulee laitettua vain tällaista hupaisaa tavaraa. Muunmuassa eilen lukiessani City-lehteä hogasin, että yksi kellarista löytyneistä pehmoleluista on aivan Jone Nikulan näköinen! Ja siinähän he:

Viikko on todella kulunut kotona puuhaillen. Niin no maanantaina ehdin ommella, sitten imuroin, väsäsin koruja, tehtiin torstaina pieni pyörälenkki ja käytiin kirjastossa. Kummasti se aika vaan kuluu, vaikkei ihmeellisempää tee. Tuntuu ihan, että tämä viikko on kuluntu nopeasti... Välillä toki pysähtyy myös miettimään, että tarvitseeko kysymykseen Mitäs olet puuhaillut? vastata aina litanialla ihmeellisiä harrastuksia ja tehokkaita päiviä vai voiko vaan sanoa olleensa kotona. Nykyään kyllä taitaa "voida". Hitaasta elämästä on tullut muotia. Ja ah näitä termejä kuvailla kullekin mieleisää yksin olemista ja omien ajatusten toteen saattamista! Oma aika on ihanaa silloin, kun tietää sen olevan alinta ei pakote. Jos yksin joutuu olemaan se tuskin on enää mikään nautinnon lähde. Siksi minullakin on paras aina olla jokin projekti meneilään, tässä näyte viimeisimmästä:

korvakorut

Näistä tulossa ainkain yksi rintarossi sekä korva- ja rannekoruja.

Syli täynnä

ja kokoajan tuntuu, että jotain putoaa! Tiedättekö tunteen, vaikka muutossa, kun syliin työnnetään laatikkoa toisen päälle... Nimittäin nyt tuntuu siltä töissä. Joka päivä tulee uutta tietoa ja infoa. Uuteen työhön sisäänpääseminen voi kestää pikäänkin, sen ymmärrän. Silti on ollut huvittavaa huomata miten oma olo on alkanut muistuttaa parodiaa avioparista ostoksilla. Nainen juoksentelee hyllyjen välissä löytöjä tehden ja mies hukkuu kantamiensa pakettien ja pukettien alle. Viime viikolla tuli tapauksia "ai eikö sulle ole tätä kerrottu?". Tällä viikolla on tullut esiin tapauksia, joissa ensin opeteltuun perustapaukseen on alkanut tippua muuttujia kuin taikaiskusta. Se on kyllä varmaa, ettei mielenkiinto työhön lopu!

Tunnetta oli pakko demonstroida kellarista haettujen pehmolelujen kanssa. Juuri ja juuri pysyivät nekin sylissä. Mutta kaikessa harjaantuu, ja haasteeton elämähän on nykyisin tylsää elämää...

Pitkää ikää

Farkut kuuluvat uniformuuni. Olen pukeutunut farkkuihin ala-asteelta saakka, ja taisin yhdessä postauksessa ylistää ne käteväksi juhla-asuksikin. Kovana kuluttajana farkkukankaan huono laatu on kuitenkin alkanut pikku hiljaa ottaa päähän. Ennen housut kuluivat ensiksi puhki polvista, ja tämä tapahtui vasta vuoden päivittäisen käytön jälkeen. Nykyään heikko kohta ovat haarat eikä aikaa kulu pahimmillaan kuin puoli vuotta kun kangas on ohentunut niin paljon, että joka kyykkäyksellä odottaa paljon puhuvaa repeämisen ääntä. Tämä vieläpä vaikka byysia olisi yhtä aikaa käytössä kolmet! Merkilläkään ei tunnu olevan väliä. Pakko kyllä sanoa, että kuvassa näkyvät Cheap Mondayt ovat parhaasta päästä hinta-laatu suhteeltaan, ne vain sattuvat olemaan joukon vanhimmat ja ahtaimmat.

takataskut ovat oivaa ja valmiiksi sopivan kokoista paikkamateriaalia

Farkkujeni huolehtivana omistajana en tänä syksynä juossut suoraan kauppaan ostoksille vaan päätin valita pakasta huonoimmat ja tehdä niistä pakkausmateriaalia. Vieläpä kun vanhoissa ei muuta vikaa ole kuin yksi kulunut kohta, muualta kangas on moitteettomassa kunnossa. Neula ja lanka käteen siis...

Ilta ehti pimetä ennen kuin homma valmistui. Etualalla paikatut, vasemmalla ylhäällä paikkana käytetyt ja oikealla yläkulmassa kahdet paikkausta odottavat. Täytynee tosin ensin testailla miten nyt tehty paikkaus näkyy. Ensimmäistä kertaa päälle pukiessa tuli mieleen ratsastushousut...

Pitkää ikää näille kaikille kolmella todella toivon tämän hommailun tuloksena. Koetus sen kertokoon!

Barösund

Tänä sunnuntaina meillä oli jälleen auto alla ja lähdimmekin etsimään kivaa päiväkahvipaikkaa meren äärellä. Kartalta osui silmiin Barösundin salmi Inkoon liepeillä noin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Paikassa on lossi, kahvila ja vilkas Suomenlahden veneilyn runkoväylä kulkee salmen läpi.

kahvila jää kuvasta vasemmalle

Jyrkän kallion laella vierähti pari tuntia vierähti kevyesti vilkasta liikennettä seuraten. Saimme myös aikaan tiiviin keskustelun onko oikea vesilläliikkumistapa purje- vai moottorivene. Minä olen purjeiden kannalla, kundikaverini moottorin...

Vesillekin pääsimme, kun hyppäsimme lossin kyytiin. Ilman autoa matka ei vastarannalla ollut pitkä, mutta fiilis vetten päällä virkistävä. Kyllä se vene vielä hankitaan! Purjevene!

kuvat (c) Mikko

Pellegrinoa, kiitos!

Koska kielet ovat kivoja, pohjattomia ja mielenkiintoisia pohdinnan kohteita. Koska niitä käyttävät kaikki kirjoitettuna tai puhututtuna, signaalein tai äännähdyksin. Koska ranska on kieli, on hieman pohdittava kieltä. Huomasin viimeksi ranskalaista leffaa katsellessani, että ranskassa on tyypillistä käyttää jotain tunnettua tuotemerkkiä kuvaamaan koko asiaa. Muunmuassa kun elokuvassa pyydettiin saada teippiä pyydettiin "Scotch'ia" tai kun haluttiin kuulakärkikynä, oli sana "Bic". Molemmat kuuluisia merkkejä. Kuvasin tuon vesipullon koska hyvää vettä voisi alkaa pyytää sanomalla "Pellegrinoa" kiitos. Tosin eikö suomeksi johtovesi olekin "Huberin vichyä"... Näin olen kuullut! Firma on edelleenkin pystyssä toimien juoma- ja jätevesienkäsittelybisneksessä.

Islannin kieleen liittyy sellainen jännä seikka, että siinä ei ole sanoja keväälle eikä syksylle. Heillä on siis aina kesä tai talvi ja kesä vaihtuu pääsiäisestä, vaikka olisi metri lunta maassa. Hollantiin mennessä on hyvä huomioida, että siellä "g" äännetään melkein kuin meidän "h" ja "v" kuin meidän "f". Eräällä tutulla oli ollut kiusalliset paikat hollantilaisen firman vastaanottotiskillä, kun tapaamisen järjestäneen ihmisen nimessä oli sekä g:tä että f:ää eikä kyseinen tuttu tuntenut ääntämissääntöjä. Toisaalta kyllä ihmettelen miten tuollaista ei natiivipuhuja osaa ottaa huomioon ja päättele ketä ollaan etsimässä...

 Ah, kieliä!

Statsraad Lehmkuhl

 Tänään oli vaihteeksi sosiaalinen päivä, kun tapasin opiskelukaverin. Juttelimme ja söimme konvehteja Espan puistossa. Pian katse kiinnittyi kuitenkin ympäriinsä käveleviin merisotilaisiin: jossain olisi ilmeisesti laiva katsastettavissa... Odotin, että törmäisimme tylsään harmaaseen sotalaivaan, mutta yllätys olikin täydellinen kun Pakkahuoneen laiturissa oli kiinni Norjan lipun alla seilaava Statsraad Lehmkuhl! Alus on säätiöity eli se ei ole Norjan puolustusvoimien virallinen koululaiva, mutta hekin sitä vuokraavat. Näin oli myös tänään, ja me seurasimme laiturilla miten suomalaiset meriupseerit taluttivat avecejaan laivan kannelle coctailtilaisuuteen. Menossa ovat Pohjoismaiset merikadettipäivät.

Muunmuassa viime kesäisiin Turun Tall Ships Raceihin raakapurjealus saapui myös kadetteja miehistönään heidän raaoilla seisten ja laulaen.Tässä onkin seuraava kohde purjehduskokemusten joukkoon koettavaksi! Laivan koko ja fiilis olisivat kokemisen arvoiset samoin kuin mastoihin kiipeäminen, ison miehistön osana seilaaminen sekä rauhallisen rullauksen tunteminen. Tämän kokoinen alus ei varmasti pienintä merenkäyntiä säikähtäisi vaan painelisi menemään mukavasti keinahdellen.

Chartereita he ainakin ajavat eli mukaan pääsy ei olisi yhtään mahdoton toive, seuraavaksi voisi googlata tunntivuokran hinnan...

Bibliuteekissa

On ollut hiljainen alkuviikko. Tuntuu, että töistä kotiin tullessa on halunnut sulkea puhelimen ja vain olla hiljaa. Tiedä onko syynä tarkkuutta vaativa työ, liian ohuet yöunet vai kenties työhuoneessa koko päivän soiva radio... Ääntä maailmaan mahtuu, mutta ihmisen pään sisälle ei niin kovin paljoa. Ja kyllä sekin kuluttaa, kun on päivät pitkät oltava valppaana, virkeänä ja skarpppina - tavoitettavissa ja hyvällä tuulella. Fyysinen työ on siitä mukavaa, että se väsyttää rehellisesti, mutta virkistää henkisesti.

Oivana konstina sulatella päivän sitkeyttämiä aivoja hyppäsimme taas tänään pyörien selkään ja ajoimme Pasilan kirjastoon. Siellä on hiljaista ja mikä parasta, sieltä saa ajan vietettä hiljaisiin iltapäiviin. Minä kuljin suosimaani polkua eli lainasin kolme ranskan kielistä pokkaria, kundikaverini taas lainasi kiehtovia merenkulun opuksia.

Tässä riittää lukemista, etenkin Finnlinesin laivastohistoriikkia tulemme selaamaan ahkerasti. Marc Levyltä olen lukenut melko monta kirjaa, mutta hänen sujuva kerrontansa ja kevyet juonensa sopivat aina. Diego Maranin Nouvelle grammaire finnoise herätti mielenkiintoa lähinnä nimellään. Siinä opetetaan ja opetetaan suomea ja tullaan käymään Helsingissä. Haluan nähdä miten italialainen kirjailija suoriutuu tästä aiheesta! Ja etenkin miten hän Suomea kuvailee.